(Kuva. Scott Camil vas.ylh, Charles Stephens oik.ylh, Murphy Lloyd vas.alh, Evan Haney oik.alh, Martin Luther King ylh.kesk ja Norman Morrison alh.kesk)

On jokseenkin satoja kertoja todistettu että kansakunnan manipulointi puolustamaan sotaa on huomattavan helppoa vallanpitäjille. Yhtä selvä asia on, että kansakunta kääntyy sitä sodanvastaisemmaksi mitä pitemmän aikaa sota kestää ja mitä enemmän siviilit saavat informaatiota esimerkiksi sodasta palaavilta sotilailta.

Tämän vuosituhannen alun ihmisiä saattaa tosiasiassa hämmästyttää se, kuinka pitkään lopulta meni ennen kuin USA:n väestön selvä enemmistö kääntyi Vietnamin sotaa vastaan. Ero esim. Irakin sotaan on huikea. Vuoden 2003 alussa, ennen amerikkalaisten hyökkäystä Irakiin, USA:ssa oli jo sangen laaja sodanvastainen vähemmistö, maailmalla laaja enemmistö. Enemmistö amerikkalaisista vastusti Irakin sotaa jo siinä vaiheessa kun amerikkalaisuhrien määrä laskettiin muutamassa tuhannessa. Vietnamin sodassa enemmistö väestöstä kannatti sotaa vielä siinä vaiheessa kun amerikkalaisia oli jo kuollut n. 25 000. Käänne tapahtui vuonna 1968. Silloin amerikkalainen suuri yleisö ensimmäisen kerran laajalti alkoi kyseenalaistamaan maan Indokiinan politiikan ja sodan oikeutuksen. Jotain hyvin ratkaisevaa tapahtui. Mikä saa aikaan muutoksen?

Suurelle yleisölle on jäänyt Vietnamin sodan vastaisesta liikkeestä kuva eräänlaisena valkoisen opiskelevan nuorison joukkoliikkeenä. Samoin Indokiinan sodan jälkeen USA:n poliittinen eliitti ja media pyrki luomaan kuvan, jossa maa irrottautui sodasta pääasiassa taloudellisten syiden vuoksi. Sota varmaankin rasitti USA:n taloutta, mutta verrattaessa maan puolustusbudjettia Vietnamin sodan aikaan maan bruttokansantuotteeseen ei se ollut korkeampi kuin kylmän sodan vuosina yleensäkään. USA veti taistelujoukkonsa Vietnamista käytännössä vuoden 1972 lopulla. Vajaa vuosi myöhemmin käyty Israelin ja arabimaiden ns. Jom Kippur-sota seurauksineen aiheutti tuntuvan energian kallistumisen. Yhdessä harjoitetun yleisen inflatorisen politiikan seurauksena maailmantalous syöksyi ensimmäiseen tuntuvaan lama-aikaan sitten II maailmansodan vuonna 1974. Mutta niin kauan kuin USA kävi taistelujoukoilla sotaa Indokiinassa ei ollut erityisiä taloudellisia miksi USA:n olisi pitänyt irtautua sodasta. Todelliset syyt olivat siis jossain muualla.

Myytti ääripatrioottisesta amerikkalaisesta työväestöstä

Sodanvastaisuus kasvoi Yhdysvalloissa asteittain. Monet unohtavat myös sen että Washingtonin hallinto tutki kaikenaikaa mielipideilmastoa väestön keskuudessa. Ja tutkimukset paljastivat kiinnostavia asioita. Vastoin yleistä luuloa sodanvastaisuus oli kaikkein voimakkainta erityisesti sodan alkuvuosina maan afroamerikkalaisten, muiden etnisten vähemmistöjen, matalapalkkaisen työväestön, naisten ja yli 50-vuotiaiden keskuudessa. Sodan innokkaimmat kannattajat löytyivät puolestaan valkoisen hyvätuloisen väestönosan keskuudesta. Mitä korkeammin koulutettu väestö, sitä todennäköisemmin se kannatti sotaa. Ja innokkaimpia sodan kannattajia olivat valkoiset hyvin koulutetut nuoret ihmiset.

Julkisuus antoi mielenosoituksien kautta usein vaikutelman että sotaa vastustivat etupäässä keskiluokan intellektuellit. Kun New Yorkin eräät (harvat) rakennusalan työntekijät hyökkäsivät opiskelijamielenosoittajia vastaan, esitettiin uutisfilmiä innokkaasti eri puolilla maata useilla tv-kanavilla. Kuitenkin lukuisissa kaupungeissa joissa asui poikkeuksellisen paljon työväestöä, oli sodanvastaisuus voimakasta. Esimerkiksi autoteollisuudestaan tunnetussa Dearbornissa Michiganissa kannatti 41% kaupunkilaisista jo vuonna 1967 USA:n sotajoukkojen vetämistä Vietnamista. Valtakunnallisesti vetäytymistä kannatti tuohon aikaan vain n. 25% amerikkalaisista. Keväällä 1971 Madisonin teollisuuskaupungin äänestäjistä 65% vaati amerikkalaisjoukkojen vetämistä välittömästi Indokiinasta.

Patrioottisen duunari-USA:n myytin kumoaa jo sodan alkuaikoina vuonna 1966 tehty Michiganin yliopiston tutkimus. Sen mukaan 27% lukion käyneistä amerikkalaisista oli sitä mieltä, että USA:n pitäisi vetää välittömästi joukkonsa Vietnamista. Vain peruskoulun käyneiden keskuudessa välitöntä vetäytymistä kannatti sen sijaan jo 41% vastanneista.

American Social Reviewissä vuonna 1968 julkaistussa artikkelissa Richard F. Hamilton teki samoja havaintoja. Mieltymys kannattaa voimapolitiikkaa on yleisintä seuraavissa väestönryhmissä: korkeasti koulutetut, niillä joilla on korkean statuksen ammatti, joilla on korkea tulotaso, nuoremmat ihmiset sekä sanoma- ja aikakauslehtiä paljon lukevat. Harlan Hahn, poliittinen tutkija, havaitsi ilmiön useissa kaupungeissa tehdyissä tutkimuksissa: matalan tulotason väestö kannatti muita enemmän USA:n asevoimien nopeaa vetäytymistä Vietnamista. Bruce Andrews, yleistä mielipidettä tutkiva opiskelija Harvardissa,  havaitsi selvän ilmiön niissä jotka vastustivat sotaa: he olivat afroamerikkalaisia, naisia ja yli 50-vuotiaita. Jo niinkin aikaisessa vaiheessa kuin 1964, jolloin Vietnam oli vielä pieni uutinen mediassa,  lukion käyneiden keskuudessa valmius lähettää joukkoja Vietnamiin sai 53%:n kannatuksen kun taas vain peruskoulun käyneiden keskuudessa kannatus oli vain 33%.

Hyvätuloisten, korkeasti koulutettujen sota?

Tutkimukset näyttävät siis osoittavan korkean tulotason ja korkean koulutuksen lisänneen alttiutta kannattaa amerikkalaisten sotaa Vietnamissa. Korkean koulutuksen ja korkean elintason väestö lukee sanoma- ja aikakausilehtiä muuta väestöä enemmän. Näytti siltä, että media, jonka toimittajat ja johto koostui juuri korkeasti koulutetuista ja suhteellisen hyvätuloisista (valkoisista) amerikkalaisista itse muokkasi hallinnon luomaa kuvaa siitä ketkä olivat sodanvastaisia ja ketkä ”yltiöisänmaallisia”. Media loi kuvan äärimmäisen patrioottisesta amerikkalaisesta duunarimiehestä ja toisaalta pasifistisesta ylemmän keskiluokan intellektuelleista. Tosiasiassa duunarit, afroamerikkalaiset ja etelävaltioiden köyhät valkoiset vastustivat enemmän sotaa kuin hyvätuloiset keskiluokkaiset valkoiset amerikkalaiset.

Lisäksi tutkimukset näyttävät viittaavan siihen, että korkeasti koulutetut ja valtamediaa enemmän seuraavat näyttivät muita herkemmin uskovan USA:n hallinnon viralliset liturgiat Vietnamin sodan päämääristä ja perusteista. Median kritiikittömyys ja toimittajien henkinen laiskuus sodan taustojen, syiden ja seurausten kriittiseen tutkimiseen oli sidoksissa toimittajien yhteiskunnalliseen asemaan, koulutukseen ja arvoihin. Vaikka monet luulevat toimittajakunnan kunnostautuneen Vietnamissa analysoidessaan tapahtumia kriittisesti niin totuus oli hyvin päinvastainen. Toimittajat toistivat maan poliittisen johdon virallisia teesejä hämmästyttävän uskollisesti ällistyttävän myöhäiseen vaiheeseen asti. Oikeastaan mediaväki yhteiskunnallisen taustansa, koulutuksensa ja arvojensa takia, joitakin harvoja toimittajia lukuun ottamatta, oli yhtenä viimeisistä ryhmistä puoltamassa sotaa kun enemmistö amerikkalaisista oli jo kääntynyt mieletöntä tuhoamista ja tappamista vastaan. Sikäläinen media toimi siis enemmän vallan sylikoirana kuin vahtikoirana.

Afroamerikkalaiset ja kansalaisoikeusliike

Mustien kansalaisoikeusliikkeen jo 1950-luvulla aloittama taistelu afroamerikkalaisten kansalaisoikeuksien puolesta rasismia ja diskriminointia vastaan ei voinut olla näkymättä myös Vietnamin sodan vastustamisessa. Afroamerikkalaisia sotilaita näkyi taistelukentillä enemmän kuin muissa aiemmin USA:n käymissä sodissa. Kutsuntajärjestelmä sekä mm. tuomioistuinten pyrkimys painostaa sosiaalisissa ongelmissa olevia nuorukaisia asepalvelukseen sovittamaan mahdollisia tuomioita johti juuri vaatimattomista olosuhteista kotoisin olevien valkoisten, mustien ja latinoiden suureen osuuteen taistelujoukoissa. USA:n Vietnamissa kaatuneiden sotilaiden tilastoissa vähemmistöjen sekä pienituloisten ihmisten osavaltioiden (esim. etelävaltiot) nuorison osuus painottuu selvästi.

Jo sodan alkuvaiheessa oli olemassa juopa kansalaisoikeusliikkeen ja maan hallinnon välillä. Presidentti Johnsonin teesi elokuussa 1964 kohtasi mustien todellisuuden kotimaassa. Kun presidentti ilmoitti tapahtumista Tonkinin lahdella kokoontui joukko mustia ja valkoisia kansalaisoikeusliikkeen jäseniä Philadelphiaan Mississippiin muistamaan aiemmin murhattuja kolmea kansalaisoikeusliikkeen työntekijää. Yksi puhujista vertasi katkerana Johnsonin harjoittamaa väkivaltaa Pohjois-Vietnamia kohtaan siihen mitä mustat olivat kokeneet Mississippissä:

”Kenenkään Mississippin neekerin ei pitäisi taistella Vietnamissa valkoisen miehen vapauden puolesta ennen kuin Mississippin neekerit ovat vapaita...

Mississippin poikien ei pitäisi kunnioittaa kutsuntoja täällä. Äitien pitäisi rohkaista poikiaan olemaan menemättä...

Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia meitä riskeeraamaan elämäämme ja mennä tappamaan toisia värillisiä ihmisiä Santo Domingoon ja Vietnamiin, niin että valkoinen amerikkalainen voi tulla yhä rikkaammaksi...”

Kun puolustusministeri McNamara vieraili Mississippissä ja ylisti senaattori John Stennisiä, merkittävää paikallista rasistia, hänen ”ainutlaatuisen suuruutensa takia”, mustat ja valkoiset opiskelijat marssivat mielenosoituksessa kantaen kylttejä joista yhdessä luki: ”poltettujen vietnamilaisten lasten muistoksi”. Georgian osavaltiossa kuusi Vietnamin sotaa vastustanutta SNCC:n aktiiveja vangittiin kesällä 1966 ja tuomittiin useaksi vuodeksi induktiokeskukseen tehdyn hyökkäyksen vuoksi. Saman osavaltion edustajahuoneeseen valittu SNCC:n edustaja Julian Bond puhui avoimesti sotaa ja kutsuntoja vastaan niin että hänen toimintansa edustajahuoneessa estettiin. Korkein oikeus palautti hänen edustajahuoneen asemansa perustellen että Bondilla on perustuslaillinen oikeus lausua mielipiteensä.

Kansalaisoikeusliikkeen johtaja Martin Luther King vastusti alusta lähtien sotaa. New Yorkin Riversiden kirkossa vuonna 1967 pitämässään puheessa hän totesi:

”Jotenkin tämän hulluuden on loputtava. Meidän on se lopetettava. Puhun Jumalan lapsena ja kärsivien vietnamilaisten veljenä. Puhun niiden puolesta joiden maat on hävitetty, kodit tuhottu ja kulttuuri kukistettu. Puhun köyhien amerikkalaisten puolesta, jotka maksavat kaksinkertaisen hinnan kotimaassa murskatuissa toiveissa sekä Vietnamin kuolemassa ja rappiossa. Puhun maailmankansalaisena maailman puolesta tyrmistyneenä siitä tiestä jolla olemme. Puhun amerikkalaisena maamme johtajille. Aloite on meillä. Se aloite on sodan lopettaminen. ”

Sotilaat

Sitä mukaa kun sodassa palvelleita sotilaita palasi Vietnamista (yleensä palvelusaika oli miehillä noin yksi vuosi) alkoi väestön keskuuteen kantautua hälyttäviä tietoja Vietnamin sodankäynnistä ja luonteesta. Vielä alkuvuosina kotiin palanneita yritettiin toisen maailmansodan hengessä juhlia sotasankareina ainakin lähipiirissä. Varsin pian veteraanit kuitenkin havaitsivat että sodasta ja sen luonteesta oli väestön enemmistöllä täysin väärä käsitys. Lisäksi kulutusyhteiskunta näytti vähemmän edes kiinnostuvat henkisesti pahasti traumatisoituneista sotilaista. Suurin osa Vietnamissa palvelleista sotilaista ei tosin ollut varsinaisissa taistelujoukoissa palvelleita joten heillä ei saattanut olla henkilökohtaisia pahoja kokemuksia itse taisteluista. Mutta lähes kaikki näkivät sodan todellisen luonteen.

Useimmat sodasta palanneet sotilaat kertoivat sotilaiden yleisen suhtautumisen esim. vietnamilaisiin olleen hyvin ylimielisen, rasistisen ja törkeän. Kysymys ei ollut vain vihollistaistelijoista.

William Hatton palveli merijalkaväen 3.divisioonassa ja kertoi tuhansien muiden veteraanien tavoin kuinka

”...teimme kaikkemme tehdäksemme kaikista vietnamialaisista ali-ihmisiä ja nöyryyttäksemme heitä...”

Kenneth Campbell, merijalkaväen 1.divisioona:

”...kaikki vietamilaiset olivat 'vinosilmiä' [engl. 'gooks']... Me ajattelimme olevamme sivistyneitä ihmisiä, amerikkalaisia,...emme välittäneet paskaakaan noista ihmisistä...”

Sodassa paljastui koko se amerikkalainen eetos, ylemmyydentunne, törkeä rasismi ja täydellinen empatian puute Vietnamin tapaisen kehitysmaan värillistä väestönosaa kohtaan. Ilmiö oli tuttu jo 1800-luvun Amerikan asuttamisessa ja sodassa intiaaneja vastaan. Virallinen Amerikka puhui ”sydänten ja mielten voittamisesta Vietnamin kansan keskuudessa”, mutta sotilaiden, upseerien ja ylempien komentajien suhtautuminen on täysin toinen. Kyseessä oli imperialistinen sota rodullisesti alempiarvoiseksi koettujen vietnamilaisten maassa, sillä asevoimat alkoivat jo aikaisessa vaiheessa nähdä periaatteessa kaikki vietnamilaiset, jos ei vihollisina, niin ainakin potentiaalisina vihollisina. Pian ei ollut mitään väliä oliko tapettu vietnamilainen vihollinen, myötämielinen tai neutraali ihminen.

Eteenkin taistelujoukoissa palvelleet ja sodan tuhoja läheltä seuranneet sotilaat tulivat enemmän tai vähemmän traumaattisena sodasta. Kotona kulutusyhteiskunta ei pienen tervetulotoivotuksen ja lattean ”wellcome-back-to-home-heroe”-juhlan jälkeen juuri ollut kiinnostunut nuorista miehistä, jotka olivat kokeneet jotain aivan kamalaa sodassa, jonka motiivit alkoivat tuntua yhä kummallisimmilta. Tuhannet eivät yksinkertaisesti voineet olla hiljaa. Ja koska suuri osa ihmisistä ei tosiasiassa käsittänyt tilanteen vakavuutta, jäivät veteraanit "tyhjän päälle".

Oli kuitenkin yksi ryhmä joka ei suhtautunut välinpitämättömästi sodasta palanneisiin veteraaneihin – USA:n kasvava Vietnamin sodan vastainen rauhanliike. Vasta sodasta palattuaan kymmenet tuhannet entiset sotilaat alkoivat vähitellen hahmottaa koko sodan asetelmaa. Monet heistä vertasivat itseään Vietnamissa koulukirjoissa mainittuihin Yhdysvaltojen vapaussodan englantilaisiin ”punatakkeihin” eli siirtomaaisännän sotilaisiin. Vapaustaistelijat löytyivät vihollissotilaista.

Juuri valtaväestön passiivisuus, naiivius ja toisaalta rauhanliikkeen aktiivien halukkuus käydä jopa kärjekästä mutta reilua keskustelua veteraanien kanssa käänsi kotiin palanneiden asenteita. Aiemmin hyvinkin patrioottisesti sotaan suhtautuneet nuoret miehet muuttuivat sodan kyseenalaistajiksi, inhoajiksi, vastustajiksi. Rohkeimmat ja ne joiden oli kertakaikkisesti oman mielenrauhansakin takia pakko puhua ”suunsa puhtaaksi” puhuivat. Viikko toisensa jälkeen, jopa päivittäin, alkoi sanomalehtiin ja uutiskanaviin ilmestyä entisiä sotilaita, jotka kertoivat mitä olivat kokeneet. Heidän kokemuksensa olivat kauhistuttavaa luettavaa. Eräät kertoivat avoimesti tappaneensa naisia, lapsia ja vanhuksia sekä polttaneensa näiden kylät. Ja kun yksi puhui, alkoivat muutkin puhua. Suuri yleisö alkoi varsinkin käänteentekevänä vuonna 1968 miettiä ensimmäisen kerran Vietnamin sotaa uudessa valossa. Jotain aivan ratkaisevaa oli tapahtumassa.

Mitä maan poliittinen johto todella pelkäsi?

Lyndon Johnsonin jälkeen USA:n presidentiksi valittu Richard Nixon ilmoitti suurelle yleisölle oman sodan ”vietnamisointiohjelmansa” yhteydessä usein, ettei hänen päätökseensä yleinen mielipide ja vielä vähemmän maan rauhanliike vaikuttanut yhtään. Päätös asteittaisesta joukkojen vetämisestä Vietnamissa perustui Nixonin mukaan aivan toisiin syihin. Ja tätä Washingtonin virallista näkemystä maan media ja koko muut poliittinen koneisto säesti innokkaasti. Tämä teoria ei kuitenkaan kestä kriittisempää tarkastelua.

Rauhanliikkeen, sodasta palanneiden veteraanien yhteistoiminta sekä mustien kansalaisoikeusliikkeen painoarvo alkoi kasvaa voimakkaasti Vietnamin sodan suuresta käännekohdasta, vuodesta 1968 lähtien. Mutta jo sitä ennen olivat viranomaiset panneet kasvaneella huolella eräitä aluksi yksittäisiä mutta myöhemmin yhä laajemmalle levinneitä ilmiöitä.

Marraskuun 2.päivänä 1965 valeli Norman Morrison, 32-vuotias pasifisti ja kveekari, itsensä polttoaineella ulkoministeri Robert McNamaran työasunnon edustalla ja sytytti itsensä tuleen ilmaisten tällä tavalla vastustuksensa Vietnamin sodalle. Samana vuonna 82-vuotias Alicy Hertz teki saman Detroitissa ”niiden kauhujen vuoksi joita Indokiinassa tapahtui”. Molemmat tapahtumat herättivät huomiota mutta eivät vielä vaikuttaneet paljon yleiseen mielipiteeseen.

Sotilaiden keskuudessa sodanvastuisuus kasvoi aluksi yksittäistapauksista massiiviseksi ilmiöksi. Joitakin esimerkkejä. Kesäkuussa 1965 kieltäytyi eräs Richard Steinke-niminen West Pointin upseerikoulun suorittanut sotilas astumasta lentokoneeseen, joka olisi vienyt hänet kaukaiseen vietnamilaiseen kylään. ”Vietnamin sota ei ole yhdenkään amerikkalaisen sotilaan hengen arvoinen”, hän totesi kuulusteluissa. Hänet joutui sotaoikeuteen ja erotettiin armeijasta. Seuraavana vuonna kolme sotilasta: yksi afroamerikkalainen, yksi puertoricolainen ja yksi liettualais-italialaista syntyperää oleva kieltäytyivät lähtemästä Vietnamiin koska tämä sota oli heistä ”moraalitonta, laitonta ja epäinhimillistä”. Heidät tuomittiin sotaoikeudessa.

Alkuvuonna 1967 armeijan lääkintäkapteeni Howard Levy Etelä-Karolinasta kieltäytyi opettamasta ”vihreille bareteille”. Levyn mukaan vihreät baretit olivat ”naisten ja lasten murhaajia” ja ”talonpoikien tappajia”. Hänet haastettiin sotaoikeuteen koska hän ”levittää tyytymättömyyttä väitteillään sotilaiden keskuuteen”. Eversti, joka johti oikeudenkäyntiä totesi, että ”väitteiden todenperäisyys ei ole mikään peruste tässä oikeudenkäynnissä”. Levy tuomittiin vankilaan.

Yksittäiset teot seurasivat toisiaan. Afroamerikkalainen sotilas kieltäytyi Oklandissa nousemasta lentokoneeseen, joka olisi vienyt hänet Vietnamiin. Hänet tuomittiin 11 vuodeksi pakkotyöhön. Laivaston luutnantti sairaanhoitaja Susan Schnall haastettiin sotaoikeuteen, koska oli marssinut rauhanmielenosoituksessa univormu päällä sekä oli pudottanut sodanvastaisia lehtolehtisiä laivaston lehtokoneesta maahan. Norfolkissa, Virginiassa, laivaston sotilas kieltäytyi kouluttamasta hävittäjälentäjiä, koska Vietnamin sota oli hänestä moraalitonta. Armeijan luutnantti pidätettiin alkuvuodesta 1968 pääkaupunki Washingtonissa, koska oli kantanut kylttiä jossa luki: ”120 000 amerikkalaista uhria, miksi?” Kaksi merijalkaväen afroamerikkalaista sotilasta, George Daniels ja William Harvay saivat pitkät tuomiot (Daniels 6 vuotta ja Harvay 10 vuotta) koska olivat puhuneet muille merijalkaväen mustille sotilaille Vietnamin sotaa vastaan.

Sodan jatkuessa karkuruus asevoimien keskuudessa kohosi nopeasti. Tuhannet menivät Länsi-Eurooppaan, vielä useammat Kanadaan (eri arvioiden mukaan 50 000 – 100 000) . Vielä useammat olivat karkureina USA:ssa. Eräät piileskelivät jopa maan kirkoissa. Karkuuden ja kieltäytymisten todellista määrää Vietnamin sodan aikoina ei varmasti tiedä kukaan. Pentagonin omien tilastojen mukaan yksistään vuosina 1966-71 kirjattiin 503 926 karkuruuteen viittaavaa tapausta. Vuoteen 1971 mennessä 17,7% sotilaista oli ollut ainakin kerran ”puntiksella” (pakoillut palvelusta). Pentagonin tiedoista poimitaan myös tapauksia ”upseerien tapoista” (teon tekijät omia sotilaita). Vuoteen 1971 mennessä jo kokonaiset yksiköt Vietnamissa kieltäytyivät lähtemästä taistelutehtäviin. Varsinaisten sotilaskarkurien määrä kasvoi vuoden 1967 47 000:stä vuoden 1971 noin 89 000:een.

Sotilaiden sodanvastaisuus levisi myös kotona USA:ssa. Demokraattisen puolueen puoluekokouksen yhteydessä Chicagossa kesällä 1968 kieltäytyivät Ft. Hoodin afroamerikkalaiset sotilaat ”mellakantorjuntatehtävistä”. Kukin heistä sai 18 kuukauden tuomion. Mellakoita puhkesi USA:n sotilasvankiloissa tuon tuostakin. Tuhannet saivat vankeustuomion kieltäytyessään taistelemasta Vietnamissa. Sodanvastaisia kahviloita nousi siellä täällä amerikkalaisissa varuskunnissa. Kaikkiaan arviolta 300 sodanvastaista lehteä tai erityyppistä pienjulkaisua ilmestyi näissä kahviloissa ja kasarmeissa. Vietnamissa toimi jopa maanalainen sodanvastainen radioasema, joka soitti sellaista pop-musiikkia, jota asevoimien omat radioasemat eivät suostuneet soittamaan. Näitä kiellettyjen listalla olevia kappaleita olivat mm. suositut Animalsin ”Gotta Get Out Of This Place”, CCR:n ”Fortunate Son” ja Kenny Rogersin ”Ruby Don't Take You Love To Town”. Jouluaattona 1969 noin 50 amerikkalaissotilasta järjesti Saigonissa jopa sodanvastaisen mielenosoituksen.

USA:ssa perustettiin ”Veteraanit Vietnamin Sotaa Vastaan”-yhdistys. Yli sata siihen kuulunutta veteraania todisti kokemistaan ja näkemistään julmuuksista sekä sotarikoksista kuulemistilaisuudessa Detroitissa talvella 1971. Heidän haastattelunsa nauhoitettiin USA:n edustajainhuoneen eräiden edustajien toivomuksesta ja niitä käytettiin Vietnamia käsittävässä kongressin kuulusteluaineistossa.

Näkyvien yksittäisten sotilaiden ja joukko-osastojen kieltäytymisten lisäksi alkoi ilmestyä selvää sotatoimien tietoista sabotointia. Työtehtävä, joka koetaan epämiellyttäväksi ja moraalittomaksi tehdään hyvin haluttomasti, hyvin hitaasti tai sitä ei tehdä ollenkaan. Vietnamin suurimman vankilan Long Binhin ottivat mustat amerikkalaissotilaat hallintaansa kahdeksi kuukaudeksi. Kaksi laivaston merimiestä kaappasi ammuslaivan, jonka oli tarkoitus vielä ammuksia Thaimaassa sijaitsevaan laivaston lentotukikohtaan. Neljäksi päiväksi he ottivat laivan hallintaansa ja ohjasivat sen Kamputsean vesille. AP kirjoitti vuonna 1972: ”Viisi sodanvastustajaa pidätetty ratatielaitteiston sabotoinnista lähellä ammustehdasta, joka valmistaa Vietnamissa käytettävien pommien osia.

Vuoden 1969 lokakuun suurten mielenosoitusten aikoina sotilaat Vietnamissa eräät sotilaat alkoivat pitää mustaa surunauhaa käsivarrella. Uutiskuvaaja paikanpäällä kertoi Da Nangin lähellä partioineen joukkueen sotilasta puolella olleen mustat surunauhat käsivarrellaan. Cu Chissa ollut sotilas kirjoitti ystävälleen 26.10.1970 että ”erillisiä komppanioita on perustettu niille sotilaille, jotka kieltäytyvät menemästä taisteluun” ja jatkoi:

”Se ei ole enää mikään suuri juttu täällä jos kieltäytyy menemästä taisteluun.”

Wallace Terry, afroamerikkalainen Time-lehden reportteri nauhoitti satoja mustien sotilaiden haastatteluja Vietnamissa. Hän havaitsi katkeruutta asevoimien keskuudessa olevasta rasismista, inhoa sotaa kohtaan sekä hyvin matalalle vajonnutta moraalia sotilaissa. Yhä enemmän alettiin raportoida tapauksista, joissa upseereita oli kuollut ”tapaturmaisesti”,  kun sotilaat ovat vierittäneet ammuksia niiden upseerien telttojen viereen, jotka vaativat heitä osallistumaan taistelutehtäviin. Pentagon ilmoitti pelkästään vuodelta 1970 ainakin 209 tällaisesta ”onnettomuudesta”.

Raportti Phu Baista huhtikuussa 1972 kertoi kuinka partiotehtävään määrätystä 142 amerikkalaissotilaasta 50 kieltäytyi lähtemästä vedoten mm. että:

”Tämä ei ole meidän sotamme.”

New York Times kirjoitti 14. heinäkuuta 1973 kuinka Vietnamissa sotavankeina olleiden amerikkalaissotilaiden johtamat upseerit olivat kehottaneet muita sotavankeja olemaan tekemättä yhteistyötä vihollisten kanssa. Tällöin sotilaat olivat huutaneet heille takaisin:

”Kuka on vihollinen?”

Vastenmielisyys koko sotaa kohtaan saavutti vuonna 1972 jopa B-52 pommitustehtäviin osallistuneet sotilaat, joista ainakin muutaman miehistön tiedettiin kieltäytyneen pommitustehtävistä.

Taistelu Mekong-joella vai Mississippi-joella?

Pentagonin ja laivaston tiedottajat ilmoittivat sodan loppuvaiheessa, että kun USA vetäytyy sodasta Indokiinassa aikoo laivasto puhdistaa itsestään ”ei-toivotun aineksen”. Tutkimusten mukaan Tyynenmeren laivastossa tällaisia sotilaita olisi ollut n. 6 000. Raportin mukaan ”huomattava osa heistä mustia.”

Tämä ja lukuisat muut Vietnamin sodan vuosilta kerätyt tiedot viittaavat siihen, että juuri USA:n asevoimien mustat, latinot, aasialaiset ja intiaanisotilaat muita sotilaita aiemmin ja vahvemmin kyseenalaistivat sodan oikeutuksen, moraalin ja vaistosivat valkoisia herkemmin sodan rasistisen perusolemuksen. He vertasivat omaa elämäänsä kotona USA:ssa ja vietnamilaisten kokemaa julmuutta ja nöyryytystä amerikkalaisten taholta. Ja vaikka etniset vähemmistöt muodostivat asevoimista Vietnamissa ehkä vain 20% oli niillä oleellinen merkitys tilanteessa jossa jo muutenkin asevoimien mahdollisuus rekrytoida uusia sotilaita yhä epäsuositummaksi koettuun sotaan oli suurissa vaikeuksissa. Sodan loppuvaiheessa halukkaita ei riittänyt enää alkuunkaan edes West Pointin upseerikoulutukseen.

USA:n poliittinen johto pelkäsi kuitenkin vuodesta 1968 lähtien jotain paljon pahempaa. Eräs amerikkalainen eversti kuvasi tilannetta myöhemmin siten että USA:n asevoimat olivat Vietnamin sodan käännekohdasta (1968) lähtien luisumassa kohti kehitystä, joka muistutti Venäjän tsaarin armeijan sisäistä luhistumista ensimmäisessä maailmansodassa. Sotilaat yksinkertaisesti alkoivat kasvavassa määrin kieltäytyä tottelemasta upseereita eivätkä halunneet taistella.

Keväällä 1968 NLF:n ja pohjoisvietnamilaisten suuroffensiivin jälkeen oli USA:n poliittiselle johdolle täysin selvää, että USA ei kykene enää sotilaalliseen ratkaisuun Vietnamissa. Kenraali Westmoreland pyysi tässä akuutissa tilanteessa presidentti Johnsonilta 200 000 sotilasta lisää Vietnamiin. Presidentti pyysi pieneltä ryhmältä erityisavustajiaan silloin analyysin tilanteesta. Näiden mielestä ”200 000 sotilasta lisää amerikkalaisia täysin ”amerikkalaistaisi” sodan, eikä se vahvistaisi Saigonin hallintoa ja sen kykyä hankkia kannatusta väestöltä.” Raportin mukaan kiihtyvä sota ”lisäisi amerikkalaisen verojen ja uhrien määrää” ja:

”This growing disaffection accompanied as it certainly will be, by increased defiance of the draft and growing unrest in the cities because of the belief that we are neglecting domestic problems, runs great risks of provoking a domestic crisis of unprecedented proportions.”

”Tämä varmasti kasvava tyytymättömyys lisääntyvien kutsuntojen uhmaamisten takia ja kasvava levottomuus kaupungeissa johtuen käsityksestä että olemme unohtamassa kotoiset ongelmamme tulee entisestään provosoimaan kotoiset ongelmamme ennennäkemättömiin mittasuhteisiin.”

USA:n poliittisen johdon oli vetäydyttävä Vietnamista koska se muodosti sille pahimman mahdollisen uhan – USA:n kotirintaman ajautumisen hallitsemattomaan yhteiskunnalliseen kaaokseen. Tälle uhkaavalle analyysille löytyi jo lähikuukausina katettu kun maan merkittävimmät poliitikkot kuten Martin Luther King ja Robert Kennedy murhattiin pelottavan ilmapiirin vallitessa.

Virallisen historiankirjoituksen tehtävä on kirjoittaa historia establishmentin haluamalla tavalla. USA:n poliittinen ja taloudellinen eliitti analysoi Vietnamin sodan ”virheenä” vaikka kysymys oli rikollisesta ja moraalittomasta sodasta. Eliitti halusi myöhemmin, eteenkin 1980-luvulta lähtien, luoda myytin ”Vietnam-syndroomasta” siis eräänalaisesta tartuntataudista, joka olisi tuhottava pois. Tuon syndrooman mukaan intellektuellien joukko pakotti USA:n sotimaan Vietnamissa ”toinen käsi sidottuna” ja media pelasi ”vihollisen pussiin”. Populaarikulttuurin kautta muokattiin käsitystä veteraanien ja intellektuellien välisestä vihasta ja kaunasta. Kaikenalaiset ”Rambot” loivat käsitystä patrioottisesta työväenliikkeestä, sen piiristä tulleista sotilaista sekä epäisänmaallisista sotaa vastustavista ylemmän keskiluokan hyypiöistä. Media itse loi käsityksen itsestään ”hyytävän realistisena” sodan kuvaajana vaikka tosiasiassa USA:n valtamedia toisti virallista Pentagonin jargonia. Vain muutama kriittinen toimittaja yleensä pienissä julkaisuissa pystyi analysoimaan syyt, seuraukset ja sodan hämäykset.

”Vietnam syndrooman” teesit kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. Media ei pelannut ”vihollisen pussiin” vaan tosiasiassa toimi Pentagonin haluamalla linjalla. Amerikan ns. älymystöön kuuluvat ihmiset, niin liberaalit kuin konservatiivitkin, olivat jokseenkin koko sodan ajan USA:n sotatoimien innokkaimpia kannattajia. Koska he lukivat muita enemmän ”laatulehtiä” joutuivat he muita todennäköisemmin myös virallisen poliittisen sotapropagandan huijaamaksi. Vietnamin sodan vastaisen liikkeen kasvattivat sen sijaan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin juuri Vietnamista palaavat tai sodasta kieltäytyvät sotilaat, USA:n kansalaisoikeusliike ja matalan tulotason amerikkalaiset, jotka ymmärsivät ettei Vietnamin sota ollut sen paremmin ”yhdenkään amerikkalaissotilaan hengen arvoinen” kuin yhdenkään vietnamilaisen hengen arvoinen spektaakkeli. Enemmän kuin tappiota Mekong-joen suistolla Valkoinen talo ja Pentagon pelkäsivät lopulta kuitenkin tappiota Mississippin suistoalueella. 

(Kuva: Bernard Fall ylh. vas., toimittaja Alex Shimkin alh vas., kenraali Julian Ewell ylh oik. ja kenraali William Westmoreland alh oik. Hänen vieressä USA:n puolustusministeri Robert McNamara)

Yhdysvaltojen puolustusministerinä vuosina 1961-68 toiminut Robert McNamara kirjoitti muistelmissaan "Retrospect" ("Jälkikäteen"):

”Me Kennedyn ja Johnsonin hallinnossa päätöksentekoon osallistuneet toimimme sen mukaan mitä pidimme tämän kansakunnan periaatteina ja perinteinä. Teimme päätökset näiden arvojen valossa. Mutta olimme väärässä, pahasti väärässä. Olemme tuleville sukupolville selityksen velkaa. Uskon todella, että teimme virheen - emme aikomusten ja arvojen takia – vaan arvioitimme ja valmiuksiemme takia.”

McNamarasta kehittyi vuosien mittaan Vietnamin sodan ”arkkitehti” ja ”ideologi”. Tämä arvio on virheellinen. Vastoin yleistä luuloa McNamara ei suinkaan ollut sodan pääideologi. Hänen henkilöhistoriaansa vähänkin tarkemmin tutustuneet havaitsevat varsin pian, että Robert McNamara oli pohjimmiltaan vain rajoittunut teknokraatti, ”pikku insinööri”, josta tuli USA:n jo II maailmansodan loppuvaiheista lähtien hahmottuneen Indokiinan politiikan työmies. Hänen muistelmansa paljastavat miten vähän hän lopulta edes itse taisi tietää mistä Vietnamissa lopulta oli kyse. Hänestä tehty dokumenttielokuva ”Fog Of War” (”Sodan sumu”, 2003) vahvistaa tätä havaintoa.

Hänen vakaumustaan USA:n ”arvoista” Indokiinan sodassa voidaan kuitenkin pitää – McNamaran ehkä itse koskaan sitä tajuamatta – oikeasuuntaisena. Todellakin: jos jotkut yrittävät olla USA:lle tottelemattomia, heidät murskataan ja teurastetaan. Nämä ovat McNamarankin julistamat Amerikan Yhdysvaltojen ”arvot”. Nämä arvot ovat jatkumo siinä perinteessä mikä oli vallalla jo maan asuttamisessa ja intiaanisodissa. Vietnamissa, Laosissa ja Kamputseassa ei tapahtunut mitään erityisen uutta ja erikoista. Näyttämö, periaatteet ja metodit vaikuttivat tutulta jokaiselle joka aikoinaan oli katsellut vanhoja Hollywoodin lännenfilmejä. Oli ”raakalaismaiset alkuasukkaat”, pahikset ja sivistyksen ilosanomaa levittävät uudisasukkaan ja näiden kärjessä tietä edistykselle raivaamassa voitokas ratsuväki.

Bernard Fall

Amerikkalaisten harjoittama sodankäynti Vietnamissa, pääasiassa sen eteläisessä osassa, hahmottui jo kauan ennen USA:n merijalkaväen saapumista maahan 8.maaliskuuta 1965. Presidentti Kennedy (1961-63) harjoitti suoraa terroria vietnamilaista siviiliväestöä kohtaan. Tämä edelsi varsinaista aggressiota (v. 1965-1973). Tammikuussa 1965 USA laajensi radikaalisti pommituksia Vietnamin eteläosissa. Myös pommitukset pohjoisessa alkoivat (uudestaan), mutta juuri etelässä pommitusmäärä kolminkertaistui nopeasti.

Oli yksi henkilö joka oikeastaan lähes ainoana aikalaisena kuvasi selkeästi ja tarkasti mitä juuri tuona ajanjaksona tapahtui. Hän oli ranskalainen sotahistorioitsija, kirjailija ja Indokiinan todellinen asiantuntija Bernard Fall. Hän oli kiinnostava persoona siinäkin mielessä että McNamara mainitsi hänet useasti kirjassaan ja suorastaan ihaili häntä. Fall oli ns. ”haukka”, vastusti kommunismia sekä kannatti Ranskaa ja USA:ta. McNamaran kannalta hän oli siis ”meidän miehiämme”.

Mutta Bernard Fall erosi kaikista sodan alkuvaiheen paikalla olleista reporttereista, kirjailijoista ja sodan kuvaajista monessakin mielessä. Hän tiesi alueen ja sen kansojen historiasta, kulttuurista, menneisyydestä eikä hän halunnut tuon kokonaisen osan maailmankulttuuria tuhoutuvan. Vuonna 1965 Bernard Fall kirjoitti että suurin päätös sodassa ei ollut Pohjois-Vietnamin pommitukset (1964-65), eikä amerikkalaisjoukkojen lähettäminen myöhemmin (maaliskuusta 1965 lähtien) vaan juuri Etelä-Vietnamin massiivinen pommittaminen paljon suuremmassa mittakaavassa kuin mitään muita alueita. Hän muistutti vuotta 1965 myös edeltäneistä vuosista, jolloin USA oli yrittänyt massiivisesti pommittaa ns. ”Vietkongia” napalmilla ja oksennusta aikaansaavilla kaasuilla ym. aseilla ja totesi tämän olevan rikollista.

Fall tiesi mistä kirjoitti. Hän toimi amerikkalaisten neuvonantajana ja liikkui amerikkalaisjoukkojen mukana siellä missä sotilasoperaatioita tapahtui. Hän kuvaili hyvin havainnollisesti kuinka helikopteri- ja muissa hyökkäyksissä pommitettiin Vietnamin eteläosien kyliä ja tuhottiin sairaaloita. Hän oli tästä raivoissaan mutta hän kuvasi kaikkea mitä hän koki.

McNamara mainitsi kirjoissaan Bernard Fallin tiedot ja kuvaa niitä ”rohkaiseviksi”. Päinvastoin kuin Fall ei McNamara kuitenkaan sanallakaan mainitse Etelä-Vietnamin kylien massiivisia pommituksia vaan ohittaa ne. Hän siteraa Fallin artikkeleita, toteaa hänen olevan osaavan henkilön ja hienon analyytikon sekä kertoi tämän olleen hyvin vaikuttuneen siitä mitä amerikkalaiset tekivät. McNamara arvioi Fallin uskovan amerikkalaisten homman onnistuvan. Tässä McNamaran väitteessä oli tietynlaista totuutta. Bernand Fall havaitsi ja totesi näiden amerikkalaisten olevan niin murhanhimoisia mielipuolia että he saattavat todella onnistua tuhoamaan maan. Tässä suhteessa siis Fall uskoi amerikkalaisten ”homman toimivan”.

Mutta sitten McNamaralla on kirjassaan alaviite. Hän mainitsee kuinka kaksi vuotta myöhemmin, syksyllä 1967, hän näkemyksensä muuttuivat pessimistisemmäksi amerikkalaisten voiton suhteen. Entä mitä kirjoitti Bernard Fall tuona samana vuonna 1967, juuri ennen kuolemaansa? Hän toteaa että Vietnam ja sen koko kulttuuri on kirjaimellisesti tuhoutumassa sellaisessa amerikkalaisten suorittamassa hyökkäyksessä mitä yksikään maa ei ole koskaan aiemmin kokenut. Nämä Fallin näkemykset McNamara luki, jonka jälkeen – hänen omien sanojensa mukaan – hänen mielipiteensä siitä että ”sota on voitettavissa” muuttui. Mutta koskaan McNamara ei todennut että amerikkalaisten ”arvoissa” ja ”aikomuksissa” olisi ollut mitään moraalitonta tai väärää.

”My Lai kuukaudessa”

Myöhään vuonna 1969 paljasti freelance-toimittaja Seymour Hearsh tietolähteittensä avulla ns. Americal-divisioonaan kuuluneen C-komppanian My Lai-nimisellä vietnamilaisella kylällä Quang Ngain maakunnassa suorittamasta n. 350-500 siviilin massiivisesta joukkomurhasta (tapahtuman ollessa mediassa esillä puhuttiin tosin usein esim. 130 tapetusta siviilistä). Vaikka jälkimaailmalle on media usein jättänyt kuvan My Lain verilöylystä Vietnamin sodan suurimpana yksittäisenä tapauksena tiesivät kotimaahansa palanneet tai Vietnamissa vielä taistelleet joukot lukuisista tämän kaltaisista tapauksista. Sen sijaan USA:n poliittinen ja sotilaallinen johto vielä pitkään sodan jälkeen esitti My Lain poikkeuksellisena yksittäistapauksena.

Tapahtuman tausta oli varsin tavanomainen. Amerikkalaisyksikkö, jatkuvien vihollisjoukkojen yllättävien iskujen, tarkka-ampujien, miinojen ym tapahtumien seurauksena oli kärsinyt tuntuvia tappioita. Kylä jolle luutnantti William Calleyn joukko-osasto saapui sai maksaa siitä hyvästä että turhautuneet amerikkalaiset olivat kärsineet miesmenetyksiä.

Muutamia kuukausia myöhemmin, toukokuussa 1970, kirjoitti eräs ”huolestunut kersantti” luottamuksellisen kirjeen silloiselle armeijan esikuntapäällikölle kenraali William Westmorelandille. Kirjeessään kersantti kertoi omakohtaisista havainnoistaan ja kokemuksistaan USA:n armeijan 9.Divisioonan toiminta-alueella Mekong-joen suistossa usean kuukauden ajalta vuodenvaihteessa 1968-69. Hän mainitsi lukemattomista amerikkalaisten suorittamista siviilien joukkosurmista ja kylien massiivista tuhoamisista. Hän mainitsi mm. seuraavaa:

”Herra kenraali. 9.Divisioona ei tehnyt mitään tappamisen estämiseksi vaan pyrki tappolukujen (engl. Body-count) kasvattamiseen niin kovaa vauhtia, että meidät määrättiin tappamaan monta kertaa enemmän vietnamilaisia kuin mitä tapahtui My Laissa ja hyvin pieni prosenttiosuus tappamistamme vietnamilaisista tiesimme olevan vihollisia...

Jos ette usko, niin tarkoitin juuri että hyvin paljon vietnamilaisia tapettiin tällä tavalla ja voin antaa teille jonkinlaisen kuvan kuinka paljon. Pataljoona tappaisi tällä tavoin ehkä 15-20 päivässä. Neljän pataljoonan prikaati tappaisi näin ehkä 40-50 päivässä tai helposti 1200-1500 kuukaudessa. (Eräs pataljoona väitti tappaneensa yhden kuukauden aikana lähes tuhat). Jos olen edes 10%:sti oikeassa se merkitsisi, ja uskokaa minua – se on paljon enemmän, niin yritän kertoa 120-150 murhasta tai My Laista joka kuukausi vuoden ajan...

Tarkka-ampujat ampuivat päivässä 5 tai 10 ja jokaisella pataljoonalla oli mielestäni tarkka-ampujajoukkueita. Se tarkoittaisi 20 päivässä tai 600 kuukaudessa. Eli jos olisin jälleen 10%:sti oikeassa olisivat tarkka-ampujat ampuneet My Lain verran joka toinen kuukausi.”

Tässä kirjeessä sekä kahdessa muussa seuraava vuonna korkea-arvoisille upseereille lähetetyssä kirjeessä kersantti kertoi tuhoa aiheuttaneista tykistö-, ilma- ja helikopteri-iskuista taajaan asutetuille alueilla. Kaikki mitä tarvittiin, hän kertoi, oli vain joku yksittäinen laukaus kylästä tai metsänreunasta ja joukot tilasivat aina tykistö- tai ilmatulitustukea. ”Monta kertaa”, hän kertoi, ”pyysimme ja saimme tulitukea, vaikka meitä kohti ei edes ammuttu”. Hyökkäykset tehtiin, hän kertoi, koska alueet oli julistettu vapaasti tulitettaviksi.

Kersantti kertoi yksikön toimitapana olleen ampua ei vain ”Vietkongin” sotilaita vaan kaikkia jotka juoksivat. Tämä oli yleisin tapa aseettoman ampumisessa. Kersantti kertoi kuinka helikopterit lensivät yli alueiden niin että ihmiset kauhuissaan alkoivat juosta jolloin tarkka-ampujat ja helikopterit tulittivat maanviljelijöitä ja kasvattivat tappolukemiaan tällä tavalla. Hän kertoi kuinka oli tavallista pidättää aseettomia ja panna heitä kävelemään yksikön edellä vihollisen ansojen ja miinojen laukaisemiseksi. ”Kukaan meistä ei halunnut tulla räjäytetyksi”, hän kertoi mutta ”ettei ollut oikein laittaa siviilit räjäyttämään miinat”.

Hän selitti myös omituista epäsuhdetta tapettujen vihollisien korkean lukumäärän ja sotasaaliiksi saatujen aseiden vähäisen määrän välillä.

”Verratkaa niitä [tapettujen vihollisten] lukemia saamiemme aseiden määrään. Suuren taistelun jälkeen emme saaneet mitään asekätköjä vain yhden kuolleen ”Vietkongin” aseensa kanssa. Kenraalin täytyi tietää vääristä tappolukemista aseiden määriin nähden. Jos ilmoitimme saaneemme haltuun aseita, ne oli luovutettava ja tuhottava joko luodeilla tai pudottamalla ne riisipelloille ja kanaviin. Kuivalla kaudella ennen monsuunia oli paljon seutuja joissa pellot ja kanavat olivat kuivia. Kenraalin täytyi tietää että näin tehtiin.”

”Huolestuneen kersantin” mukaan kaikki nämä tappamiset tapahtui yhdestä syystä: ”Kenraalit ja korkeat komentajat vaativat jatkuvasti meitä saamaan korkeita tappolukemia.”Hän kertoi:

”Kukaan ei koskaan antanut meille suoraa määräystä ampua siviilejä. Mutta lopputulos ei olisi ollut yhtään erilainen kuin ... jos meille olisi annettu tällainen määräys. Kuolleet vietnamilaiset olivat ”body count”-systeemin uhreja eikä kukaan välittänyt tarpeeksi lopettaakseen sen.”

Operaatio Speedy Express

Vietnamin eteläosissa oleva Mekong-joen suistoalue oli 1960-luvun puolivälissä Etelä-Vietnamin riisimalja vehreine riisipeltoinen, patoineen ja koti noin 6 miljoonalle vietnamilaiselle. Se on myös kumouksellisen vietnamilaisen liikkeen vankimpia tukialueita Vietnamin sodan aikana. Huolimatta sen äärimmäisen tärkeästä sotilaallisesta merkityksestä USA:n sotilasviranomaiset olivat ”syvästi huolissaan” suurien amerikkalaisjoukko-osastojen tuomisesta alueelle sen tiheän asutuksen vuoksi, sillä siviiliuhrien määrää olisi täysin mahdotonta tuollaisissa operaatioissa rajoittaa.

Tästä ja vuonna 1968 Pariisissa alkaneista rauhanneuvotteluista huolimatta USA:n sotilasjohto aloitti massiivisen sotilasoperaation juuri tällä alueella tavoitteena ”rauhoittaa” eli saattaa mahdollisimman suuri osa alueista Saigonin eli Etelä-Vietnamin hallituksen hallintaan. Joulukuusta 1968 aina toukokuuhun 1969 USA:n armeijan 9.Divisioona ja sitä tukeneet divisioonaan kuulumattomat yksiköt helikoptereista aina ilmavoimien B-52 pommikoneisiin suorittivat suuroperaatioita joiden seurauksena sotatoimista vastannut 9.Divisioonan sotilasjohto tiedotti hämmästyttävän menestyksellisistä tuloksista joiden mukaan peräti 10 889 vihollisen taistelijaa olisi surmattu amerikkalaistappioiden ollessa kaatuneina vain 267 sotilasta. Vaikka NLF:n taistelijoilla tiedettiin olevan runsaasti aseita alueella ilmoittivat amerikkalaiset saaneensa vain 748 asetta haltuunsa. Useimmat mediatoimittajat eivät havainneet tätä valtavaa epäsuhtaa väitettyjen vihollistappioiden ja haltuun saatujen aseiden välillä mutta muutamat kiinnittivät siihen myöhemmin huomiota.

Mekong-suiston teurastaja

USA:n ja Saigonin hallituksen kannalta vaikealla Mekong-jokisuiston alueella operoineen USA:n 9.Divisioonan komentajana toimi helmikuusta 1968 aina huhtikuuhun 1969 kenraali Julian Ewell. Hänen komentajakautena divisioona saavutti ällistyttävän korkean virallisen ”tapposuhteen” verrattuna muihin amerikkalaisyksikköihin. Noiden divisioonan julkaisemien raporttien mukaan divisioona tappoi jokaista taisteluissa kaatunutta omaa sotilasta kohden peräti 62 vihollistaistelijaa.

Ja vaikka Ewell ei ollut lajissaan ainoa, hänellä oli äärimmilleen kehittynyt pakkomielle tätä ns. body-count-järjestelmää kohtaan. Tämän pakkomielteen jakoi Ewellin kanssa hänen alaisuudessaan silloin toiminut prikaatinkomentaja eversti Ira ”Jim” Hunt.

”Huolestunut kersantti” kirjoitti:

”Huntilla, joka oli jonkin aikaa prikaatinkomentajana ja sen jälkeen avustavana komentajana divisioonassa, oli tapana karjua komentohelikopteristaan radioon ja puhua 'hemmetin vinosilmistä' ja hän vaati tuliasemia ja helikoptereita ampumaan noita 'huoranpenikoita' – 'tämä on tulivapaata aluetta'.

Hunt ei välittänyt yhtään vietnamilaisista siviileistä tai meistä. Kaikki kaikessa oli 'body count'. Hän oli aina huutamassa radioon ja kehottamassa ampumaan juoksevia vietnamilaisia silloin kuin sotilaat eivät tienneet ovat nämä sotilaita vai siviilejä, onko näillä aseita vai ei.”

Kersantti kirjoitti tapauksesta jossa tykistön tulenjohtaja oli kertonut kersantin komppanian päällikölle ettei voi määrätä tulta kylään joka on ääriään myöten täynnä siviilejä.

”Silloin pataljoonan komentaja suuttui ja vaati tulta kylään koska yksikkö on joutunut tulikosketukseen vihollisen kanssa. Minä olin silloin siellä tapahtumapaikalla eikä mitään taistelukosketusta viholliseen ollut. Tulenjohtaja ja komppaniani päällikkö yrittivät turhaan vedota tulituksen lopettamiseen.”

Kersantin mukaan pataljoonan komentaja ei edes halunnut kuunnella tulenjohtajaa. Deborah Nelsonin tekemässä haastattelussa v. 2006 Ira Hunt väitti ettei divisioona koskaan tulittanut kylien läheisyyteen. Hän myös kiisti painostuksen ”body countin” kasvattamiseksi. Huntin mukaan ”kukaan ei väitä etteikö viattomia siviilejä tapettaisi sodassa mutta me pyrimme pitämään siviiliuhrien määrän mahdollisimman vähäisenä – siviiliuhrit ovat sodan kirous. Teimme parhaamme suojellaksemme siviilejä.”

Mutta useat Speedy Express-operaatioon osallistuneet haastatellut, todistajalausunnot sekä tilastot vahvistavat ”huolestuneen kersantin” kirjeessä esittämät väitteet. Kersantin kirjeessä mainitsema pataljoonan komentaja David Hackworth vahvisti myöhemmin muistelmissaan (”Steel My Soldiers Hearts”) että ”monet siviilit teurastettiin koska Ewell ja Hunt pyrkivät mahdollisemman korkeaan tappotilastolukemaan”. Hän myös mainitsi kirjassa kuinka Hunt kunniamaininnoissa viittasi viholliselle aiheutettujen tappiolukemien suureen lukemaan mutta jätti tietoisesti mainitsematta kiusallisen vähäisen vallattujen aseiden määrän.

Majuri William Taylor Jr näki myös Huntin toiminnassa Speedy Expressin aikana ja toisti ja vahvisti kersantin kirjeessään kertomia havaintoja. Taylor muisteli lentoja riisipeltojen yllä Huntin kanssa:

”Hän [Hunt] sanoi äkkiä jotain lentäjälle ja pian helikopterin oviampuja avasi tulen konekiväärillä. Kysyin Huntilta että mitä tämä on. Hän sanoi: ”Näetkö nuo mustat pyjama-asuiset tuolla alhaalla pellolla. Ne ovat vietkongeja. Tapoimme niitä äsken kaksi.” Sitten hän puhui taas lentäjälle. Hän puhui 'body countista'. ”Raportoi 'body countista'”. Myöhemmin kysyin kuinka hän voi tunnistaa vietkongin sotilaan kilometrien päästä näkemättä asetta tai kohtaamatta tulta. Hän vastasi: ”Koska heillä on mustat pyjamat”. Sanoin, että tiettävästi kaikilla työntekijöillä on mustat pyjamat. Hän vastasi: ”Ei täällä. Täällä mustat pyjamat ovat vietkongilaisia.”

Kuten Hackworth myös Taylor alleviivasi haastattelussa ”body countyn” merkitystä. ”Se oli menestyksen mitta ja se tuli henkilökohtaisella esimerkillä divisioonan komentajalta Julian Ewelliltä.”, hän kertoi. ”Näin sen suoraan. ”Body count” oli kaikki kaikessa.”

Divisioonassa taistelulääkintämiehenä ollut Gary Nordström kertoi ”body count”-ajattelun kulkeneen upseerikunnassa hierarkiassa ylhäältä alas.

”Hanki body count. Hanki body count. Hanki body count. Se oli yleistä kaikkialla. Se kulki upseereilta ylhäältä alas. Näin useita kertoja kuinka vietnamilaisia tulitettiin vain sen takia että he juoksivat.”

Kenraaliluutnantti Robert Gard, joka komensi 9. Divisioonan viittä tykistöpatteristoa Vietnamissa vuosina 1968-69. Hän kertoi haastattelussa kuinka Ewellillä on tapana painottaa voimakkaasti body countin merkitystä. Ewell oli lisäksi todennut kuinka hänelle ei ole koskaan ilmoitettu tulituksen rajoittamisesta.

Eräs amerikkalainen joka todisti verilöylystä Mekongin suistoalueella oli everstiluutnantti John Paul Vann. Hän lensi helikopterien mukana yöllisiä taistelulentoja. Yksikkö käytti ensimmäisiä pimeänäkölaitteita ja Vannin mukaan joukot valikoivat kohteiksi ketä tahansa ihmisiä tai vesipuhveleita. Ei edes yritetty selvittää olivat uhrit siviilejä vai taistelijoita.

Louis Janowski toimi suistoalueella neuvonantaja Speedy Expressin aikana ja laati vuonna 1970 murskaavan sisäiseen kiertoon tarkoitetun loppuraportin siitä mitä oli havainnot. Siinä hän nimitti suistoalueen helikopterioperaatioita, ns. Phantom-ohjelmia, valikoimattomaksi terrorismiksi:

”Olen lentänyt Phantom III-ohjelmia, nähnyt lääkittäviä ihmisiä ja lapsia ja olen vakuuttunut että vietkongilaisten (sissien) osuus uhreista on sama kuin heidän osuutensa viljelijäväestöstä. Eli jos 8% alueen väestöstä on vietkongilaisia niin tappamistamme ihmisistä 8% on ollut vietkongilaisia.”

Jeffrey Record toimi myös neuvonantajana suistoalueella ja todisti massiivisesta siviiliväestöön kohdistuneesta terrorista. Vuonna 1971 Washington Montlyssa julkaistussa artikkelissa Record kertoo kuinka oli mukana todistamassa Phantom-ohjelmaan kuuluneessa operaatiossa jossa helikopteri avasi tulen kohti vesipuhvelilaumaa. ”Sekunnissa tyyni, seesteinen riisipelto muuttui veren ja lihan tahraamaksi liejuksi”, Record kirjoitti. ”Kuolleet pojat ja vesipuhveli lisättiin viralliseen tapettujen vietkongilaisten sotilaiden luetteloon.”

Armeija salasi sotarikokset

Huhtikuussa 1969 Julian Ewell sai ylennyksen II Field Forcen, silloin suurimman USA:n Vietnamissa olleen taisteluyksikön komentajaksi. Ira Hunt siirtyi 9. Divisioonan komentajaksi. Samassa kuussa Hunt puolusti AP:ssa julkaistussa kirjoituksessa ”body count”-järjestämää jota syytettiin ”hirvittäväksi menestymisen mittariksi”. Kertomuksessa lainattiin upseeria joka kiisti siviilien tahalliset tappamiset, vaikka Hunt myönsi että niitä oli 9. Divisioonan sotatoimien yhteydessä tullut. ”Olemmeko tappaneet viattomia siviilejä? Totta helvetissä. Mutta niin on tehnyt Etelä-Vietnamkin.”

Keväällä 1970 kun Ewell valmistui lähtemään Vietnamista Pariisin rauhanneuvotteluiden sotilaallisen neuvonantajan tehtäviin, luki armeijan lakiasianjohtaja R. Kenley Webster ”huolestuneen kersantin” kirjeen Stanley Resourin pyynnöstä. Muistion mukaan Webster kirjoitti tuolloin, USA:n Kansallisarkistoissa olevien asiakirjojen mukaan, että hän oli ”vaikuttunut sen [kirjeen] voimallisuudesta” ja ”vilpittömyydestä” joka tuli arvostetulta Vietnamin veteraanilta. Tuo raportti vahvisti ”huolestuneen kersantin” väitteen:

”On yleisesti tiedetty että upseerin ura voi saa vauhtia tai tuhoutua Vietnamissa. Erityisesti jos tällaisissa olosuhteissa kannustimet ovat pysyminen aloillaan eli ”lepo ja rentoutuminen” tai sitten kunniamerkkien jakaminen, joka perustuu 'body count”-lukemiin, paine tappaa valikoimattomasti tai ainakin raportoida jokainen kuollut vietnamilainen vihollistaistelijaksi on aivan vastustamaton.”

Kesäkuussa 1970 Webster lähetti muistion, jonka selostuksessa hän esittää että hän neuvottelesi kenraali Westmorelandin (Vietnamin joukkojen komentaja vuoteen 1968) ja kenraali Creighton Abramsin (Westmorelandin seuraaja Vietnamissa) kanssa. Armeijan dokumenttien mukaan Resor ja Abrams keskustelivat asiasta mutta mihinkään jatkotoimenpiteisiin ei ryhdytty.

Uutiset julmuuksista Mekongin suistoalueella olivat levinneet julkisuuteen. Talvella talvella 1971 Detroitissa pidetyssä Winter Soldier-tutkimuksissa todistajalausuntoja antaneet 9.Divisioonan sotaveteraanit vahvistivat esimerkein mitä Speedy Express-operaatiossa oli tapahtunut. Huhtikuussa 1971 USA:n Edustajainhuoneen Robert Dellumsin johtamassa kuulemistilaisuudessa West Pointin upseerikoulun käyneet Vietnam-veteraanit todistivat kenraali Julian Ewellin ”body count pakkomielteestä”.

Toukokuussa John Paul Vann kirjoitti Westmorelandin entiselle sijaiselle, silloin RAND-Corporationin palveluksessa olleelle Robert Kromerille:

”USA on hyvin huteralla pohjalla sekä Phantom-operaatioiden että muiden ilmasta suoritettavien tappotehtävien suhteen. Satoja kauheita tapauksia ovat dokumentoineet raivostuneet neuvontajat, sekä sotilaat että siviilit.”

Ira Hunt oli tässä vaiheessa palannut Vietnamissa ja kuin sattuman oikusta johti My Lain verilöylyyn kaulaansa myötä kiinni jääneen eversti Oran Hendersonin tapauksen käsittelyä. Vaikka Hunt suositti vain lievää rangaistusta Hendersonille – tämä haastettiin sotaoikeuteen. Toukokuun 24.päivänä Henderson pudotti pommin. Hän ilmoitti että ”joka ainoassa prikaatinkokoisessa yksikössä on oma My Lai piilotettuna.” Ainoa syy miksi tapaukset ovat jääneet pimentoon johtuu siitä että ”jokaisessa yksikössä ei ole omaa Ridenhouria”. Henderson viittaa Ron Ridenhouriin, joka lähetti kymmeniä kirjeita eri sotilas- ja siviilihenkilöille, jolloin My Lain vyyhti alkoi vähitellen purkautua.

Ron Ridenhourin ja ”huolestuneen kersantin” välillä oli kuitenkin tietty ero. Ridenhour ei pitänyt My Lain tapausta ”armeijan sisällä” kuten ”huolestunut kersantti”. Westmorelandin toimisto tunnisti vähitellen kersantin henkilöllisyyden. Kersantille lähetettiin kirje jonka mukaan hänen antamiansa tietoja tutkitaan. Tutkimuksia ei koskaan tehty. Tapaus haudattiin nopeasti vedoten siihen että armeija ei tutki nimettöminä annettuja lausuntoja, vaikka tässä tapauksessa syyt olisivat olleet vielä ilmeisemmät ja rikoksen koko huomattavasti suurempi kuin My Lain tapauksessa.

”Kauhu oli pahempaa kuin My Laissa ”

Newsweekin Vietnamissa olleen toimittajan Alex Shimkin oli työssään huomattavan tarkka, riittävän epäluuloinen ja kriittinen. Hänen silmiinsä osui vuoden 1971 alussa jotain hälyttävää: 9.Divisioonan lukemat tapetuista vihollisista sekä näiden lukemien valtava epäsuhta saatuihin vihollisen aseisiin nähden. Shimkin aloitti tiiviin MACV:n (USA:n Vietnamin sotavoimien) dokumenttien tutkimisen. Newsweekin Saigonin toimistopäällikkö Kevin Buckleyn kanssa he alkoivat kaivaa tapausta esille.

He haastattelivat sotilasviranomaisia, sairaalahenkilökuntaa, sotilaista ja hengissä säilyneitä vietnamilaisia. He kampasivat 9.Divisioonan toiminta-alueen tapahtumia Speedy Expressin ajalta ja kokonaiskuva alkoi hahmottua. ”Kauhu ole pahempaa kuin My Laissa”, totesi eräs amerikkalainen 9.Divisioonan operaatioissa mukana ollut upseeri. ”Useimmat uhreista kuolivat ilmasta tapahtuvissa iskuissa ja yöllä. Ne tulivat komentajan vaatimuksesta kasvattaa ”body count”-lukemaa.”

Vanha mies Kien Hoasta:”Amerikkalaiset tuhosivat kylän jokaisen talon tykistöllä, ilmapommituksilla tai polttamalla ne tupakansytyttimellä. Sata kyläläistä kuoli. ”Toinen mies herra Hien kertoi kuinka ”amerikkalaiset ampuivat helikoptereilla aluetta jopa päivänvalossa, koska pelloilla työssä olevat ihmiset pelkäisivät ja alkaisivat juosta.”

Marraskuussa 1971 Buckley lähetti kirjeen MACV:lle jossa toi esille saamiaan tietoja Operaatio Speedy Expressin aiheuttamasta tuhosta. MACV myönsi, että suuri osa uhreista olisi kuollut ilmaiskuissa ja yöllä, mutta kiisti tiedot joiden mukaan huomattava osa uhreista olisi ollut siviilejä. MACV:n mukaan kuolleet olisivat olleet pääasiassa ”aseettomia vietkongin taistelijoita”.

Newsweek ei koskaan kulkaissut sellaisenaan Buckley ja Shimkinin n. 5000 sanaa käsittänyttä tutkimusta Speedy Expressistä. Juttu typistyi lopulta 1800 sanaiseksi selostukseksi josta eliminoitiin mm. silminnäkijöiden haastattelut ja Julian Ewellin keskeinen osuus. Juttu ei saavuttanut kovinkaan paljon huomiota. USA:n Vietnamissa toimineet asevoimat yhdessä median kanssa latisti koko tapauksen.

John Paul Vann kuoli muutama päivä Newsweekin julkaiseman Speede Express-kirjoituksen jälkeen helikopterionnettomuudessa Vietnamissa.Toimittaja Shminkin kuoli sotatoimialueella heinäkuun 12.päivänä 1972. Julian Ewell jäi asevoimista eläkkeelle vuonna 1973.

Vuonna 1974 julkaistussa Vietnam-tutkimuksessa ”Sharpening The Combat Edge” jäi Ewelillä ja Huntilla ikäänkuin viimeinen sana sanottavana Operaatio Speede Expressistä. Vaikka he jättivät operaation nimen pois kirjasta, kuvasivat he siinä operaation mittasuhteita ja sen brutaalisuutta laajalti. Kirjan viimeisillä sivuilla he ottivat kantaa toiminnan herättämään arvosteluun. ”Yhdeksättä divisioonaa [ja II Field Forcea] on arvosteltu pakkomielteestä ”body countiin” ja että se olisi ollut joko väärin tai johtanut ei-toivottuihin menettelytapoihin.” He kiistivät body count-politiikan olleen toiminnassa keskeisintä ja väittivät jopa että heidän menetelmänsä olisivat päättäneet sodan brutaaleimman vaiheen.

Viralliseksi amerikkalaiseksi totuudeksi näytti jäävän että My Lai oli yksittäinen tapaus, poikkeus. Armeijan "huolestuneeksi kersantiksi" tunnistama mies oli nimeltään George Lewis. Hän asui Sharpsburgissa Kentuckyssä ja kuoli 56-vuotiaana vuonna 2004. 

Body Count-ideologia

Vietnamin sodassa keskeiseen osaan noussut sotilaallisen onnistumisen mittari - ”body count” - kuvasti sitä teknokraattista ajattelutapaa joka vallitsi USA:n sotilaallispoliittisen eliitin keskuudessa kylmän sodan aikana. Mutta ideologian juuret on jäljitettävissä jo ainakin II maailmansodan aikaisesta amerikkalaisesta sotilaallisesta suunnittelusta ja eteenkin strategisten pommitusten analyyseistä, mittausmenetelmistä ja monista siinä käytetyistä kalkyyleistä.

Ei liene sattuma, että Vietnamin sodan aikana USA:n puolustusministerinä toiminut Robert McNamara palveli II maailmansodan aikana USA:n ilmavoimien strategisten pommitusten tehokkuutta arvioivassa, suunnittelevassa ja kehittävässä organisaatiossa. Kuten myöhempi kriittinen tutkimus on voinut osoittaa jo heti sodan jälkeen voitiin havaita etteivät strategiset pommitukset, atomipommeja lukuun ottamatta, olleet tosiasiassa vihollisen vastarinnan ja taistelukyvyn murtamisessa läheskään niin tehokkaita kuin luultiin. Vastoin yleistä luuloa ei esimerkiksi Saksan sotateollisuustuotantoa kyetty suinkaan nujertamaan pommituksilla ja lisäksi voitiin havaita että saksalaisten taistelutahto tosiasiassa ehkä jopa vahvistui pommituksista huolimatta tai jopa niiden takia.

Sodan voittanut osapuoli yleensä väistää vallitsevaa ajattelutavan vastaiset tosiasiat. McNamara Vietnamin sodan aikaisena puolustusministerinä yhdessä hengenheimolaistensa kanssa toi kuitenkin strategisen pommitusideologian sekä matemaattisen body count-mallin USA:n asevoimien keskeiseksi onnistumisen mittareiksi. Teknokraattina ja kapeakatseisena ”pikkuinsinöörinä” hän luuli sotatoimien oltavan sellaisenaan numeroina analysoitavissa. Hän lanseerasi peliteoreettisen ajattelun ja ns. ”body count” laskentaperusteen Pentagonille Yhdysvaltojen lähtiessä Vietnamin sotaan.

McNamara ei ollut ajattelutavoiltaan poikkeus. USA:n sotatoimien ylin johto kenraali Westmorelandista divisioonien ja prikaatien komentajiin olivat kaikki II maailmansodan veteraaneja ja tuon aikakauden sotilaallisen teknoajattelun tuotteita. Indokiinassa teknokraatit ja vanhat sotilaat joutuivat kuitenkin sellaiseen sotaan jonka sisäistämiseen Julian Ewellin ja Ira Huntin tapaisilla ammattisotilailla ei ollut älyllistä kapasiteettia.

Niinpä lopputulos oli arvattavissa. Operaatio Speedy Express, My Laista nyt puhumattakaan, ei ollut yksittäinen poikkeus. Koko USA:n sodankäynti Indokiinassa johti käytännössä kansanmurhaan. Nuorista vauraan länsimaan asevelvollisista ja vapaaehtoisista sotilaista koottu sotavoima joutui sotaan joka oli hyvin kaukana II maailmansodan rintamasodankäynnistä. Psykologisesti ja emotionaalisesti tällä oli hirvittävä vaikutus nuoriin amerikkalaisiin sotilaisiin. Se mitä asevoimilla oli tarjottavana toinen toistaan järkyttyneimmille rivisotilailla oli lähinnä vanhat kuluneet poliittiset latteudet, mitäänsanomaton viihde sekä pöyristyttävä rasistinen suhtautuminen ei vain ns. vihollistaistelijoihin vaan kaikkiin vietnamilaisiin. ”Body count”-ideologia seurauksineen johti lopulta USA:ssa ennen kokemattomaan sodanvastaisuuteen. Tämän ilmapiirin synnyttämisessä sodasta palanneet veteraanit ja etniset vähemmistöt näyttelivät ratkaisevan tärkeää osaa. 

Indokiinan alue ei ole ollut enää vuosiin – onneksi - maailmanpolitiikan polttopisteessä ja niinpä useimmille ihmisille Vietnamin sota, tai kuten vietnamilaiset itse sitä nimittävät Amerikan sota, on nykyisin karmea ajanjakso jostain hyvin kaukaisesta menneisyydestä. Sodan syyt ja muut taustat ovat useimmilta hukassa tai ne perustuvat virheellisiin lähinnä USA:n virallisiin doktriineihin, joissa sotaa perusteltiin ”viileän analyyttisesti” vain osana kylmän sodan hegemoniakamppailua ”idän” ja ”lännen” välillä. Tosiasiassa sota oli pikemminkin pohjoisen sota etelää vastaan. Aivan kuten useimmat myöhemmät sodat joita USA on käynyt. Vietnamin sota on kuitenkin siinä mielessä hyödyllinen tutkimuskohde, että se selittää miksi nykyisin USA pyrkii mahdollisimman ”pehmeisiin maaleihin”. Periaatteena voidaan pitää sitä, että sellaisen kimppuun ei hyökätä joka voi iskeä takaisin. Vietnam sota on ollut viimeinen USA:n käymä sota jossa amerikkalaisten kipukynnys tuli vastaan kun omia sotilaita oli kuollut jo kymmeniä tuhansia. Kohdemaan uhreista USA ei silloin kuin ei nykyäänkään juurikaan välitä. Varsin uskottavan arvion mukaan Vietnamissa tapettiin USA:n invaasion seurauksena n. 4 miljoonaa ihmistä, joista ylivoimainen enemmistö täysin viattomia siviilejä.

Yleinen amerikkalainen näkemys vuosien 1954-1975 sodasta Vietnamissa (sekä laajennettuna Kamputseassa ja Laosissa) perustui väitteeseen jonka mukaan vietnamilaiset sotivat vietnamilaisia vastaan ja amerikkalaiset tulivat ikään kuin vahingossa ”vedetyksi mukaan” konfliktiin ”erehdyksessä” mutta ”kunniallisesti”. USA:n pyrkimykset selitetään yhä vilpittömiksi ja tämän näkemyksen USA:ssa (ja osin muuallakin lännessä) jakavat niin ”haukat” kuin ”kyyhkytkin”. Näin perusasetelma esitettiin ja esitetään valitettavan usein yhä mediassa.

Oletus on väärä, virheellinen ja epärehellinen. 1900-luvun pisimmässä sodassa USA tosiasiassa soti sekä Pohjois- että Etelä-Vietnamia vastaan. Sekä kommunisteja että ei-kommunisteja vastaan. Se oli invaasio vietnamilaisia vastaan aivan samalla tavalla kuin myöhempi neuvostoliittolaisten invaasio Afganistaniin. Kumpikaan ei suinkaan perustunut mihinkään ”virheeseen”. On vain niin että sotilaallinen tavoite (vastustajan sotilaallinen tuhoaminen) johti myöhemmin selityksiin ”virheestä”. Monet ovat väittäneet että media myötävaikutti USA:n tappioon Vietnamissa, koska media olisi muka ollut sotaa vastaan. Kuten myöhemmin tulemme huomaamaan kaikki osa-alueet tässä väitteessä ovat pielessä. Media ei ollut sotaa vastaan sinänsä ja monissa keskeisissä analyyseissään sodasta se oli pihalla kuin lumiukko.

Konteksti jossa Vietnamin väitettiin luisuneen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin on kriittinen. Vietnam oli nimittäin lähestynyt vuosien ajan USA:ta saadakseen taloudellista apua yhteiskuntansa rakentamiseen. Toinen maailmansota (Japanin miehitys) sekä erityisesti Ranskan toimet heti sodan jälkeen (ns. ensimmäinen Vietnamin sota 1945-54) olivat olleet äärimmäisen raskas koettelemus maalle. Jopa presidentti Roosevelt oli todennut kuinka ”Ranska oli vuosisadan ajan lypsänyt maata”, että ”Vietnamin kansa ansaitsisi jotain parempaa” ja että ”USA tukisi Vietnamin itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta”. Kommunistijohtaja Ho Chi Minh (kuvassa kesk.) piti amerikkalaisista ja iloitsi ”amerikkalaisten avoimuudesta”.

Ho Chi Minh oli yhdessä asiassa vastakohta muille kommunistijohtajille. Hän halusi omien kansalaistensa avautuvan muille yhteiskunnille, sosialistisille, kapitalistisille ja puolueettomille. Jugoslavian Titon tavoin hän tiesi tämän suuntauksen olevan ainoan mahdollisuuden Vietnamin yhtenäisyydelle. Itseasiassa niin halukas Ho Chi Minh oli lähestymisessään USA:n suuntaan että peräti 12 kertaa hän lähestyi näissä tarkoituksissa joko presidentti Rooseveltia, tämän ulkoministeriä Cordell Hullia tai senaatin ulkoasianvaliokuntaa. Majuri Patti (CIA:ta edeltäneen organisaation yhdysupseeri) kirjoitti myöhemmin että Ho ei vedonnut sotilaallisen tai taloudellisen avun puolesta vaan

" ymmärryksen, moraalisen tuen vuoksi ja jotta [Vietnam] voisi saada äänen läntisten demokratioiden joukossa. Mutta USA ei lukenut hänen viestejään koska, kuten minua informoitiin, Vietnamin Demokraattista Tasavaltaa ei USA:ssa huomioitu ja että olisi ”alentavaa” (improper) presidentille tai muille auktoriteeteille tunnustaa moinen kirjeenvaihto.”

Ho Chi Minh oli ollut 15 vuoden ajan yhteyksissä Moskovan kommunistihallintoon ja hän tiesi miten hatara ja ehdollinen Neuvostoliiton ”ystävyyden” luonne oli. Hän kertoi majuri Pattille:

”Tukeudun mieluummin USA:han itsenäistymisessä kuin Neuvostoliittoon.”

Kun USA niputti Vietnamin samaan porukkaan kommunistisen Kiinan ja Neuvostoliiton kanssa ei Ho Chi Minhille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kääntyä näiden puoleen.

Toisen maailmansodan aikana Minh oli toiminut yhteistyössä amerikkalaisagenttien kanssa amerikkalaislentäjien pelastamiseksi japanilaisilta. Sodan päätyttyä otti Britannian siirtomaakomentaja kenraalimajuri Douglas Gracey (kuvassa vas.) syyskuussa 1945 vastaan japanilaisten antautumisen Saigonissa mutta aseisti välittömästi uudelleen nämä kukistamaan Vietminh, joka oli jo asettanut hallinnon Vietnamin eteläisiin osiin. Kuten Vietminh pohjoisessa, se oli hyvin suosittu poliittinen liike etelässä katolilaisten, buddhalaisten, pienyrittäjien, kommunistien ja maanviljelijöiden keskuudessa, jotka näkivät Ho Chi Minhin ”kansakunnan isänä”. Brittien ja kenraalimajuri Graceyn ansioista ranskalaiset saattoivat palata valtaan Saigonissa.

Saadakseen ranskalaiset pois Vietnamista lähestyi Ho Chi Minh jälleen USA:ta. Minh vetosi Pattiin ja amerikkalaisiin todeten ettei ole kommunisti sillä tavoin kuin asia USA:ssa ymmärretään. Hän toisaalta varoitti olevansa pakoitettu hakemaan liittolaisia sieltä mistä niitä on saatavilla, sillä muutoin vietnamilaisten on lähdettävä (taisteluun ranskalaisia vastaan) yksin. Vasta kommunistien nousu valtaan Kiinassa v. 1949 avasi Vietminhille mahdollisuuden lyödä ranskalaiset kun avoimen rajan yli voitiin saada aseistusta, koulutusta sekä piilopaikkoja.

Olemassa olevien dokumenttien kautta on selvästi havaittavissa että Ho Chi Minh ja Vietminh vetosivat nimenomaan USA:han Vietnamin itsenäisyyden ja yhtenäisyyden tuen saamiseksi. Vasta sen jälkeen kun amerikkalaiset toistuvasti olivat torjuneet Minhin vetoomukset kääntyi tämä neuvostoliittolaisten ja kiinalaisten puoleen. Miksi USA torjui Vietnamin ylivoimaisesti merkittävimmän ja suosituimman poliittisen liikkeen tarjouksen yhteistyöstä?

Selitys on löydettävä USA:n pyrkimyksestä globaaliin maailmanvaltaan. Ho Chi Minhin ja Vietnamin kohtalo ei ollut kommunismi, tai mikään muu yleisesti luultu poliittinen syy. Vietminhin Vietnam edusti amerikkalaiselle poliittiselle eliitille sellaista pyrkimystä riippumattomuuteen, suvereniteettiin ja itsenäisyyteen joka ei sopinut globaaliksi maailmanvallaksi juuri nousseelle USA:lle. Kaakkois-Aasia kokonaisuudessaan edusti aluetta johon liittyi strategisia resursseja, tukikohtia ja muita etuja. Oli pelättävissä että menestyksellinen itsenäinen kehitys radikaalin johtajuuden alla saattaisi muodostaa syyn ”mädän leviämiselle”, syövyttäisi USA:n hegemonian alueella ja muodostaisi uhan että Japani liittyisi mukaan suljettuun järjestelmään josta USA on pelattu ulos. Ajatus jonka mukaan USA:n globaaleilla suunnittelijoilla olisi kansallisia imperialistisia motiiveja on sietämätön opilliselle järjestelmälle, joten tällaista aihetta olisi syytä piilottaa julkiselta keskustelulta.

Julistaessaan opin kommunismin eristämisestä pumppasi USA:n hallitus Ranskalle vuonna 1950 10 miljoonaa dollaria jotta se saisi Vietnamin pohjoisia provinsseja takaisin hallintaansa. Neljän seuraavan vuoden aikana USA maksoi 78% Ranskan sotamenoista Indokiinassa. Näitä samoja ranskalaisia presidentti Roosevelt oli arvostellut aikoinaan. Sodan käännyttyä ranskalaisille tappiolliseksi päädyttiin Geneven rauhanneuvotteluissa kesällä 1954 VÄLIAIKAISEEN sopimukseen jossa maa jaettiin kahteen osaan. Ranskan tappio Dien Bien Phun taisteluissa johti siihen, että USA antoi tappion lievitykseksi Ranskalle mm. kaksi atomipommia. Geneven sopimuksessa jaetut osat Vietnamista yhdistettäisiin kaksi vuotta myöhemmin (1956) pidettävien vaalien jälkeen. Kiina osallistui Geneven neuvotteluihin paitsi murtaakseen diplomaattisen eristyksensä myös ollakseen mukana ”valvomassa takapihaansa”.

Noita sovittuja vaaleja ei koskaan pidetty. Presidentti Eisenhowerin (tiedustelulta saaman) arvion mukaan Ho Chi Minh olisi voittanut presidentinvaalit aivan ylivoimaisesti jos ne olisi pidetty (todennäköisesti yli 80% äänistä). Itseasiassa koko Vietnamissa Vietminh oli ainoa todella merkittävä organisoitunut poliittinen liike. Vietnamin eteläosiin pystytettiin hallinto jonka johtoon USA nosti Ngo Dinh Diemin.

Amerikkalaiset ”neuvonantajat”

1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun amerikkalaiseen poliittiseen toimintaan kuului CIA:n liikkeelle laskemat erityyppiset hiuksia nostattavat uutiset Vietnamin pohjoisosissa tapahtuvista verilöylyistä ja siitä kuinka pohjoisosien vietnamilaisia on pakotettu pakenemaan etelään. Tarkoituksena oli motivoida amerikkalainen yleisö vaatimaan että ”jotain täytyy tehdä”. Vietnamin eteläosissa Vietminhin kannattajat perustivat NFL:n (Kansallinen Vapautusrintama) vuonna 1960. Muutamaa vuotta myöhemmin tähän itse asiassa huomattavasti enemmän poliittiseen kuin sotilaalliseen ruohonjuuritason järjestöön kuului ehkä 300 000 peruskannattajaa. Provinsseissa se oli ylivoimaisesti merkittävin ja suosituin poliittinen organisaatio joka organisoi kyläyhteisöt omaehtoisiksi yksiköiksi kouluineen, terveys- ja hallintajärjestelmineen. Juuri tässä vaiheessa USA:n presidentti John F. Kennedy (kuvassa oik.) aloitti USA:n sotilaallisen väliintulon Vietnamissa. Kolmen vuoden kuluttua maassa oli jo yli 14 000 amerikkalaista sotilasta, joita kutsuttiin ”neuvonantajiksi”. Väitteet siitä että John F. Kennedy olisi voinut estää Vietnamin sodan laajenemisen jos olisi saanut elää ovat hyvin kyseenalaisia. Todellisuudessa hän varsinaisesti aloitti USA:n sotilaalliset toimet Vietnamissa. Hänen kabinettinsa koostui samoista henkilöistä jotka runsas vuosi myöhemmin alkoivat vain tuoda lisää amerikkalaista sotavoimaa maahan. Kennedyn kuoleman aikoihin USA:n tukema koneisto Vietnamin eteläosissa oli murhannut jo n. 80 000 ihmistä.

Presidentti Diem julisti Etelä-Vietnamin, vastoin Geneven neuvotteluja, itsenäiseksi valtioksi. Diemin ylellinen hallinta, nepotismi ja korruptio nosti kapinaliikkeen Etelä-Vietnamin asevoimien sisällä. Ilman USA:n tukea kapinaliike ei olisi koskaan kuitenkaan kukistanut Diemiä. Keskustiedustelupalvelu CIA:n organisoima salaliitto josta presidentti Kennedy oli hyvin tietoinen syrjäytti ja tappoi Diemin.

Diemin syrjäyttämisen jälkeen seurasi joukko salaliittoja ja kenraalien syrjäyttämisiä Etelä-Vietnamin johdosta. USA:ssa asioita perusteltiin yleisölle valtataisteluna. Todellisuudessa sotilasjohtajien syrjäyttämisen taustalla oli CIA eli USA itse. Useat näistä kenraaleista pyrkivät neuvottelusopimukseen NFL:n kanssa jotta verinen sisällissota olisi ollut vältettävissä. Niin kauan kuin näitä neuvotteluihin pyrkiviä ”roistoja” ilmeni heidät eliminoitiin.

George Kahinin tutkimukset osoittavat kuinka nämä syrjäytetyt kenraalit pyrkivät neuvotteluratkaisuun eri poliittisten puolueiden (ml. NFL) jotta Vietnamin eteläosat olisivat välttäneet amerikkalaisten intervention ja sodan. Kenraalien antamat lausunnot osoittivat että he pitivät NFL:ää valtaosaltaan ei-kommunistisena poliittisena liikkeenä. Historioitsija David G. Marrin mukaan kenraalien heittäminen ”yli laidan” on lopullinen signaali Etelä-Vietnamin asevoimien ylimmille upseereille ja poliitikoille että jokainen yrityskin neuvotteluratkaisuun NFL:n kanssa tulee välittömästi johtamaan amerikkalaisten vastatoimiin. Tie neuvotteluratkaisuun oli vietnamilaisilta suljettu.

"Etelä-Vietnam" ja "Pohjois-Vietnam"

Standardiversio miten Vietnamin tilanne amerikkalaiselle (ja läntiselle) yleisölle yleensäkin selitettiin on kuvaava. Amerikkalaiset kuvattiin olevan ”hyvän porukan” puolella taistelemassa ”pahoja” monentyyppisiä ”kommunistiporukoita” vastaan. ”Hyvät” olivat etelävietnamilaisia. Mutta miten selittää sitten se, että kaikesta valtavasta pomminkylvämisestä ja joukkomurhaamisesta sitten kohdistui 70-80%:sti juuri USA:n omiin ”liittolaisiin”, etelävietnamilaisiin?

Koko terminologiavalikoima oli suorastaan älytön. ”Etelävietnamilaiset” ja ”pohjoisvietnamilaiset” olivat lähinnä vilkkaan poliittisen määrittelyn terminologiaa. Saigonin USA:n pystyttämän hallinnon johdossa oli lukuisia henkilöitä jotka olivat kotoisin Vietnamin pohjoisosista. Hanoin hallinnossa oli lukuisia Vietnamin eteläisistä osista kotoisin olevia. NFL:ään kuului niin Vietnamin pohjoisosista kuin eteläosistakin kotoisin olevia. Kun laajemmat sotatoimet vuosina 1965-66 alkoivat siirtyi ensimmäisenä Vietnamin eteläosiin pohjoisesta ihmisiä NFL:n riveihin jotka olivat juuri kotoisin Vietnamin eteläosista.

Kysymykseen siitä ketä ”kommarit” olivat saa omituisia vastauksia. Jos NFL:n ihmiset – tai kuten USA heitä nimitti ”Vietkongilaiset” - olivat etelävietnamilaisia, niin kuinka he saattoivat siis tunkeutua omaan maahansa? Tarvitaan siis sanoja kuvaamaan sitä miten ihmiset puolustivat omaa maatansa amerikkalaisten invaasiolta. Propagandalla oli myös tiettyjä vaikeuksia ”pohjoisvietnamilaisten” kanssa. Ennen Geneven konferenssia v.1954 ei ollut mitään Pohjois-Vietnamia ja Etelä-Vietnamia. Lisäksi tuolloin synnytetty jako oli sopimuksessa myös esitetty ”väliaikaiseksi” ja jaon oli määrä päättyä vuoden 1956 vaaleihin, jotka USA siis esti. Kun USA aloitti sotatoimet Vietnamin eteläosissa olivat ensimmäisenä heitä vastustamassa NFL:n miehet ja naiset jotka olivat jokseenkin täysin etelävietnamilaisia. He saivat sittemmin ensimmäisessä vaiheessa täydennystä pohjoisesta sellaisista vietnamilaisista, jotka olivat myös kotoisin Vietnamin eteläosista.

Vietnamin sodan aikana maassa toiminut länsimainen media meni käsitteissä usein täysin sekaisin ja useimmille eteenkin amerikkalaisille toimittajille koitui kohtaloksi niellä koko virallinen jargon ”Etelä-Vietnamista” ja ”Pohjois-Vietnamista”, ”hyvistä” ja ”pahoista”. Useimmat eivät viitsineet vaivautua tutkimaan Vietnamin ainakin tuhatvuotista ongelmallista suhdetta sen perinteiseen suurvaltauhkaan – Kiinaan.

Tonkinin lahden lavastus

Vietnamin sodassa oli siis pohjimmiltaan kyse liian riippumattomaksi ja itsenäiseksi pyrkivän kehitysmaan joutumisesta suurvallan aggression kohteeksi. Koska sotaan kerran haluttiin Washingtonissa lähteä tarvittiin tietysti jonkilainen syy. Ja syy aina keksitään.

Vuosina 1971-72 vuodatti joukko USA:n touhuihin kyllästyneitä sisäpiiriläisiä Washingtonissa asiakirjat jotka paljastivat ns. Tonkinin lahden tapahtumat elokuussa 1964. Asiakirjat eivät sinänsä olleet kovinkaan mullistavia. Lyhyesti sanottuna elokuun alussa amerikkalainen vakoilualus USS Maddoxin ”kimppuun hyökättiin”. Maddox tunkeutui vakoilu- ja provosointitehtävissä ja kävi laukausten vaihdon vietnamilaisaluksen kanssa 2.8.1964. Amerikkalaisalus avasi tulen ensin. Kaksi päivää myöhemmin samainen alus väitti joutuneensa torpedohyökkäyksen kohteeksi. Hyökkäystä ei koskaan tapahtunut. Tämä jälkimmäinen episodi on myöhemmin tarkkaan selvitetty.

Mutta itseasiassa amerikkalaiset itse olivat suunnitelleet Tonkinin lahden tapahtumat jo kaksi kuukautta aiemmin. Jopa ääninauhat kertovat kuinka USA:n silloinen puolustusministeri, harvinaisen kapeakatseinen teknokraatin ja insinöörin maailmakuvalla varustettu Robert McNamara kertoo siinä presidentti Johnsonille, kuinka toisen hyökkäyksen jälkeen USA tulee saamaan aiheen sotilaallisiin toimenpiteisiin Pohjois-Vietnamia vastaan. Puolustusministeri tiesi ”toisesta hyökkäyksestä” ennen kuin sen oli määrä edes tapahtua (4.8.1964).

USA:n poliittisen järjestelmän rikkumattomasta yksimielisyydestä kertoo jotain se, että presidentti Johnsonille laajat valtuudet sodan aloittamiseen antoi senaatti lähes yksimielisesti. Vain Wayne Morse Oregonista ja Ernest Gruening Alaskasta vastustivat päätöstä ja niin amerikkalaiset aloittivat yli neljän miljoonan vietnamilaisen ja satojen tuhansien kamputsealaisten ja laosilaisten teurastuksen.

Miksi aggression pääkohteeksi valittiin Vietnamin eteläosat?

USA:n poliittinen ja sotilaallinen eliitti selitti siis sodan osapuoliksi ”Etelä-Vietnamin” ja ”Pohjois-Vietnamin”. Ensiksi mainittu oli osapuoli, jota USA ”puolusti”. Vain aivokääpiö ei tässä vaiheessa esitä kysymystä, että miksi USA kohdisti aggressionsa pääasiassa (n. 80%:sti) juuri Vietnamin eteläosiin. Jos kerran aggression tielle lähdetään niin miksi pohjoisosat Vietnamissa pääsivät sittenkin vähemmällä? USA:n oman Vietnamin sodan selitysmallin mukaan olisi päämaalitaulun pitänyt olla juuri ”Pohjois-Vietnam”.

Kuten edellä jo mainittiin USA noudattaa nykyisin periaatetta jossa kohteeksi valitaan ”pehmeitä maaleja”. Sellaisen kimppuun ei hyökätä joka voi iskeä takaisin. Tätä samaa logiikkaa noudatettiin jo Vietnamin sodan aikaan. Vietnamin pohjoisosissa oli kiinalaisten rautatieyhteyksiä ja tärkeitä siltoja, kiinalaisia ja neuvostoliittolaisia laivoja, aluksia ja muuta materiaaleja. Ts. Pohjois-Vietnamissa on amerikkalaisten kannalta aivan liian vaarallisia kohteita. Jos he olisivat lähteneet massiivisempaan Pohjois-Vietnamin tuhoamisoperaatioihin olisi se johtanut riskiin, että niin Kiina kuin Neuvostoliitto olisivat voineet jossain muualla tai jopa Vietnamissa suorittaa omia vastatoimiaan.

Etelä-Vietnamissa tilanne oli toisin. Siellä oli ”pehmeitä kohteita” rajoittamattomasti. Siellä oli ”vain ihmisiä”. Etupäässä tuolle suhteellisen suppealle alueelle pudotettiin mm. valtaosa Vietnamin sodan tai Amerikan sodan n. 8 miljoonasta tonnista erityyppisiä pommeja. Määrä oli moninkertainen verrattuna kuinka paljon pudotettiin Länsi-Eurooppaan koko II maailmansodan aikana.

Hävisikö USA Vietnamin sodan?

Useimmat ihmiset niin USA:ssa kuin muuallakin uskovat että USA hävisi Vietnamin sodan. Jos sodan tavoitteena olisi ollut NFL:n ja ”Pohjois-Vietnamin” sotilaallinen täydellinen tuhoaminen ja alueiden ottaminen haltuun niin on selvää ettei USA onnistunut operaatiossa. Mutta jos palautamme mieleen USA:n todellisen tavoitteen, riippumattomaksi kehittyväksi maaksi pyrkivän ankaran rankaisemisen ja tuon maan toiveiden murskaamisen, voimme päätyä vain yhteen johtopäätökseen: USA voitti sodan Vietnamissa. Se onnistui tavoitteessaan. Vietnamin riippumaton myönteinen kehittyminen oli estetty sukupolvien ajaksi kun maan talous, maaperä, vesistö ja väestön siedettävät elinolosuhteet tuhottiin brutaalilla sodankäynnillä.

”Most people believe that the US lost the war. But by destroying Vietnam to its core, by poisoning the earth, the water and the gene pool for generations, Washington had in fact achieved its primary purpose: preventing what might have been the rise of a good development option for Asia.”

(William Blum, ”Roistovaltio – maailman ainoa supervalta”)

USA:n poliittiselle johdolle on 1900-luvusta lähtien ollut sinänsä täysin yhdentekevää minkä tahansa maan yhteiskunnallinen järjestelmä. Maa voi olla periaatteessa demokratia, diktatuuri, kommunistinen, sekularisoitunut, teokraattinen – mikä tahansa. Ratkaisevaa on sen geopoliittinen ja strateginen sijainti, pyrkiikö tällainen maa liian itsenäiseksi ja riippumattomaksi suhteessa USA:han ja pystyykö maa mahdollisesti vastatoimien kohteeksi joutuessaan ”iskemään takaisin”. Juuri se selittää sen miksi USA ei koskaan aloittanut sotatoimia esim. Neuvostoliittoa tai Kiinaa vastaan. Vietnam ja varsinkin sen eteläinen osa ei ollut yhtä onnekas. Vietnamista haluttiin tehdä varoittava esimerkki eteenkin muille kolmannen maailman maille.

"Haluatko ottaa uudestaan? Haluan. Haluan ottaa uudestaan." (Notes On A Scandal, 2006)

Vuonna 2006 ohjasi Richard Eyre elokuvan ”Paljastavat merkinnät” jossa käsiteltiin varsin taidokkaasti yksinäisyyden ja halun teemoja, sekä paljastettiin rakkauden ja riippuvuuden rajan häilyvyyttä. Elokuva on synkeäjuonteinen draamatrilleri, jonka suurimmat käänteet tapahtuvat henkilöhahmojen kehityksessä. Kuvaamataidonopettaja Sheba (Cate Blanchett) aloittaa työt Barbaran (Judi Dench) koulussa noviisina pitkän äitiysloman jälkeen. Barbara on tiukkasanainen ja -katseinen vanhapiika, joka kuitenkin pienen sulattelun jälkeen ystävystyy Sheban kanssa. Ystävyyssuhde saa pian jännitteitä, kun Barbara kiintyy Shebaan yhä enemmän ja saa yllättäen tietää tämän seksuaalisuhteesta alaikäiseen 15-vuotiaaseen oppilaaseen. Elokuvassa oli siis esillä valtavirrasta poikkeavaa kaksi rakkausteemaa, lesborakkaus sekä aikuisen ihmisen rakkaus- ja seksuaalisuhde alaikäiseen. Myös sukupolvi- ja luokkaeroja sivutaan, ollaanhan Britanniassa. Median verenhimoisuus pedofilian tapaisten skandaalien käsittelyssä tulee myös esille. Muodollisilta ja juonellisilta rakenteiltaan Paljastavat merkinnät on hillitty, mutta tyylikäs kuin elokuvan keskiluokkainen koti.

Oli jossain määrin kiinnostavaa havaita kuinka eräät ”edistykselliset feministit” mitä ilmeisemmin lesbomyönteisellä virityksellä teilasivat elokuvan kahden keskeisen hahmon välisen suhteen käsittelyn. Käsikirjoitusta ja nimenomaan Judi Denchin esittämää hahmoa haukuttiin ”yliampuvaksi” ja väitettiin että se noudattelee tunnistettavasti 1950- ja 1960-luvun skandaalielokuville tyypillistä "häiriintyneen lesbon" kaavaa. Tässä viitattiin esim. ”Sisar Georgen surmaan”, vuodelta 1968. Niissä homoseksuaali nainen oli itsetuhoinen surkimus tai ”Paljastavien merkintöjen” tapauksessa ”ahnas ja häikäilemätön tyttöjen ahdistelija”. Monet näistä ns. kriitikoista hämmästelivät kuinka Judi Denchin ja Cate Blanchettin kaltaiset ”älykkäät naiset” ovat lähteneet mukaan ”näin tympeään tuotokseen”.

Petri Sipilä kirjassaan ”Sukupuolitettu ihminen - kokonainen etiikka” väitti että lesbofeministit katsovat miehiä niin karsaasti, että heidän suurin huolensa suvunjatkamisen suhteen on se, miten lisätä lesbojen määrää siten, että miesten sukupuolielimiä ei tarvittaisi lainkaan. Tämän näkemyksen mukaan lesbojen eettisenä ihanteena on pelkästään lesbojen kansoittama yhteiskunta. Koska miehiä tässä kuitenkin tarvitaan, lesbojen ratkaisu on tyytyä pitkin hampain spermapankkeihin ja alistaa miehiä käyttämällä heitä pelkkinä siitosoreina. Ja ne syntyvät poikalapset, joita ei tarvita edellä mainittuun tehtävään, eliminoidaan armotta. Tämä mustalla huumorilla sävytetty kauhukuva lesbofeministeistä tuskin löytää vastinetta todellisuudesta. Tasa-arvofemismin suhteen Sipilä väitti, että elämme jo "naarashegemonian" kynnyksellä ja että naislähtöisestä diskurssista on muodostumassa hallitseva diskurssi. Eräät tuoreet tutkimukset ovat tuoneet joka tapauksessa esiin seikkoja jotka osoittavat että lesbojen keskuudessa ilmenee myös merkittävän paljon väkivaltaa.

Ajallemme on merkillistä se kuinka ns. seksuaalinen vapautuminen noudattaa kaksoisstandardia. Homoseksuaalinen rakkaus näytetään nostetun poliittisesti korrektien asioiden listan kärkisijoille. Siitä on tehty lähes hyve ja ”edistyksellisyyden” mitta. Tämä näkyi mm. Suomen vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Sen sijaan rakkaus alaikäiseen on itse asiassa – jos huomioimme moraalikoodiston yleisen muutoksen länsimaissa - jopa hämmästyttävässä määrin homorakkauteen peilattaessa yhä tabu. Aikuisen ja alaikäisen välinen intiimi suhde on eräs länsimaisen kulttuurin viimeisiä tabuja ja tällaisten tapausten käsittely erityisesti mediassa saa usein lähes groteskeja noitavainomaisia piirteitä.

Erityisesti USA:ssa on paljastunut 2000-luvulla merkittävä määrä opettajien ja oppilaiden välisiä rakkaus- ja seksuaalisuhteita. Opettajan ja oppilaan suhteet ovat olleet jo ammattikunnan sukupuolisen jakaumankin takia voittopuolisesti naisopettajien suhteita alaikäisiin oppilaisiinsa, yleensä poikiin. Suorastaan uskomatonta on ollut myös tuomioiden kovuus USA:ssa vaikka hyvin harvoin tapauksissa olisi ilmennyt yksiselitteistä pakottamista, väkivaltaa, uhkailua ja ”uhrin traumatisoitumista”. Huippua edustaa mm. 39-vuotiaan Alicia Schmiederin saama 40 vuoden vankeustuomio Georgiassa sukupuolisuhteesta 14-vuotiaaseen koululaiseen (sama tuomio kuin minkä sama osavaltio tuomitsee taposta). Stephanie Ragosa tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen Floridassa suhteesta 16-vuotiaaseen koululaispoikaan. Esim. Ranskassa pisin mahdollinen tuomio voi tämäntyyppisissä tapauksissa olla vain 10 kuukautta vankeutta.

Suomessa paljastuneet tapaukset ovat olleet -ainakin toistaiseksi - hyvin harvinaisia. Viitteitä tällaisista suhteista on tosin ollut kautta aikojen. On luultavaa että vain murto-osa näistä on paljastunut yleiseen tietoon. Opetusalan eettisen neuvottelukunnan kannanotossa 12.12.2000 asiasta mainittiin seuraavasti:

”Opettajan ja oppilaan väliset seurustelusuhteet

Julkisuudessa on viritelty keskustelua opettajan ja oppilaan välisen seurustelusuhteen hyväksyttävyydestä sattuneen yksittäisen tapauksen pohjalta. Siksi on aiheellista esittää joitakin yleisiä periaatteita, jotka on otettava huomioon eettiseltä kannalta opettajan ja hänen oppilaansa läheisissä suhteissa. Konkreettisissa yksittäistapauksissa tulee ottaa kantaa paikallisesti tarkan asiatiedon, kokemuksen ja voimassaolevien säännösten pohjalta.

Ihastuksen, kiintymyksen ja läheisyyden tunteet ovat elimellinen osa ihmissuhteita ja elämää. Niihin liittyy paljon positiivista energiaa ja välittämistä. Siksi ne ovat voimavara myös opetuksessa ja kasvatuksessa. Jos opetussuhde seksualisoituu ja muuttuu seurustelusuhteeksi, on vaarana, että se uhkaa oppimista ja kasvua ja rikkoo eettisesti hyväksyttävät rajat opettajan ja oppilaan riippuvuussuhteessa.

Opettajan ja oppilaan välinen suhde on luonteeltaan luottamus- ja riippuvuussuhde, jonka tarkoituksena on mahdollistaa oppiminen. Sen tulisi myös tukea oppilaan kasvua sellaisella tavalla, joka sopii oppilaan kulloiseenkin tilanteeseen ja elämänvaiheeseen.

On tavallista ja enimmäkseen hyödyllistä, että oppilas ja opettaja tuntevat toisensa läheisiksi ja hyväksyviksi. Oppilaan taholta tähän liittyy toisinaan ihannointia, ihastumista ja jopa rakastumista. Vuorovaikutukseen liittyy molemminpuolisia tunnekokemuksia. Siksi on edellytettävä, että opettaja tuntee oman vastuunsa ja pitää ammatilliset rajat selkeinä ymmärtäen samalla oppilaansa reagointia. Tämä on tärkeää myös siksi, että jos oppilas on lapsi, opettajan ja oppilaan suhteen seksualisoituminen sisältää psykologiselta kannalta arvioituna väistämättä insestisiä piirteitä.

Opetusryhmän kannalta on tärkeää tasapuolisuuden vaatimus. Jos opettaja nostaa ihastuksensa kohteen erityisasemaan opetusryhmässä, se herättää katetutta, vihaa ja kilpailua vieden ryhmää pois perustehtävästä. Tämä näkökohta koskee myös niitä tilanteita, missä kysymys on opettajan ja aikuisopiskelijan välisestä läheisestä suhteesta. Opettajan olisi myös muistettava, miten hankalaan tilanteeseen ja jopa painostukselle alttiiksi hän voi joutua antautuessaan liian läheiseen suhteeseen oppilaansa kanssa.

Ajassamme on piirteitä, joissa korostuu koko elämän seksualisoiminen lapsuusvuosista asti. Kaupalliset intressit ja julkisuus käyttävät lapsien ja nuorten seksuaalisuutta omiin tarkoituksiinsa hyvin esineellistävästi.”

Kannanotossa on siis selvästi viittauksia siihen että opettajan ja oppilaan suhdetta verrataan psykoloogisesti jonkinlaiseen ”perheen jäsenten” keskinäiseen suhteeseen (viittaus ”insestisiin piirteisiin”). Samoin kiinnostava on se kuinka opettaja voi joutua potentiaalisesti kiristyksen uhriksi. Kolmas silmiinpistävä piirre on viittaus siihen että ihastuminen ja rakastuminen aloite olisi aina oppilaasta. Mutta kuten esimerkit USA:sta ja arkihavainnut kautta aikojen myös Suomessa osoittavat ihastuminen ja halu seksuaalisuhteeseen voi olla hyvin usein molemminpuolista ja on lukemattomia tapauksia joissa esim. naisopettaja on ollut hyvinkin aloitteellinen. Onpa tapauksia joissa naisopettaja on tuntenut voimakasta mustasukkaisuutta ja petetyksi tulemisen tunnetta jos oppilas on ihastunut johonkin toiseen ihmiseen. Opetusalan eettisen neuvottelukunnan kannanotto väistää mielenkiintoisella tavalla opettajan omat motiivit.

On tavallista, että opiskelija rakastuu opettajaansa. Opettaja on vanhempi, kokenut, tietää paljon ja häntä voi katsoa ylöspäin, ihailla, arvostaa ja kunnioittaa. Jos hänen olemuksensa viehättää, tilanteesta tulee vastustamaton. Tunteelle ei mahdeta mitään. Se voi tehdä opiskelun jopa hauskaksi ja mielenkiintoiseksi, motivoi lukemaan eikä kouluun meno tunnu ikävältä.

Millainen voisi olla se ilmapiiri jossa opettajan ja alaikäisen oppilaan välinen intiimi suhde – todellinen ”kielletty hedelmä” - saattaisi syntyä? Maailmalla paljastuneet tapaukset on silmiinpistävän usein koostuneet hyvinkin tunnollisten ja pidettyjen opettajien suhteesta oppilaisiin jotka ovat olleet usein yksinhuoltajaperheestä. Valtaosaltaan opettajat ovat eläneet päällisin puolin tasapainoista elämää. Useimmat olivat naimisissa, heillä oli omia lapsia.

Mutta kuten hyvin usein ennenkin, ”päällisin puolin tasapainoinen elämä” on joskus hyvinkin pettävä savuverho. Juuri tällaisesta ”nurmijärviläisestä idyllistä” tulee niitä aviokriisiä tai järkyttäviä perhetragedioita joista lähes päivittäin saamme joko lukea mediasta tai kuulla tuttavilta. Tällaisesta idyllistä ovat usein tulleet myös ne opettajat joiden suhteesta alaikäiseen oppilaaseen media maailmalla on kohissut. Miten on mahdollista että vakaassa parisuhteessa elävä opettaja saattaa ihastua aivan mahdottomalta tuntuvaan, ”moraalittomaan” ja naurettavana pidettävään suhteeseen alaikäisen oppilaan kanssa? Kiinnostavaksi asian tekee näiden tapausten selvä valtavirta – naisopettaja ja koulupoika. Syynä tavallisesti yksipuoliseksi jääväksi tunteeseen voi olla se, että sitä ei pidetä sopivana eikä mahdollisena ikäeron, naimisissa olemisen ja sosiaalisen tilanteen takia - eihän esimies-alainen-suhteitakaan katsota hyvällä. Rikolliseksi tapauksen tekee oppilaan alaikäisyys. Alaikäisyys on puolestaan kulttuurinen määritys joka näkyy lainsäädännössä.

On syytä pohtia sitä toimintaympäristöä jossa suhde voi syntyä. Toisaalta omassa parisuhteessaan vakiintunut aikuinen, toisaalta voimakkaan seksuaalisen heräämisen kokeva nuori. Opetustilanteessa saattaa vuosien mittaan syntyä tilanne jossa aikuinen ikään kuin laskeutuu oppilaittensa tasolle. Vuosikausia kestänyt työ on saattanut tietyssä mielessä samaistaa opettajan oppilaidensa maailmaan. Tunnollisilla, herkillä, empaattisilla ja vastuuntuntoisilla opettajilla on amerikkalaistutkimuksissa havaittu selviä hoivaamisen ja huolehtimisen tarvetta. Opettajista ollaan myös tehty päätehtävänsä – opettamisen - lisäksi sosiaalityöntekijöitä, pappeja ja psykologeja. Heille kasataan aivan kohtuuttomia vastuita oppilaistaan samaan aikaan kuin vanhempien vastuu omista lapsistaan on joskus lähes olematon. Lapsen kasvatus ulkoistetaan koululaitokselle ja empaattinen opettaja voi voimakkaasti eläytyä oppilaansa maailmaan suruineen, murheineen ja iloineen.

Mutta seksuaalisuhteen syntymiseen opettajan ja oppilaan välillä tarvitaan vielä jotain lopullisesti ratkaisevaa. Aikamme arvomaailmassa nuoruutta palvotaan. Jokainen haluaisi olla ainakin jossain määrin ”ikuisesti nuori”. Keski-ikäinen tai keski-ikäistyvä aikuinen tuntee päivä päivältä vanhenemisen paineen. Ja vaikka useimmilla oma nuoruus ei aina ollut erityisen hohdokasta ja ”upeaa aikaa” niin ajalla on taipumus kullata muistot. Ympäristössä jossa on satoja voimakkaan seksuaalisen heräämisen kokeneita nuoria ihmisiä on kuin hormonien myrskynsilmä jonka keskelle voi tulla opettaja joka haluaisi olla kuin nuori mutta joka tosiasiassa vaistoaa oman nuoruutensa loittonevan vääjäämättömästi. Kotona opettajaa odottaa vakiintunut parisuhde, perhe, velvollisuudet, vakaus – sekä intohimo, joka loistaa totaalisella poissaolollaan. Amerikkalaisittain ilmaistuna opettaja tulee siis ”valkoisten lankkujen ympäröivästä oman kodin onnelasta” joka voi olla todellisuudessa varsinainen intohimojen tuhoamiskeskus. Avioerot ovat kaikkialla länsimaissa järkyttävän yleisiä ja avioliitto yleisenä instituutiona on kiistatta kriisissä. Erot ovat sitä yleisempiä mitä voimakkaimmilla emotionaalisilla tunteilla varustettuja nämä ihmiset ovat. Henry Louis Mencken totesi jo lähes sata vuotta sitten että ”avioliitto on hieno instituutio, mutta kuka haluaa elää instituutiossa”. Cate Blanchettin näyttelemä roolihahmo lähes nelikymppinen opettaja Sheba Hart sanoi elokuvan ”Paljastavat merkinnät” eräässä kohdassa:

”Perhe-elämä on kyllä ihanaa, mutta ei anna elämälle merkitystä. Se tuo velvollisuuksia, mutta ei auta --- tuntuu kuin valtava rako erottaa unelmat ...ja todellisen elämän”.

On myös olemassa salaisuuksien ja ”kielletyn hedelmän” kombinaation valtava voima. Maailmassa on tuhansia vuosia yritetty ehdollistamisella, lainsäädännöllä, syyllistämisellä ja muilla tempuilla kontrolloida sitä että mahdollisimman harva ihminen tarttuu kiinni ns. kiellettyyn hedelmään. Ja vaikka on totta että tämä on tehokas tapa vaikuttaa useimpiin ihmisiin (ovat riittävän ”asiallisia”), vielä useammat ihmiset eivät lankea, koska heiltä puuttuu henkilökohtaiset ominaisuudet (estot, pelko, viehätysvoiman puute, tilaisuus langeta). Mutta sitten on niitä joille juuri nämä ”vaaralliset asiat” ovat aivan liian vastustamattomia, joilla on mahdollisuus langeta ja joilla on edellytykset siihen. Opettaja Sheba Hartin tunnustus mainitussa elokuvassa siitä miksi hän lankesi kiteyttää asian:

”Kerroin hänelle etten opettaisi häntä enää. Mutta hän kieltäytyi hyväksymästä sitä, hän vain tuli takaisin. Se alkoi tuntua kuin meidän salaisuudelta ja salaisuudet, ne voivat olla ...vietteleviä. Minua ei ole tavoiteltu tällä tavalla vuosiin ...tiesin että se oli väärin, moraalitonta ja täysin naurettavaa, mutta, en tiedä. Minä sallin sen tapahtua.

Tämä kuulostaa sairaalta, mutta tunsin ansaitsevani sen. Olen aina ollut hyvä aikuisena. Olen ollut kunnollinen vaimo, velvollisuudentuntoinen äiti lapselleni. Ääni sisälläni sanoi: ”Miksi että olisi paha, miksi et hairahtuisi? Ansaitset sen.”

Himo, kiihkeä halua saada jotakin, on vahva inhimillinen ominaisuus. Eikä tavoiteltavan asian arkaluontoisuus, moraalittomuus tai rikollinen luonne ole mikään varma pidäke. Monille ihmisille, niillekin jotka yrittävät selittää - ”en ainakaan minä koskaan” - ”kielletty hedelmä” on pikemminkin sytyke. Varsinkin jos sen vaihtoehtona on tylsä ja intohimoton avioliittoinstituutio, henkinen vankila.

Vuosi 2011 merkitsi vallanvaihtoa. Ensimmäisen kerran mobiililaitteet - älypuhelimet ja tabletit - ohittivat myynnissä sekä monissa maissa jopa internetin hakupalveluissa perinteiset pc-tietokoneet. Peräti 61% myydyistä uusista internetiin kytkettävistä laitteista vuonna 2011 oli joko älypuhelimia tai tabletteja. Vuoden viimeisellä neljänneksellä niiden osuus uusista myydyistä laitteista oli jo 66,4%.

Yli 900 miljoonasta laitteista enää vain hieman yli 200 miljoonaan oli myyty tai asennettu valmiiksi Microsoftin lisenssioitu käyttöjärjestelmä (esim. Windows 7 tai WP). Googlen Android-järjestelmiä tai muita Linux-järjestelmiä myytiin jo huomattavasti Microsoftin käyttöjärjestelmiä enemmän. Myös Applen eri käyttöjärjestelmien (iOS ym.) määrät lähestyvät Microsofin lukemia.

Jo pelkästään se ettei FBI halunnut aikansa ihmisten ja tulevien sukupolvien tietävän Lucy Parsonsista mitään on jo riittävä syy kiinnostua hänestä. Lucy Parsons kuoli vuonna 1942 89-vuotiaana oman Chicagossa sijainneen talonsa tulipalossa. Tuhka oli tuskin jäähtynyt kun Chicagon poliisi ratsasi jäännökset talon raunioista, takavarikoi kaikkiaan 3000 niteellisen verran kirjallisuutta ja kirjoituksia "sukupuolesta, sosialismista ja anarkiasta" ja luovutti sen FBI:n haltuun. Lukuisten Parsonsin tuttavien pyynnöistä huolimatta tuo kirjallisuus ei koskaan nähnyt enää päivänvaloa.

Chicagon poliisilla oli tietyssä mielessä hyvä syy haluta Parsonsin muisto häivyttää mahdollisimman nopeasti. Heidän omien sanojensa mukaan Lucy Parsons oli "vaarallisempi kuin tuhat mellakoijaa." Viimeiset 40 vuotta Parsonsin elämästä Chicagon poliisi yritti estää häntä puhumasta julkisuudessa ja rutiininomaisesti pidätti hänet "rikoksien" takia kuten mm. vallankumouksellisten esitteiden kadulla jakamisesta. Tunnettu USA:n työväenliikkeen historioitsija Studs Terkel havaitsi kuinka harvinainen etuoikeus aikansa ihmisillä oli ylipäätänsä kuulla Parsonsin puheita hänen viimeisinä vuosinaan poliisin jatkuvan ahdistelun takia.

Osittain koska niin paljon hänen kirjoituksistaan katosi ja osittain koska hän oli värillinen vallankumouksellinen amerikkalainen nainen hänen asemaansa on aivan viime vuosiin asti vähätelty. Lucy Parsons on yksi vähiten tunnetuista merkittävistä henkilöistä USA:n vallankumouksellisen työväenliikkeen historiassa. Hänen pitkäaikaiset ystävät ja työtoverit kuten Eugene Debs, William "Big Bill" Haywood ja Elizabeth Gurley Flynn ovat tähän asti keränneet häntä enemmän huomioita.

Toisaalta jo pelkkä maininta USA:n vasemmistolaisesta anarkistisesta menneisyydestä hämmentää aikamme ihmistä. Olemmehan kasvaneet siinä käsityksessä ettei ainakaan USA:ssa ole koskaan ollutkaan mitään ”vasemmistolaisuutta” tai ”anarkiaa”. USA esitetään ja USA:n poliittinen ja ideologinen eliitti on aina esittänyt maan yksilöllisyyden ja ”vapaan yritteliäisyyden” maana jossa eurooppalaista vasemmistolaisuutta ja ”työväenliikettä” ei ole koskaan edes kaivattukaan. Todellisuus on kuitenkin aivan muuta. Itseasiassa koko modernin aikakauden radikaalein ja rajuin anarkistinen työväenliike syntyi ja kasvoi juuri USA:ssa. Missään muussa maassa länsimaassa eivät työtaistelut olleet niin rajuja eikä väkivalta lakkolaisia vastaan niin massiivista kuin USA:ssa. Rauhoittuminen alkoi vasta 1950-luvulla jolloin (ehkä osittain Neuvostoliiton vaikutuksen pelosta) ammattiliittojen asema tunnustettiin yleisesti.

Jotkut historioitsija toki myöntävät Parsonisin merkityksen. Robin Kelleyn mukaan Lucy Parsonsin ei ollut vain "näkyvin musta radikaali nainen 1800-luvun lopulla", mutta oli myös "yksi kirkkaimmista valoista vallankumouksellisen sosialismin historiassa". Historioitsija John McClendon kirjoittaa, että hän oli merkittävä olemalla "ensimmäinen musta aktivisti USA:n vallankumouksellisessa vasemmistossa.”Mutta yleensä historioitsijoiden valtavirta haluaa muistaa hänet vain pelkästään Albert Parsonsin, Illinoisin osavaltion vuonna 1887 teloittaman vasemmistoanarkistin, vaimona. Tämän näkemyksen jakoivat myös vasemmistointellektuellit myöhemmin. Esimerkiksi vuonna 1960, feminististen kirjoittajien Radcliffe Collegen kolmiosainen työ, ”Merkittävät Yhdysvaltojen naiset” päätti jättää Parsonsin pois tutkimuksesta sillä perusteella, että hän oli "etupäässä miehensä kohtaloon sidottu" ja oli "säälittävä menneisyyden vääryydestä huutava persoona". Jo aikalaiset kuten kuten suosittu anarkisti, feministi Emma Goldman (Lucy Parsonsin elinikäinen poliittinen vastustaja), syyttivät Parsonsia merkityksettömäksi opportunistiksi, joka vain ratsasti vain miehensä marttyyrikuolemalla. Vaikka Parsons käsitteli jäljelle jääneiden dokumenttien perusteella usein miehensä kohtaloa se ei voi poissulkea hänen myöhemmän poliittisen toiminnan merkitystä. Goldmanista itsestään voidaan sanoa, että hän oli suhteellisen hyvistä oloista tullut ja tietynlaiseen elitistiseen vasemmistolaiseen ja anarkistiseen haihatteluun (mm. ”vapaa rakkaus”) taipuvainen persoona.

"Kenen Lucy Parsons?"

Eräässä mielessä Parsonsia on luokiteltu liian heppoisin perustein eri kategoriaan. Koko elämänsä hän viittasi itseensä vaihtoehtoisesti (tai samanaikaisesti) anarkististina, sosialistina, kommunistina ja syndikalistina. Hän työskenteli sosialististen ryhmissä 1870-luvulla ja anarkistien ryhmissä 1880-luvulla. Hän oli perustamassa sosialistipuoluetta 1890-luvulla ja vallankumouksellista syndikalistisesta Industrial Workers of the World (IWW)-puoluetta 1900-luvun alussa. Lisäksi kahden viimeisen vuosikymmenen aikana hän työskenteli kommunistisessa liikkeessä mutta merkittävää on havaita että hän ei koskaan liittynyt itse puolueeseen vaikka näin on joskus väitetty. Dokumentit jopa kommunistien taholta puuttuvat.

Häntä on näin ollen vaikea luokitella. Arvoitus ratkeaa sittenkin Parsonsin omista taustoista. Lucy Parsons oli lojaali vain yhdelle asialle - heikossa asemassa olevien puolesta kamppailemiselle. Mitä ilmeisemmin Parsons näki nämä kaikki uudet järjestöt ja puolueet sittenkin itsetarkoituksen sijasta vain välineenä itse pääasiaan pääsemiseksi. Äärimmäisen terävänä ja kylmään harkintaan kykenevänä persoonana hän ei koskaan jäänyt kiinni yksityiskohtiin ja erilliskysymyksiin vaan peilasi ne työn ja pääoman välillä käytävää jatkuvaa sotaa vasten.

Taustat

Nykyisin useimpien historioitsijoiden mielestä Lucy Parsons (Lucy Ella Gonzales) syntyi todennäköisesti noin vuonna 1853 Texasissa ja hyvin mahdollisesti orjaksi. Dokumentit osoittavat, että hän oli afrikkalaista, meksikolaista ja intiaanialkuperää. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että hän itse kiisti tämän afrikkalaisen syntyperän ja on paljon teorioita miksi hän väitti näin. Vuonna 1873 Parsons meni naimisiin Alabamassa v. 1848 syntyneen entisen etelävaltioiden armeijan sotaveteraanin Albert Parsonsin kanssa. Albert Parsons muuttui sisällissodan jälkeen republikaanipuolueelle myönteiseksi sekä mustien parempien olojen puolesta toimivaksi ja tämä aiheutti hänelle ja hänen puolisolleen suuria ongelmia vihamielisessä ympäristössä. Levottomien olojen seurauksena häntä ammuttiin mm. jalkaan ja hänet uhattiin lynkata. Viimeinen pisara oli Albert Parsonsin toiminta mustien äänestäjien rekisteröinnissä Teksasissa. Roturajat rikkonut pariskunta joutui pakenemaan Chicagoon vuonna 1873.

Chicagon kaupunki johon Parsonsit saapuivat oli käymässä juuri kaoottista ja rajua muutosta. Kaupungin väkiluku kasvoi huimaa vauhtia, kaupunki teollistui ja väestö koostui pääasiassa aivan äskettäin maahan muuttaneista eurooppalaisista. Näin kaupunkiin muodostui nopeasti suuri kasvava teollisuusköyhälistö jonka sosiaaliset olot olivat suorastaan kuvottavat. Vuonna 1873 suoritetun tutkimuksen mukaan asuntotilanne kaupungissa oli katastrofaalinen. Kodit jotka oli suunniteltu 6 -7 ihmiselle oli usein majoitettu 30-40 ihmisellä. Lapset leikkivät kaduilla jotka olivat eläinten ulosteiden ja muun saastan peitossa. 50% näistä lapsista ei koskaan saavuttaneet 5 vuoden ikää.

Tällaiseen kaupunginosaan Parsonsitkin asettuivat ensimmäiseksi asumaan. Välittömästi he joutuivat Euroopasta muuttaneiden radikaalien vallankumous- ja luokkataisteluoppien vaikutuspiiriin. Ennen pitkää Parsonseista tuli merkittävä osa paikallista ”Working Party”-puolueen osastoa.

Kansallinen rautatielakko vuonna 1877, ensimmäinen yleislakko Yhdysvaltain historiassa, oli merkittävä lähtölaukaus USA:n radikaalille ja radikalisoituvalle työväenliikkeelle. Lucy Parsons kirjoitti myöhemmin kuinka juuri tämä lakko sai hänet kiinnostumaan ”työväenkysymyksestä”. Lakkoon osallistui kaikkiaan 25 000 rautatieläistä.

Rautatielakko oli myös ensimmäinen esimerkki siitä miten äärimmäisen väkivaltaiseksi amerikkalaiset työtaistelut tästä lähtien aina 1950-luvulle asti muodostuivat. Kun Euroopassa työnantaja puoli hyvin harvoin käytti suoraa väkivaltaa lakkolaisten murskaamiseksi oli USA:ssa menetelmät hyvin väkivaltaisia. Työnantajan palkkasivat yksityisiä turvayhtiöitä jotka käyttivät aseita, pahoinpitelyjä, murhaamisia ja lynkkauksia lakonmurtamisessa. Chicagossa, poliisi ja vasta perustettu Illinoisin Kansalliskaarti mobilisoitiin murtamaan lakkoa asein. Kymmeniä työntekijöitä tapettiin ja satoja haavoittui. Paikallinen valtalehdistö mm. Chicago Tribune kommentoi lakkoilevia työntekijöitä kirjoittamalla "Maailma on näille ihmisille pikemminkin joukkotuhoamisen kuin toimeentulon velkaa."

Huolimatta lakossa kärsitystä brutaalista tappiosta "sosialistisen työväenpuolueen” (SLP) jäsenten määrä alkoi kasvaa dramaattisesti. Näinä aikoina Parsonsin pariskunta oli jo poliittisessa toiminnassa täysimittaisesti mukana. Albert Parsonsia oli ammuttu työtaistelujen aikana ja hän oli joutunut työnantajien mustalla listalle. Lucy Parsons teki käsitöitä perheen taloudellisen toimeentulon vuoksi. Lucy alkoi kirjoittaa säännöllisesti artikkeleita sanomalehtiin ja puolueelle ja organisoi naisia liittymään SLP:n naisten järjestöihin. Lucy Parsonsista kehittyi puheiden ja kirjoitusten osalta eräs taisteluhenkisempiä SLP:n sisällä. Jopa paikallinen porvarillinen lehdistö pani merkille häntä kommentoidessaan, että "hän saarnasi yhteiskunnallista vallankumouksesta vielä kiihkeämmin kuin miehensä."

Vuonna 1881 puolueessa tapahtui jakaantuminen vallankumouksellisiin ja reformin kannattajiin. Vallankumouksellista käytettiin nimikettä "Sosialistic Revolutionary Club." Tämä järjestö liittyi parin vuoden päästä kansainvälinen työväen liiton (IWPA). Parsonsit kuuluivat IWPA:han. IWPA: n teeseissä " hallitseva luokka ei ole koskaan luopunut etuoikeuksistaan ilman taistelua. Siksi tulee siis olemaan itsestään selvää, että kamppailulla proletariaatin ja porvariston kesken tulee olemaan väkivaltainen vallankumouksellinen luonne.”

Chicagon marttyyrit

Suurin yksittäinen vaikuttava tekijä anarkistien suosion nopeaan kasvuun monissa eteenkin englanninkielisissä maissa 1880-luvun lopulla oli Chicagossa vapun tienoilla vuonna 1886 järjestetyissä mielenosoituksissa (Haymarket) vangittujen anarkistien teloitus vuotta myöhemmin. Yhdysvaltojen ammattiliitot olivat päättäneet ajaa läpi kahdeksan tunnin työpäivän ja yleislakon uhka leijui ilmassa. Kahakoita työläisten ja poliisien välillä sattui vapun aikoihin Chicagossa tuolloin useita ja erään Haymarketin torilla järjestyn kokouksen jälkimainingeissa tuntemattomaksi jäänyt henkilö heitti pommin poliisien joukkoon. Räjähdyksessä ja sitä seuranneen poliisien panikoituneen ammuskelun johdosta kahdeksan poliisia sai surmansa. 

Anarkisteja syytettiin teosta ja kahdeksalle heistä luettiin tuomiot marraskuussa 1887. Viisi sai hirttotuomion ja kolme joutui vankilaan. Hirttotuomion saaneiden joukossa oli myös Lucy Parsonsin puoliso Alfred. Syyttäjä ei onnistunut missään vaiheessa esittämään todisteita, joiden mukaan syytettyinä olevat henkilöt olisivat liittyneet tapaukseen ja valloilla olevan käsityksen mukaan heidät tuomittiin pelkästään anarkistitaustansa takia. Paikalla ollut poliisivirkailijakin tunnusti että tilaisuus oli ollut täysin rauhallinen. Ulkomaalaisvihaa on myöskin väläytelty mahdollisena vaikuttajana, koska Afred Parsonsia lukuunottamatta muut tuomitut olivat siirtolaisia. Käytännössä koko sosialistinen liike tuomitsi oikeudenkäynnit yhteisessä rintamassa ja taisteli syytettyjen vapauttamisen puolestal. Lucy Parsons kiersi ympäri Yhdysvaltoja pitämässä puheita ja keräten avustuksia syytettyjen vapauttamisen puolesta.Oikeus tuomitsi Albert Parsonsin, August Spiesin, Louis Linggin, George Engelin ja Adolph Fischerin kuolemaan hirttämällä.

Vaikka sosialistinen liike tuomitsikin tuomiot melko lailla yhtenäisenä, voi sanoa että Chicagon marttyyrien tapauksen takia sai alkunsa sosiaalidemokraattien ja anarkistien välien rikkoutuminen, mikä täydellistyi 1890-luvun terroritekojen aikana. Osa sosialisteista alkoi epäillä Chicagon tuomittujen syyttömyyttä ja puhua täydellisen sananvapauden vaaroista. 

Luokkasota

Juopa reformaation ja luokkasodan kannattajien välillä alkoi kasvaa 1800-luvun lopulla mm. Haymarketin tapahtumien seurauksena. Lucy Parsons lukeutui ehdottomasti luokkasodan kannattajiin, mutta toisaalta hän omissa kirjoituksissaan ei noteerannut korkealla mm. ”rakennusten kivittämisiä”. Vielä oleellisempaa oli hänen irroittautuminen sellaisesta ajattelusta jossa esim. naisasia tai rotukysymys irrottettaisiin työn ja pääoman välisestä ristiriidasta. Ehkä juuri tästä syystä Parsons ei halunnut koskaan tuoda omaa afroamerikkalaisuuttaan (joka on varsin kiistaton tosiasia) esille. Parsonsin lisäksi rotuteorian on amerikkalaisessa vasemmistolaisuudessa kiistänyt myös mm. historioitsija Theodore W. Allen, joka kielsi nimenomaan että hän kutsuttaisiin ”valkoisen rodun edustajaksi”.

Tietysti aikakauden äärimmäinen rasismi saattoi myös olla vaikuttamassa Parsonsin matalaan profiiliin (rasismi työläisten keskuudessa?) mutta todennäköisin syy se ei ollut. USA:ssa lynkattiin eri arvioiden mukaan n. 4 000 afroamerikkalaista vuosien 1890-1925 välisenä aikana (lähes ¾ kaikista lynkatuista). Määrä tuskin on liioittelua pikemminkin päinvastoin. Eräästä Mississippissä tapahtuneesta usean afroamerikkalaisen miehen lynkkauksesta Lucy kirjoitti seuraavasti:

”Onko ketään niin typerää joka uskoisi että tällaiset törkeydet tapahtuvat ja tulevat tapahtumaan vain siksi että hän on musta? Ei ollenkaan. Ne tapahtuvat koska hän on köyhä. Koska hän on riippuvainen, koska hän on köyhemmässä luokassa kuin hänen valkoinen palkkaorjuudessa oleva veljensä pohjoisessa.”

Samaan aikaan kuin Booker T. Washingtonin kaltaiset mustat johtajat esiintyivät hämmästyttävän säyseästi tätä valtavaa rikollista terroria kohtaan jota afroamerikkalaiset joutuivat kaikkialla USA:ssa mutta aivan erityisesti etelän ns. puuvillaosavaltioissa kokemaan, Lucy Parsons ei säästellyt sanojaan eikä mustettaan tuomitessaan terrorit ja lisäten ennakoidessaan että teot tulevat myöhemmin kääntymään valkoisia itseään vastaan:

”Naiset on riisuttu alasti valkoihoisten mustasydämisten raakalaisten läsnä ollessa ja ruoskittu tajuttomiksi ja hirtetty kuoliaiksi puun oksiin. Nämä brutaalit pahoinpitelijät lynkkasivat 15-vuotiaan tytön äskettäin. Minne on oikeus paennut? Etelän valkoiset eivät vain ole kylvämässä tuuleen minkä he tulevat korjaamaan vielä pyörremyrskynä, vaan tuleen jonka he tulevat korjaamaan suurpalona. ”

Missään vaiheessa Parsons ei sen paremmin nais- kuin rotukysymystä suostunut irrottamaan kaiken tapahtuneen jälkeenkään suuresta viitekehyksestä joka muodostui upporikkaiden ja rutiköyhien välisestä luokkaristiriidasta. Rotukysymyksessä heijastui se sama mikä ilmeni hänen erilaisesta suhtautumista myös ns. äänestysdemokratiaan. Hänestä sellainen ”demokratia” oli haihattelua ja elämistä illuusiossa. Hän ei missään elämänsä vaiheessa erehtynyt ajattelemaan että rikkaat suostuisivat ilman kovaa taistelua ja painostusta tinkimään eduistaan yleisen edun ja köyhempien hyväksi. Myös afroamerikkalaisten johtajien ”maltillisuus” lynkkausten edessä ei näyttänyt yhtään auttavan mustien tukalan aseman muuttumista paremmaksi. Tämän Parsons pani myös merkille. Suhtautumisessa naisten asemaan hän oli yhtä määrätietoinen. Hän piti naisten asemaan samalla tavalla osana taistelua jossa voimakkaat ja rikkaat sortavat heikommassa asemassa olevia. Naiset olivat Parsonsin näkökulmasta ”orjien orjia”:

”Meitä riistetään säälimättömämmin kuin miehiä. Missä ikinä palkkoja voidaan laskea siellä kapitalistit käyttävät naisluokkaa laskemaan niitä ja jos mitä teidän miesten pitäisi tulevaisuudessa tehdä on naisten organisoiminen.”

Tämän päivän poliittisen korrektiin ja asialliseen kielenkäyttöön tottuneen on vaikea sisäistää millaista poliittinen voimainkoitos USA:ssa oli noin sata vuotta sitten. Pieni esimerkki kuinka Chicago Tribune-lehti neuvoi ihmisiä kerjäläisten kohtelussa 1800-luvun lopulla:

”Kun kerjäläinen pyytää sinulta leipää, laita siihen strykniiniä tai arseniikkia ja hän ei sinua enää vaivaa ja muut pysyvät omilla asuinalueillaan.”

Ja näin kehoitti Chicago Times menettelemään lakkoilevia merimiehiä vastaan (1877):

”Pitäisi heittää käsikranaatteja näitten merimiesten sekaan jotka vaativat korkeimpia palkkoja ja vähemmän työtunteja. Tälla tavalla heille opetettaisiin hyödyllinen läksy ja muut lakkoilijat voisivat ottaa varoituksesta vaarin.”

Kun sotilaat ampuivat vuonna 1885 kaksi lakkoilijaa Chicagon louhoksilla, kirjoitti Lucy Parsons ehkä tunnetuimman vetoomuksensa:

”Aseistautukoon joka ainoa likainen ja kurja kulkuri ja lutka revolverilla tai veitsellä ja odotelkoon rikkaiden palatsien ulkopuolella puukottaakseen tai ampuakseen näiden palatsien omistajat kun he tulevat ulos. Tappakaamme ilman armoa ja olkoot se tuhoamissotaa ilman mitään armoa. Tuhotkaamme valtaväylät missä rikkaat asuvat kuten kenraali Sheridan tuhosi kaunniin Shenndoahin laakson.”

Jos tuollainen kehotus irrotetaan asiayhteyksistään Lucy Parsons voitaisiin milloin tahansa luokitella pahimman sortin anarkistiseksi terroristiksi. Mutta jos tutkitaan hänen jäljelle jäänyttä dokumenttiaineistoa voidaan yksiselitteisesti todeta ettei hän missään vaiheessa hyväksynyt poliittista linjaa jossa yksittäisiä johtajia ja poliitikkoja olisi murhattu terroriteoissa. Päinvastoin hän piti tuollaista touhua täysin hyödyttömänä sillä ”aina joku toinen tulisi kuitenkin tilalle” kuten hän monissa yhteyksissä totesi. Niinpä hän tuomitsikin täysin typeräksi presidentti McKinleyn murhaamisen vuonna 1901.

”Mitä käyttöä on yksilöitä kohtaan tehdyillä iskuilla? Se ei ole todellista anarkiaa. Toinen hallitsija ottaa hänen paikkansa eikä mitään hyvää saavuteta.”

Vaarallisempi kuin tuhat mellakoijaa

Parsonsin maine kasvoi vuosien kuluttua ja juuri sen vuoksi hän oli jatkuvasti USA:n poliisiviranomaisten tarkkailussa. Käytännössä tämä merkitsi sitä että useimmat hänen julkiset puheensa keskeytettiin missä ikinä USA:n alueella hän liikkui. On arvioitu että hänellä olisi ollut n. 250 000 ihmisen yleisö noin 50 puhetilaisuudessa Haymarketin oikeudenkäyntiin liittyvissä puhetapahtumissa 1880-luvulla.

1890-luvulta lähtien julkisten puheiden pitäminen kävi yhä mahdottomammaksi joka kertoi siitä millainen piikki hän alkoi olla vallitsevan poliittisen eliitin lihassa. Poliisin vastatoimet (pidätykset, nöyryttävät tutkimukset jne) eivät kuitenkaan vähääkään lannistaneet hänen poliitista toimintaansa. Hän organisoi, keräsi varoja, kirjoitti ja agitoi minkä ehti.

Vuoteen 1905 mennessä hänen ei tarvinnut enää kiihottaa ryysyläisiä näkemään yksilöllinen väkivalta heidän ainoana liittolaisenaan taistelussa kapitalisteja vastaan. Mieluummin hän rohkaisi heitä organisoitumaan ja näki heidän määränsä kasvavan kaiken aikaa järjestäytyneinä työntekijöinä. Yhteistoiminnassa mm. Eugene Debbsin ja Mother Jonesin kanssa Parsons edesauttoi Industrial Workers of the Worldin (IWW) perustamista vuonna 1905. Myöhemmin hän kritisoi ankarasti IWW:tä siitä ettei se saanut juuri mitään aikaiseksi. Parsons itse ei jäänyt kaikenlaisiin komiteoihin laitostumaan vaan teki mieluummin kentällä mielipiteen muokkausta.

USA:n järjestäytyneestä mutta korruptoituneesta ja rasistisesta AFL:stä (American Federation of Labor) Parsons kirjoitti äärimmäisen krittisesti vappuna 1930:

”Siellä tuli AFL:n rintama joka on jättänyt jälkeensä ja tappanut työväenliikkeen. 38 miljoonasta työläisestä se on koonnut noin 2 miljoonaa mekaanikkoa ja unohtanut muut 36 miljoonaa ja käskenyt käytännössä heitä painumaan helvettiin. Nyt kommunistit ovat nousseet haastamaan nämä laiskat AFL-gansterivirkailijat ja heidän moraalisesti turmeltuneen organisaationsa.”

Jonkinlaisen kuvan AFL:n elitistisestä ja rasistisesta luonteesta Parsons sai jo yli 30 vuotta aiemmin. Kun AFL:n johtajan Samuel Gompersin sihteerille Dyer Lumille kerrottiin tapauksesta jossa etelävaltioissa oli tapettu ja poltettu afroamerikkalainen mies oli Lum kommentoinut:

”Olisin itse kaatanut lisää puita jos olisin ollut siellä. Ampumalla hänet olisi saatua aikaan vain paikallinen sensaatio. Polttamalla hänet pantiin jokainen nekruelukka hiipimään etelässä.”

Parsonsin näkemys kommunisteista oli käytännöllinen joskin kriittinen:

”Kommunistit ovat hyviä propagandisteja; he yllyttävät . Kuten kaikilla muillakin ihmisillä myös heillä on puutteensa ja vikansa. Yhteiskunta ei ole staattinen, sen täytyy joko mennä eteenpäin jonkinlaiseen sosialismiin tai taaksepäin orjuuteen.” (Kommentin aikoina oli Neuvostoliitossa alkamassa stalinismin aikakausi.)

Lucy Parsons esiintyi viimeisen kerran julkisuudessa vuonna 1941 puhuessaan McCormickin puimuritehtaan lakkoileville työntekijöille. Ympyrä sulkeutui sillä samassa konetehtaassa käytiin vuonna 1886 ankaria lakkotaisteluja joissa kuoli ainakin 6 työntekijää ja joka Chicagossa johti vastaaviin mellakoihin ja Parsonsin aviomiehen vangitsemiseen ja myöhemmin teloittamiseen.

Seitsemän vuosikymmentä Lucy Parsonsin kuoleman jälkeen USA:n kuten muidenkin länsimaiden järjestäytynyt työväestö on uusien vakavien haasteiden edessä. Globalisaatio on vienyt kymmeniä miljoonia hyväpalkkaisia työtehtäviä pysyvästi kehittyviin maihin ja kehitysmaihin. Edunvalvonta on hankaloitunut ja samalla ammattiliittoihin kuuluvien suhteellinen osuus työvoimasta on romahtanut alemmalle tasolle kuin mikä se oli Parsonsin kuoleman aikoihin. 2000-luvun anarkismi eteenkin länsimaissa näyttää Parsonsin aikauteen verrattuna lähes naurettavana, lapsellisena ja päämäärättömänä ”rakennusten kivittämisenä” sekä keskittymisenä lähinnä vain ”porvarien ja perinteisten arvojen ärsyttämiseen”. 

Aika ajoin julkisessa sanassa nousee esille käsite ”hiljainen enemmistö” kuvaamaan sellaista varsin jäsentämätöntä ihmisryhmää joka joko ei saa tai ei halua saada julkisuudessa mielipidettään kuuluville.

Käsitteen "hiljainen enemmistö" lanseerasi Yhdysvaltain konservatiivinen varapresidentti Spiro Agnew 1960-luvun lopussa. Yhdysvaltalaisessa kielenkäytössä sillä haluttiin tukea näkemystä, jonka mukaan valtaosa amerikkalaisista seisoi hallituksen Vietnam-politiikan takana. Äänekkääseen vähemmistöön kuuluivat mielenosoittajat, mellakoijat ja intellektuellit. Näin yleisesti luullaan. Mutta todellisuudessa termiä käytettiin esimerkiksi USA:ssa jo 1800-luvulla (mm. Churchill C. Cambreleng New Yorkin osavaltiossa v. 1831).

Suomessa termiä viljeli 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa lähinnä oikeistolehdistö. Käsite viittasi niihin yhteiskuntapiireihin, jotka tunsivat itsensä osattomiksi vallasta - toisaalta hallituksia muodostettaessa, toisaalta Yleisradiossa. Samainen Yleisradio halusi myös tutkia ilmiötä haastattelemalla monia ihmisiä vuonna 1970 (SMP:n ja Kokoomuksen suuren vaalivoiton jälkeen). Monet ohjelman haastateltavista arvostelivatkin vasemmistoradikaaleja, Yleisradiota, Urho Kekkosta ja ulkopoliittista hyssyttelyä. Oli kuitenkin myös niitä, jotka kokivat jääneensä "hiljaiseen enemmistöön" köyhyyden ja eriarvoisuuden seurauksena.

Suomessa juuri käytyjen presidentinvaalien jälkeen on jo aloitettu pohdinta siitä kuinka paljon vaalien lopputulokseen vaikutti sitä eteenkin radikaalin kulttuuriväen näkyvä ”hypetys” ehdokas Pekka Haaviston puolesta. Nostiko tällainen Haaviston riehakas, uhmakas, raikas, mutta myös jossain määrin jopa lapsellisen naiivi hurmos lopulta maakunnissa (aina Uudeltamaalta alkaen) vastareaktion jossa ”hiljainen enemmistö” antoi oman vastauksensa? Tätä epäilemättä Suomi pullollaan olevat poliittiset ja yhteiskunnalliset tutkijat tulevat pähkäilemään. Koska luotettavia tutkimuksia ei ole vielä saatavilla meidän on tyydyttävä vaalien toisen kierroksen aikaan tehtyihin mielipidetutkimuksiin ja niiden tuloksiin.

Niistä ihmisistä jotka kertoivat ketä olivat äänestäneet jo ennakkoon ja ketä aikoivat äänestää vaalin toisella kierroksella 38% valitsi Haaviston ja 62% Niinistön. Naisista Niinistöä äänesti 54% mutta miehistä peräti 70%. Lopulliset tulokset (Niinistö 62,6%) viittaavat juuri tuollaiseen jakaumaan. Näin on myös syytä olettaa että nuorimmat (18-34 -v) äänestivät ehdokkaita melko tasaisesti kun taas 35-49-vuotiaiden ikäryhmässä Niinistö sai jo selvän niskalenkin runsaan 60%:n kannatuksella. Tämä ikäryhmä on siinä mielessä merkittävä, että se on kasvanut ja varttunut aikana jolloin Suomi oli jo hyvinvointivaltio, oli kokenut 1990-luvun laman mutta jolla ei oikeastaan ollut henkilökohtaista kosketusta ns. suomettumisen huippukauteen (1970-luku), muuttunut ”arvoliberaaliksi” ja joista hyvin harvojen isät ja äidit olivat olleet sotapalveluksessa maailmansodan aikaan. He synnyttävät tällä hetkellä tähän maahan uutta sukupolvea, he tekevät valtaosan töistä ja maksavat valtaosan veroista valtioille ja kunnille. Heistä vanhemmissa ikäluokissa (50-79-vuotiaat) Niinistön kannatus nousi jo peräti 73%:iin mikäli galluppien tuloksiin on uskominen.

Tulosten perusteella Pekka Haavisto vihreä, ”arvoliberaali”, siviilipalvelusmies, homoseksuaali, ylioppilas, yliopisto-opiskelunsa kesken jättänyt ympäristö- rauhanaktivisti jäi lopulta pääasiassa nuorten naisten enemmistön presidentiksi. Muut luokitellut ryhmät eivät häntä halunneet presidentiksi. Edes ”punaisessa” Kemissä Haavisto (44,8%) ei pärjännyt Niinistölle (55,2%).

Haavisto saa olla kiitollinen siitä, että äänestysaktiivisuus jäi lopulta odotettua alhaisemmaksi. Jos tämän maan merkittävin ”hiljainen vähemmistö” - ns. nukkuvien puolue – olisi innostunut äänestämään olisi Haaviston tappio syventynyt entisestään, sillä siinä ryhmässä miesten, eteenkin duunarimiesten, varsinkin nuorten duunarimiesten osuus nousee merkittäväksi. Pekka Haavisto – Suomen kulttuurieliitin ja äänekkään opiskelevan nuoren kansanosan suuri toivo – sai lopultakin alle 25%:n kannatuksen kaikkien äänioikeutettujen joukossa mutta onnistui mitä ilmeisemmin mobilisoimaan heidät jokseenkin täysin vaaliuurnille.

Suomessa, kuten USA:ssakin poliittinen vasemmisto (punavihreät) on harrastunut pitkään ns. sateenkaaripolitiikkaa pyrkien keräämään keskenään aika erilaisista poliittisesti korrekteiksi katsomistaan vähemmistöistä yhteenliittymiä poliittisen vallan saamiseksi. Kaikesta tästä huolimatta (tai osittain jopa sen takia) heidän vastapoolinsa (keskusta ja oikeisto) on pikemminkin lisännyt kannatusta ja eteenkin miesten marssi vasemmalta kohti keskustaoikeistoa ja nukkuvien puoluetta on lisääntynyt.

Hiljainen enemmistö on käsitteenä hyvin mystinen ja vaikeasti hahmotettavissa. Mutta sitä voidaan peilata ehkä siten, että kunkin yhteiskunnan poliittinen, taloudellinen ja kulttuurillinen eliitti, varsinkin sen yli-innokkain osa, saattaa aika ajoin ajautua niin kauas väestön huomattavan osan tunnoista ja toiveista että vaaleissa tämä eliitti aika ajoin yllätetään ns. housut kintuissa. Suomessa näin kävi viime kevään (2011) eduskuntavaaleissa. Presidentinvaalien toisen kierroksen tulos tuskin on selitettävissä ”hiljaisen enemmistön” vastauksena: tosiasiassa ehdokas Niinistö oli lähtökohdiltaan aivan ylivertaisessa asemassa sekä kokemuksensa, taustavoimiensa että uskottavuutensa puolesta haastajaansa verrattuna eikä Haavistoa olisi pelastanut rökäletappiolta heteroseksuaalisuuskaan. Voi olla että juuri hänen seksuaalinen suuntautuneisuus saattoi sen sijaan nostaa hänet finaaliin.

Helsingin Sanomat kysyi HS-raadiltaan muutamaa päivää ennen Suomen presidentinvaalien toisen kierroksen varsinaista äänestyspäivää, onko taiteilijoiden näkyvä mukanaolo presidentinvaalikampanjoissa merkki kulttuurin politisoitumisesta. 70 % vastanneista (89) oli sitä mieltä, että taiteilijoiden mukanaolo tukitapahtumissa ja –listoilla ei kerro politisoitumisesta, vaan jostain muusta.

- Henkilövaali innostaa ottamaan kantaa, mutta tuskinpa politisoituminen enää seuraavissa kunta- tai eduskuntavaaleissa näkyy, sanoi professori Jaakko Hämeen-Anttila sanoi lehdelle.

- Ei tässä maassa mitään kulttuuriväen poliittista heräämistä ole, vain uusimman muoti-ilmiön perässä juoksemista ja poliittisesti korrektia oman egon ja ylemmyydentunteen hyväilyä, latasi historiantutkija Markku Ruotsila.

22% vastanneista oli sitä mieltä, että kulttuuri on politisoitunut. Yksi tällä kannalla olevista on sarjakuvataiteilija Ville Ranta.

- On vähän noloa, miten Suomen kulttuuriväki rientää niin yksimielisenä Pekka Haaviston taakse. Suomi kaipaa oikeistolaista ja konservatiivista kulttuuriväkeä! Vaikka vain punavihertaiteilijoiden kiusaksi, Ranta sanoi. Kahdeksan prosenttia vastanneista ei halunnut ottaa asiaan kantaa.

Oli niin tai näin, kaikin käytettävissä olevien havaintomateriaalien perusteella Pekka Haaviston taakse ryhmittynyt kulttuurieliitti kaikkine hullunkurisine ilmiöineen täytti omalta osaltaan tammi-helmikuun kireässä pakkasessa sitä uutistyhjiötä jonka asiasisältönsä puolesta varsin mitäänsanomaton presidentinvaalien toinen kierros aikaansai. Hetken aikaa huomattava osa Suomen kansan parhaimmistoa sai kuvitella olevansa edistyksellisempiä ja avarakatseisempia kuin ”nuo toiset”. Ehkäpä politiikka tulee yleisimminkin karnevalisoitumaan ja muuttumaan Tuska-festivaalin tapaiseksi lasten irvistyskilpailuksi ja ”hiljaiselle enemmistölle” - mikä se sitten lieneekin – jää aina mahdollisuus antaa oma vastauksensa.

Se kuva mikä meillä länsimaalaisilla on viime vuosikymmeninä syntynyt maailmasta on katastrofaalinen. Päivästä päivään tiedotusvälineet ovat kertoneet vihan täyttämästä ja väkivallan runtelemasta maapallosta, jossa yksilöiden murhat ja kansakuntien joukkomurhat seuraavat toinen toistaan jatkuvasti kiihtyvään tahtiin: Ruandan kansanmurha, Nigerian ja Norsunluurannikon uskonnolliset yhteenotot, Somalian klaanien taistelut, Sierra Leonen raaka sisällissota, rikollisuus ja raiskaukset Etelä-Afrikassa, joka kuitenkin on vapautettu apartheidistä, valkoisten murhat ja karkotukset Zimbabwessa, terrorismi Algeriassa, Georgia, Tsetsenian sota, Iran, Tadzikistan, Kolumbia, Haiti, Sudan, Sri Lanka, Filippiinien eteläosa, Palestiinan tilanne jne. Päätämme luettelon WTC-tornien tuhoutumiseen, jonka itsemurhaan valmiit ihmiset, jotka tulivat kolmanneksi maailmaksi kutsumalta alueelta, saivat aikaan ”Allahin nimeen”.

Vaikuttavan uutisoinnin jälkeen on vaikea olla tekemättä tuosta tapahtumien luettelosta johtopäätöstä, että maailma on hulluuden vallassa ja että elämme jotenkuten suojellulla saarella – siis jos emme pidä lähiöissämme poltettuja autoja ja muita ikäviä tapahtumia merkkeinä lännen barbarisoitumisena. Vallitseva kuva väkivallan runtelemasta maailmasta vahvistaa tiettyä historiankäsitystä: maailma taantuu. Nykytilanteesta löytyy objektiivisesti tarkasteltunakin tiettyjä tarkasti kuvattavissa olevia taantuvia aineksia. Median tarjoaminen hätkähdyttävien kuvien tuollakin puolella on mitattavissa kasvuvauhdin hidastumista maailmassa: epätasa-arvon lisääntymistä köyhissä ja rikkaissa maissa, taloudelliseen ja rahataloudelliseen globalisaatioon liittyviä ilmiöitä. Ihmisiä saatetaan kilpailemaan keskenään ja näin painetaan palkkoja ja maailmanlaajuista kysyntää alas. 

Jos kuitenkin kyseenalaistetaan vallitsevat oikeistolaiset ja vasemmistolaiset taloustieteelliset teesit ja ajattelu, marxilainen tai uusliberalistinen, voidaan suunnattoman tilastoaineiston avulla mitata nykyisen maailman uskomaton kulttuurinen kehitys, joka näkyy kahdessa perustuvanlaatuisessa asiassa: lukutaidon leviämisessä ja syntyvyyden alenemisen yleistymisessä.

Kulttuurinen vallankumous

Vuosien 1980 ja 2010 välillä yli 15-vuotiaiden luku- ja kirjoitustaidon suhteellinen osuus aikuisväestöstä on noussut esim. Afrikassa n. 70%:n, Aasiassa 80%:iin ja Etelä-Amerikassa 93%:iin. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa yli puolet (54%) 15-vuotta täyttäneistä naisista on Unescon tilastojen perusteella lukutaitoisia. Tämä ilmiö on nähtävissä kaikkissa köyhissä maissa, ne tuntuvat sitoutuneen yleiseen kulttuurisen kehityksen kulkuun, jopa kaikkein hitaimmin kehittyvät maat kuten Mali jossa lukutaitoaste on sielläkin noussut 14%:sta v. 1980 40%:iin v. 2010 ja 47%:iin v. 2010. Prosenttiluku on yhä alhainen mutta jo 10 vuotta sitten malilaisista 15-24-vuotiaista oli 65% lukutaitoisia.

Päämäärää ei ole saavutettu; kulttuurisen kehityksen tasot ovat edelleen hyvin erillaisia. Mutta voidaan aavistella, että ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa maapallon väestö on kokonaisuudessaan lukutaitoisia. Jos vielä kiinnitämme huomiota siihen, kuinka tämä kehitys nopeutuu jatkuvasti, voimme arvioida nuorten ikäluokkien olevan kokonaisuudessan lukutaitoisia kaikkialla maailmassa suunnilleen vuonna 2030. Kehitys on huikea huomioituna se että ihmiskunnalta meni 5000 vuotta kirjoitustaidon omaksumisessa.

Lukemisen ja kirjoittamisen oppiminen – unohtamatta mukana seuraavia laskennon alkeita – on vain yksi piirre tai etappi siinä älyllisessä vallankumouksessa, joka on levittäytynyt joka puolelle maailmaa. Opittuaan lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ihmiset tapaavat lähes luonnostaan ottaa aineellisen ympäristön hallintaansa. Samaan tapaan kuin Euroopassa 1600-luvun ja 1900-luvun alun välisenä aikana, taloudellinen nousu on nykyään Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa koulutuksen kehittymisen lähes väistämätön seuraus. Vapaakaupan ja taloudellisen globalisaation johdosta kehitys hidastuu ja vääristyy, mutta silti sitä on. Amerikkalaisten, eurooppalaisten ja japanilaisten tulisi tiedostaa, että tehtaiden siirtäminen maihin, joissa tuotantokustannukset ovat matalat, ei olisi ollut mahdollista ilman brasilialaisten, meksikolaisten, kiinalaisten, thaimaalaisten tai indonesialaisten koulutuksen kehittymistä.

Entisen kolmannen maailman työntekijät, joiden niukkojen palkkojen varassa Amerikan, Euroopan ja Japanin korkea palkkataso lepää, osaavat lukea, kirjoittaa ja laskea ja juuri siksi he ovat hyväksi käytettävissä. Niille alueille, joilla koulutus ei ole vielä kehittynyt samalla tavalla, kuten Afrikassa, tehtaita ei siirretä. Taloudellinen globalisaatio ei ole ajan kulusta riippumaton malli, vaan voiton maksimoinnin keino koko maailman kattavassa ympäristössä sellaisessa historian vaiheessa, jossa lukutaitoista työvoimaa löytyy suhteellisen paljon teollisen nousun ensimmäisten keskusten ulkopuolelta.

Koulutus on tekijä, joka osaltaan selittää nykyistä Eurooppaan ja Amerikkaan suuntautuvaa muuttoliikettä. Yksilöt, jotka tungeksivat rikkaan maailman porteilla, ovat toki vielä köyhien maiden materiaalisen kurjuuden ajamia. Mutta heidän halukkuutensa paeta kurjuutta paljastaa jatkuvasti kasvavan imun, joka on seurausta lukutaistoisten nykyään huomattavasta määrästä alkuperämaissa. Koulutuksella on lukemattomia seurauksia. Yksi niistä on väestön henkinen irtautuminen juuriltaan.

Väestöllinen vallankumous

Lienee syytä alleviivata sitä tosiasiaa, että ihmiskunnan tulevaisuuden ratkaisun avaimia pitenee kädessään kehitysmaissa asuva nainen. Kun ihmiset, tai oikeastaan kun naiset osaavat lukea ja kirjoittaa, alkaa syntyvyyden säännöstely. Nykyinen maailma, jossa voimme aavistella nuorten ikäluokkien olevan lukutaitoisia vuonna 2030, on saamassa päätökseen myös väestöllisen muutosvaiheensa. Vuonna 1981 syntyvyysaste koko maailman alueella oli vielä 3,7 synnytystä naista kohden. Tällainen luku takasi maapallon väestön nopean kasvun ja teki todennäköiseksi olettamuksen alikehittyneisyyden jatkumisesta. Vuonna 2001 maapallolla syntyi enää 2,8 lasta synnytysikäistä naista kohden ja jatkuvasti lähestytään lukua 2,1 joka takaa vain yksinkertaisen suvunjatkumisen. Nämä luvut antavat aavistella aikaa, joka ei ole enää määrittelemättömän kaukana tulevaisuudessa vaan ehkä v. 2050, jolloin maapallon väestönkasvu on pysähtynyt ja maapallo on saavuttanut tässä suhteessa ”tasapainon”.

Kehittyneen ja alikehittyneen maailman välillä olevan suuren eron katoaminen ilmenee hätkähdyttävästi esimerkiksi seuraavassa taulukossa (hedelmällisyysluku: syntyneet lapset/synnytysikäiset naiset).

Viime vuosina ajoittain kiivaana käynyt keskustelu länsimaita uhkaavasta muslimi-invaasiosta perustuu yleiseen käsitykseen muslimimaista erityisen nopean väestönkasvun tyyppiesimerkkeinä. Tosiasiat kertovat jostain muusta. Itseasiassa eräissä muslimimaissa syntyvyys on viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana suorastaan romahtanut aikaisemmalta erittäin korkealta tasolta lähemmäs länsimaiden hedelmällisyyslukemia.

Väite jonka mukaan islamilla ja korkealla syntyvyydellä olisi keskinäinen korrelaatio on yhtä kiistanalainen väite kuin vastaava rinnastus katolilaisuuden ja korkean syntyvyyden linkistä. Tästä viimeksimainitusta Espanja ja Italia lienevät kuvaavat esimerkit. Tunisiassa ja Iranissa, jälkimmäinen siis ”kovan linjan islamilainen tasavalta”, syntyvyys lienee siis jo alittanut mm. Ranskan ja Skandinavian lukemat.

Siirtymävaiheen kriisi

Lukutaidon yleistyminen ja syntyvyyden voimakas aleneminen yhdessä piirtävät maailmanhistoriasta kuvan, joka on täysin erilainen kuin se, jota television uutiskatsaukset levittävät. Ne paljastavat ihmiskunnan, joka on irrottautumassa alikehittyneisyydestä. Jos pitäisimme nämä tosiasiat paremmin mielessämme, emme olisi vain optimistisempia vaan saattaisimme jopa juhlia sitä, että ihminen on saavuttanut kehityksessään ratkaisevan vaiheen.

Joukkotiedotusvälineet eivät kuitenkaan ole yksin vastuussa vääristyneestä historiankäsityksestämme. Kehitys ei ole , kuten valistusajan filosofit kuvittelivat, suoraviivaista, iloista ja kaikin tavoin helppoa. Irrottautuminen perinteisestä elämänmuodosta, totutusta lukutaidottomuuden, korkean syntyvyyden ja korkean kuolleisuuden tasapainosta, aiheuttaa heti alkuun, paradoksaalista kyllä, lähes yhtä paljon hämmennystä ja kärsimystä kuin toivoa ja rikastumista. Hyvin usein, ehkä jopa suurimmassa osassa tapauksista, kulttuurinen ja henkinen nousu yhdistyy siirtymävaiheen kriisiin. Epävakaaseen tilaan ajautuneet väestöt käyttäytyvät sosiaalisesti ja poliittisesti väkivaltaisesti. Henkistä siirtymistä moderniin aikaan seuraa usein ideologisen väkivallan räjähdysmäinen lisääntyminen.

Tämä ilmiö ei esiintynyt ensimmäistä kertaa suinkaan kolmannessa maailmassa – vaan itseasiassa juuri meidän Euroopassamme. Suurin osa nykyään niin perin rauhallisesta Euroopasta on käynyt läpi brutaalin ja verisen ideologisen ja poliittisen käymistilan vaiheen. Ilmaistut arvot ovat olleet hyvin monenlaisia. Liberaaleja ja tasa-arvoisuutta suosivia Ranskan vallankumouksen aikaan, tasa-arvoisuutta suosivia ja autoritaarisia Venäjän vallankumouksessa, autoritaarisia ja epätasa-arvoa painottavia saksalaisen natsismin tapauksessa. Ei pidä myöskään unohtaa Englantia joka oli kuitenkin maanosan ensimmäinen vallankumouksellinen kansakunta, sehän aloitti poliittisen modernin aikansa erään kuninkaan teloituksella vuonna 1649. Englannin vanha vallankumous on kuvaava esimerkki modernisaation paradoksista. Kukaan ei kiistäne Englannin olennaista roolia Euroopan poliittisessa ja taloudellisessa nousussa. Maan väestöstä tuli lukutaitoista varsin varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin ensimmäisistä näkyvistä englantilaisen kehityksen seurauksista oli juuri ideologinen, poliittinen ja uskonnollinen kriisi, joka johti sisällissotaan, jota eurooppalaisten olisi nykyään hyvin vaikea ymmärtää.

Suomi kulki tässä prosessissa eurooppalaisessa jälkijunassa. Maamme väkiluku kasvoi 1800-luvulla aina 1910-luvulle asti erittäin nopeaa tahtia. Huolimatta Amerikan siirtolaisuuden varaventtiilistä väkiluku kohosi n. miljoonasta yli 3 miljoonaan. Tuon ajanjakson loppupuolella luku- ja kirjoitustaito alkoi kasvaa. Samaa tahtia alkoi yleistyä syntyvyyden säännöstely, ensin etelässä, myöhemmin idässä ja pohjoisessa. Tämä muutosprosessin kävi Suomikin läpi erittäin veristen vaiheiden koettelemana. Nälänhätä tappoi n. 8% väestöstä 1860-luvulla ja maan poliittista elämää riivasi 1900-luvun alussa terrorismi, luokkaristiriidat ja lopulta lyhyt mutta sitäkin brutaalimpi sisällissota.

Kun siis aikamme länsimaalainen ihminen kauhistelee niitä tapahtumia mistä aiemmin mainittiin, on kyse vain huonosta historiankäsityksestä sekä osittain myös median luomista vääristymisestä. Modernisaatioon näyttää todellakin liittyvän hyvinkin julmia mutta kuitenkin ohimeneviä ilmiöitä. Iranin esimerkki on jatkumo pitkässä ketjussa. Syntyvyyden laskua seurasi nopeasti ajatollah Khomeinin valtaannousu. Ideologia, jotka on ilmaistu shiiojen uskonnollisella kielellä, ei ole kristilliseen perinteeseen kasvaneiden eurooppalaisten tavoitettavissa; se ei kuitenkaan ole sen ”mielettömämpää” kuin kiistat protestanttien ja katolisten välillä Cromwellin aikoina. Se että shiiateologia katsoi paljastavansa maailman epäoikeudenmukaisuuden, viittaa vallankumouksen mahdollistavaan potentiaaliin, samaan tapaan kuin alkuperäinen protestanttinen metafysiikka, joka näki ihmiset ja yhteiskunnan korruptoituneena. Luther ja Calvin vaikuttivat uudistuneen ja puhdistuneen yhteiskunnan syntyyn: USA on uskonnollinen hurmion lapsi siinä kuin moderni Irankin.

Maailma jossa lapsemme ja lastenlapsemme tulevat varttumaan

Se maapallon jossa ihmiset asuvat vuonna 2050 on joko jo käynyt läpi tai on paraikaa käymässä (Afrikka) muutosprosessia jota leimaa väestönkasvun pysähtyminen, kasvuvaiheessa tapahtuneet väestönsiirtymiset, luku- ja kirjoitustaidottomuuden häviäminen sekä siitä seuraavat modernisaatioon liittyvät mullistukset, kumoukset ja kaaokset. Muutos johtaa väistämättömästi perinteisten ”länsimaiden” painoarvon vähenemiseen.

Erityisesti isäinpäivänä ja itsenäisyyspäivän aikaan Suomessa puhutaan paljon ihmistä ja heidän kokemuksistaan viime sodissa. Sen sijaan harvoin asiaa lähestytään kansainvälisten lääketieteellisten ja psykologisten tutkimusten kautta. Tällaiset tutkimukset ovat siinäkin mielessä kiinnostavia, sillä ne jos mitkä avaavat kuin ikkunan tarkastelemaan mitä isämme ja isoisämme, jos he olivat etulinjan joukoissa, aivan oikeasti kokivat mm. vuosien 1939-45 aikana.

Viihdeteollisuus on loistava esittämään sodankäynnin yksinkertaisena tapahtumana myös yksilötasolla. Niinpä useimmat uskovat, että ihmiset tappavat toisiaan koska heille on näin kerrottu, koska he ovat sisäistäneet säännön: tapa tai tule tapetuksi. Uskotaan että vihollista vihataan jne. Viihdeteollisuus ja kaikenlainen verenkarvainen populaarikirjallisuus yrittää saada meidät uskomaan, että kaikki sotilaat ampuvat toisiaan kohti epätoivoisesti ja yrittävät tuhota ja tappaa toisensa. Vaikka tässä lähtökohdassa on mukana myös totuutta, se on useimmiten kuitenkin väärä.

Erinomainen kirja sodassa tappamisesta on esim. Dave Grossmanin ”On Killing : The Psychological Cost of Learning to Kill in War and Society". Kirjaa voi suositella kaikille luettavaksi, koska se menee hyvin yksityiskohtaisesti aiheeseen josta vallitsee suorastaan uskomaton määrä väärinkäsityksiä.

Kun useimmat ihmiset puhuvat sodassa tappamisesta, he ovat kuin puberteetti-ikäisiä neitsyitä jotka yrittävät puhua seksistä. Siitä voidaan puhua vaikka viikko yhteen soittoon, mutta ymmärtää et voi ennen kuin olet sen itse kokenut. Kun tulee toiminnan hetki se ei olekaan sellaista millaiseksi sen luulit.

Ja taistelutilanne sodassa. Kun luodit alkaa lentämään ja tykistötuli pyyhkii taistelumaastoa on sillä voimakas vaikutus miten yksilö alkaa kaiken nähdä ja kokea. Viisisataa taistelijaa näkee asiat viidelläsadalla eri tavalla. Elokuvat haluavat saada ihmiset ajattelemaan, että maailma on mustavalkoinen, ilman mitään harmaan eri sävyjä.

Historiaa tarkastelemalla voidaan havainnollistaa sitä mitä todellisuudessa tapahtui. Ja heti tulee vastaan hätkähdyttäviä tuloksia. Esim. Toisessa maailmansodassa 1939-45 vain 15-20 prosenttia sotilaista ampui vihollista kohti. Grossmanin keräämien tutkimustulosten mukaan nimittäin vähemmän kuin yksi amerikkalaissotilas viidestä ampui taistelutilanteessa kohti saksalaista tai japanilaista sotilasta. Amerikkalainen sotilas tuskin oli erilaisempi kuin muiden armeijoiden. Ja vaikka äärimmäisissä olosuhteissa suurempi osa sotilaista on voinut ampua vihollissotilasta kohti, useimmissa taistelutilanteissa sotilaat olivat haluttomia tappamaan toisiaan. Amerikan sisällissodissa ja sitä edeltäneissä tilanne ei ollut dramaattisesti erilainen. Toisen maailmansodan aikana vain 1% prosentti lentäjistä suoritti 30-40% kaikista vihollisen lentokoneiden alasampumisista. Hyvin monet hävittäjälentäjistä eivät ampuneet alas ainuttakaan viholliskonetta.

Korean sodassa niiden sotilaiden osuus jotka eivät halunneet ampua vihollissotilasta kohden laski -  55% sotilaista ampui vihollista kohti. Vietnamissa osuus nousi noin 95%:iin, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että he yrittivät osua kohteeseen. Itse asiassa Vietnamin sodassa jokaista kuollutta vihollissotilasta kohden amerikkalaiset ampuivat peräti 52 000 luotia! Voi olla mielenkiintoista havaita että kun erikoisjoukot tilastoivat ammuskulutuksensa taisteluissa sekä kuolleet vihollisen sotilaat he tosiasiassa usein soittivat tykistölle (tai ilmavoimille) tilaten epäsuoraa tulta vihollista kohden. Jo toisessa maailmansodassa arviolta 90% niin länsi- kuin itärintaman sotilaistakin kuolivat tosiasiassa sirpalevaikutuksen takia, ei suinkaan luoteihin. Tämä on eräs asia joka yllättää tämän päivän ihmiset, joiden tietämys sodista perustuu pääasiassa elokuviin sodasta.

Historiaa tutkimalla voidaan eliminoida kaikenlaista sotaan liittyvää hypeä ja hyvin usein havaitaan miten tavattoman haluton ihminen on tappamaan toista lähimmistään. Tulos on nähtävissä: sodassa taistelija traumatisoituu koska hänen pitäisikin nyt tappaa toinen ihminen. Vastoin yleistä luuloa sodassa kuoleminen ja haavoittuminen ei suinkaan ole kaikkein suurin sotilaan pelko. Pelottavinta on juuri ihmisen tappaminen.

Taistele, pakene, näyttele, alistu, antaudu

Eläinkunnassa pääsääntö on selvä: useimmat eläimet eivät tapa lajitoveriaan. Ihmiset eivät tässä suhteessa juurikaan tee poikkeusta. Emme halua tappaa toisiamme; vain äärimmäisen harvoissa tapauksissa eläinten tavoin teemme näin. Nämä liittyvät usein ns. torjuntatilanteisiin tai hyvin poikkeuksellisiin yksilöihin. Väite jonka mukaan ”kuka tahansa voi tappaa” ei täysin pidä paikkaansa. Kynnys on useimmilla erittäin korkea.

Kun kaksi saman lajin eläintä kohtaavat toisensa he aloittaa teeskentelyn. Molemmat yrittävät pelotella vastustajaa uskomaan sen olevan huonompi ja vaarassa. Tässä vaiheessa ne voivat taistella, tai toinen voi alistua tai paeta. Silloinkin kun ne taistelevat toiminta erittäin harvoin johtaa kuolemaan. Kun toinen eläimistä lannistaa toisen se useimmiten vahingoittaa sitä vain jonkin verran, esim. puremalla sitä kaulasta. Muttei silloinkaan tappamalla toista lajin yksilöä.

Ihmiset eivät ole kovinkaan erilaisia tässäkään. Tuliaseet ovat erinomainen tapa teeskennellä taisteluissa, he ovat äänekkäitä ja vaarallisia, ja luodit viuhuminen päiden yläpuolella voi hirvittävää vihollista. Ne tarjoavat alkukantaista vapauta ja antaa ampujalle tunteen vallasta. Teeskentely ja poseeraaminen on hyvin yleinen osa taistelutaktiikkaa. Sotahuudot, karjumiset ym. osa tätä teeskentelyä. Taisteluhuudolla ei tapeta, mutta se tarjoaa alkukantaisen vapauden ja sillä voi pelotella vihollista. Luotien räjähtäminen maahan tai seiniin voi tuntua sotilaasta pelottavalta ja siihen yhdistetään monenlaista karjumista se on entistä pelottavampaa.

Ainakin osittain tästä syystä Vietnamissa räiskittiin niin paljon ilman todellisia osumia (52000 laukausta/ osuman saanut vihollissotilas). USA:n joukot olivat usein ylivoimaisia tässä taistelukenttien teeskentelyssä ja muussa poseeraamisessa. Kun todellinen taistelutilanne tulee eteen, useimmille ihmisille, riippumatta siitä kuinka kovilta kavereilta he kuulostivatkaan kasarmilla, heille oli liian vaikeaa tappaa heidän lähimmäistään ja mieluummin teeskentelivät taisteluissa kuin todella pyrkivät tappamaan silloin kun se oli mahdollista.

Tuliylivoima mahdollistaa toiselle osapuolella sen, että pelottelulla voidaan vaikuttaa myös taistelujen lopputulokseen. USA:n sisällissodassa oli tapauksia, joissa huutamisella ja muulla mesomisella saattoi tosiasiassa heikommassa asemassa ollut osapuoli karkottaa vahvemman. Näin eteenkin maastossa jossa osapuolet eivät tarkalleen päässeet näkemään toisiaan. Asevoimat ei yleensä luokittele tätä teeskentelyksi, he kutsuvat sitä vihollisen uhkaamiseksi.

Kaikki edellä mainittu ei tarkoita sitä, että kaikkia sotilaat yrittävät vain pelotella vihollista sijaan että yrittäisivät tappaa hänet. Muutama yksilö voi aktiivisesti yrittää tappaa vihollisen ja tämä varsin pieni osa taistelijoista aiheuttaakin suuren osan vihollisen kivääritulituksesta tulleista tappioista. Aivan kuten esimerkki siitä kuinka vain 1% hävittäjälentäjistä aiheutti vihollisen taistelutappioista jopa 40%.

Taistelu on sotilaan toinen vaihtoehto ja silloin molempien osapuolten tulee pyrkiä tappamaan toisiaan. Toinen osapuoli voi antautua mutta ihmiselle se on taistelukentällä vaarallisimpia vaihtoehtoja, koska vangit saavat usein surmansa taistelun tuoksinassa, eivätkä aina tarkoituksella! Pakenemisesta tulee silloin parempi vaihtoehto muttei sekään ole suinkaan vaaratonta, sillä ihmisen on aina helpompi tappaa toinen ampumalla tätä kaukaa selkään. Vaikeinta on aina ampua ihmistä jonka kasvot hän selvästi näkee.

Etäisyys muiden ihmisen suoraan vaikuttaa siihen, miten helppoa hänet on tappaa. Pommituslentäjät eivät tunne tunnontuskia sillä kilometrien päästä maalista he eivät näe uhrejaan eivätkä kuule heidän ääniään. Maavoimien etulinjan taistelijoille, jääkäreille, tilanne on täysin toisenlainen. He näkevät pelon toisen ihmisen silmistä, hien otsalla, kivun hänen kasvoillaan, veren purkautuvan haavoista, epätoivoiset avunhuudot. Vihollisesta tulee hyvin todellisia ja eläviä, ihminen jolla on toiveita, unelmia, pelkoja, äiti, isä, kenties vaimo, aivan kuten ampujallakin. Tavallaan ampuja näkee vihollisen hyvin vähän itseään erilaisena ja niin tappaminen olisi samanlaista kuin ampuja ampuisi itseään. Siksi jalkaväen sotilailla on selvästi enemmän traumoja sodasta kuin muiden aselajien sotilailla. Kuinka monella suomalaisella tykkimiehellä oli valtavia sodasta johtuvia traumoja verrattuna etulinjan konepistoolimiehiin?

Sodat joissa ihmiset taistelevat keskenään merkitsee kauhua ja kaaosta, pelkoa ja traumaa. Siksi ammuntamäärä taistelujoukkojen keskuudessa on pienempi kuin useimmat ihmiset ajattelevat. Ihmiset ovat valmiita kohtaamaan kuoleman ja silpoutumisen halukkaammin, jos heillä ei tarvitse tappaa ketään. Lääkintähenkilökunnat ovat tunnettuja esimerkkejä siitä että he muita useammin olivat valmiita vaarantamaan henkensä pelastaakseen jonkun haavoittuneen ja vaarassa olleen sotilaan. Sen sijaan taistelutilanteessa oleva sotilas – vaarassa siis hänkin – ampuu useimmiten umpimähkään vailla todellista tappamistarkoitusta.

Sotilaan kolmas mahdollisuus on pakeneminen. Jälleen ihmiset ovat kuin eläimiä. Pakenet suurta vihaista koiraa, tämä tulee perässä, pakottaa sinut ehkä maahan ja puree sinua. Ihmiset taistelutilanteessa toimivat samoin. Juuri siksi pakenemistilanteessa tapahtuu sodan dramaattisimpia tappamisia. Sotilas ei enää katso silmiin kauhuissaan vihollista kuin itseään, hän katsoo kuin häneltä taaksepäin pakenevaa saalista ja silloin löytyy jo paljon halukkaita ja kykeneviä ampumaan toista ihmistä selkään. Pakeneva sotilas ei enää ole hänelle toinen ihminen vaan saalis, joka pyrkii häneltä pakoon. Pakenemaan ja antautumaan pyrkivän sotilaan tappaminen on hyvin yleinen tapahtuma, koska tappajassa on usein silloin valtava määrä adrenaliinia, on tunnekuohussa ja eikä usein ymmärrä hänen vastustajansa olevan antautumassa. Sitten on aina psykopaatteja, jotka ovat melko valmiita ampumaan antautuvia sotilaita ja näitä persoonia on joka ainoassa armeijassa.

Tappaa tai olla tappamatta

Tämä on erittäin vaikea päätös sotilaalle ja hyvin monet tekijät voivat vaikuttaa sotilaiden kykyyn tappaa lähimmäistään. Ennen taistelua sotilaat voivat puhua paljon ja vaikuttaa hyvinkin verenhimoisilta, pelkoa herättävältä joukolta. Kokeneemmat sotilaat ovat todennäköisesti hillitympiä elleivät ne ole ”psyykanneet” itseään.

On huomattava, että vaikka sotilas voi ampua, hän voi välttää tappamista. Häntä voidaan komentaa ampumaan, mutta se on hyvin vaikea osoittaa yrittikö hän todella osua toiseen ihmiseen. Tilastot Vietnamissa, pienikaliberisten panosten suuri kulutus maailmansodissa verrattuna vain 10%:n osuuteen vihollisten kokonaistaistelutappioista, nämä viittaavat siihen, että suurin osa kivääri- ja konepistoolimiehistä ei tosiasiassa halunnut tappaa vihollista.. Ihmiset olivat valmiita tulittamaan vaikka tuntikausia, mutta eivät halunneet osua kohteeseen.

Useimmat täysijärkiset ihmiset, jos saavat valita, eivät tapa lähimmäistään ja ovat erittäin haluttomia tekemään niin, huolimatta siitä, mitä Hollywood, kirjallisuus ja media sinulle uskottelee. Kun heidän on pakko tehdä niin, moni voi kokea paljon psykologisia traumoja. Ylivoimaisesti eniten sotatraumoja löytyi juuri kivääripataljoonien miehiltä. He joutuivat katsomaan toista ihmistä joita hänen olisi pitänyt ampua.

Sotilaskoulutuksella pyritään helpottamaan yksilön päätöstä ampua toista ihmistä . Tämä on eräänlaista aivopesua, mutta se on usein välttämätöntä. Toisessa maailmansodassa ihmiset oppivat ampumisen ampumalla pahvimaaleja harjoituksissa. Kun he pääsivät taistelukentällä heillä saattoi olla erinomainen ampumistaito, mutta he käsittivät kohteiden olevan toisia ihmisiä, joku nimeltään Hans, Frederick, James, Sergei tai Anatoli. Nykyään tappaminen yritetään tehdä automaattiseksi, enemmän vaistomaiseksi toiminnaksi. Mikäli koulutus onnistuu ja sotilas kykenee tällä aivopesulla ampumaan toisen ihmisen hänestä tulee traumatisoitu tappaja. Tämän vuoksi modernin ajan sodissa tappajista tulee entistä traumaattisempia – he tappoivat vastoin omaa haluaan.

Emotionaalinen ja fyysinen etäisyys vaikuttaa paljon siihen voiko ihminen tappaa toisen. Emotionaalinen etäisyys voidaan luokitella mekaaniseksi, sosiaaliseksi, kulttuuriseksi ja emotionaaliseksi etäisyydeksi. On paljon vaikeampi tappaa ihminen jonka hengitykseksen voit tuntea ja nähdä pelon hänen silmissään. Tämä on verrattavissa toisen tappamiseen veitsellä. Tykkimiehen ja pommittajan on helpompi kieltää kohteensa inhimillisyys.

Emotionaalisen etäisyyden avulla henkilön halu tappaa lähimmäisensä vaihtelee ja antaa hänelle mahdollisuuden perustella sen helpommin. Kulttuurisessa etäisyydessä vihollinen luokitellaan erilaiseksi kuin itse. Vihollinen on epäinhimillistetty ja häntä pidetään alempiarvoisena. Natseille heitä edustivat mustalaiset, juutalaiset ja mustaihoiset. Moraalisessa etäisyydessä esim. USA:n joukoille saksalaiset olivat natseja eli julmia ja raakoja teurastajia. Natsit olivat syyllisiä ja heitä oli rangaistava. Se oli oikein ja kohtuullista. Sosiaalisesta etäisyydestä löytyy esimerkkejä mm. keskiajalta. Ns. ritarit pyrkivät välttämään toisten samassa sosiaalisessa asemassa olevien tappamista ja he valitsivat uhreikseen usein alemmista sosiaalisista ryhmistä tulleet viholliset. Mekaaninen etäisyys mahdollistaa sen että vihollinen nähdään hyvin kaukana. Tämä ei tuo hänen inhimillisyyttään lähemmäksi. Moderni sota pimeänäkölaitteineen on tuonut sodan Nintendo-pelin kaltaiseksi. Tämä on ilmennyt mm. Persianlahden sodassa, sekä Iranin ja Afganistanin sodissa. Merkittävä vaikutus on myös ylemmillä komentajilla. Joukoille joille auktoriteetti määrää  tehtäväksi tulittaa kohdetta on päätös usein helpompi. Kosto, viha ja pelko ovat kaikki erilaisia tekijöitä, jotka voivat mahdollistaa sen että sotilas pystyy ampumaan toista ihmistä.

Taisteluväsymys

Sodankäynti on eteenkin etulinjan joukoille hyvin traumaattista sekä tappamisen että tapetuksi tulemisen kannalta. On hyvin paljon pelottavampaa jos joku yrittää tappaa sinut veitsellä kuin pommittamalla sinua. Toiseen maailmansotaan lähdettiin ideologialla jossa uskottiin strategisilla pommituksilla murrettavan vihollisen kotirintaman moraali ja puolustustahto. Tulokset olivat useimmiten täysin päinvastaisia. Persoonattomat hyökkäykset vain lujittivat vastarintaa.

Totaalisen sodankäynnin kannalta merkittävämpi vaikutin oli kokonaisvaltainen hyökkäys kokonaista aluetta kohtaan jolloin perinteinen etulinja ja sen takainen rauhallinen alue jaottelu alkoi muuttua. Myös siviiliväestö koki lisääntyvän paineen kun tieto tai huhu aluetta kohtaavaa musertavaa sotilaallista operaatiota kohtaan lisääntyi. Kun vihollisen hyökkäys tuhoaa yksikön päämajan, ihmiset siellä ymmärtävät, että he ovat tavoite ja vihollinen ei kiinnostunut tappamaan etulinjan yksiköitä. Tämä voi aiheuttaa suurta psykologista traumaa pataljoonan komentajassa, kun hän tajuaa vihollisen maalitaulu. Tällainen tekijä aikaansaa psykologisen paineen lisääntymisen myös etulinjan joukoissa, kun edes turvallista takalinjaa ei ole olemassa. Tästä on enää lyhyt matka nykyaikaiseen syvään sodankäyntiin jossa mitään turvallisia paikkoja harvoja linnoituksia lukuun ottamatta ei enää ole.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että mitä enemmän aikaa sotilas viettää taisteluissa sitä todennäköisemmin hänestä tulee psyykkinen uhri. Psyykkinen uhri on yksikölle hyödytön sotilas ja hänestä tulee pikemminkin yksikölle riskitekijä aivan vihollisen tapaan. Tutkimukset osoittavat että 60 päivää etulinjassa taistelutehtävissä tuhoaa yksikön tehokkaan taistelutehon, koska 60 päivän kuluessa 98% yksikön sotilaista ovat todennäköisesti sodan psyykkisiä uhreja.

Tämän estämiseksi yksiköitä kierrätetään takalinjojen suhteellisen turvallisella alueella. Jos vihollinen on tunkeutunut myös selustaan eikä alue ole enää turvallinen on kierrätys hyödytöntä. Tämä saattaa olla yksi syy miksi monille ihmisille olo Vietnamissa "etulinjassa" sekä "turvallista" alueilla oli lähes yhtä turvatonta. Yksiköt usein kierrätetään osaksi siksi että heille annetaan aikaa "toipua".

Entä mitä tapahtuu joukoissa jotka ensi kerran siirtyvät taistelutehtäviin, siis etulinjaan?

Noin 10 ensimmäisen päivänä yksiköstä kehittyy taisteluun tottunut. Sotilaat tottuvat vaatimuksiin elää joka suunnalta tulevaa vihollisen uhkaa vastaan. Yksikkö saavuttaa 10-30 päivän aikana maksimaalisen tehokkuutensa. Suomalaisten panikointi talvisodan alussa kuvaa tätä alun tottumattomuutta hirveisiin olosuhteisiin. Kahden viikon kuluessa joukot kaikkialla suorittivat yhä paremmin tehtävänsä ja saavuttivat tammikuun alkuun mennessä huomattavia torjuntavoittoja. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa nopeimmat ja tehokkaimmat operaatiot suoritettiin heinäkuun puolivälistä aina elokuun puoliväliin saakka jolloin melkein koko Laatokan puoleinen menetetty alue oli jo vallatta takaisin ja edetty jo syvälle Itä-Karjalaankin.

Noin 30 päivän jälkeen sotilaat saattavat uskotella jo itselleen kokemuksen ja ”karaistumisen” jälkeen ettei niiden kyky taistella enää heikkene. Tosiasiassa taistelukyvyn heikkeneminen alkaa juuri tässä vaiheessa. Uupumus, väsymys, innostuksen väheneminen, huono ruoka ja eteenkin psyykkisen paineen kasvu alkaa vasta nyt todella vaatimaan veronsa. Jatkuvat adrenaliinin eritys kehossa – ylämäet ja alamäet tunnetasolla alkavat vähitellen vaikuttamaan yksikön suorituskyvyssä. Yhä useampi alkaa henkisesti murtumaan aivan hirvittävissä olosuhteissa. Seuraavien 30 vuorokautta taistelujoukoissa, taistelutehtävissä, jatkuvan pelon, uhan, tappamisen paineessa murtavat yksikön taisteluarvon. Jo noin 45 päivässä on emotionaalinen tukehtuminen yksikössä tapahtunut ja yksikön tehokkuus laskee dramaattisesti. Joukot eivät halua hyökätä, he eivät halua kaivaa taistelukaivantoja ja välttävät partiointeja. Heiltä puuttuu tahto ja halu mikä niillä aiemmin oli. .

Tämä peruslaskelma päti viime sotien aikana kaikissa asevoimissa siis myös Suomen. Itseasiassa se selittää erittäin hyvin sen äärimmäisen kriisin mihin suomalaiset joukko-osastot joutuivat talvisodassa helmikuusta 1940 lähtien sekä jatkosodan hyökkäysvaiheen traumaattisen jälkipuoliskon jolloin kokonaisia rykmenttejä oli lähes mahdotonta saada suorittamaan niille annettuja tehtäviä. Ellei vastapuolella olisi ollut kenties vielä kurjemmassa fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa olleita joukko-osastoja ei katastrofia kenties olisi voitu välttää. Neuvostojoukkojen eteneminen sodan loppupuolella sekä toisaalta sen joukoissa lisääntyneet karkuruudet, kieltäytymiset ja omien sotilaiden valtavat teloitukset kertovat äärimmäisestä joukkojen loppuunpalamisesta.

Psykiatrinen uhri

Henkilöstä tulee monen eri asteen psykiatrinen uhri sodassa. Useiden kuukausien taistelutehtävät tekevät lähes jokaiselle henkisen stressin vuoksi oireita. Tämä ei tarkoita että he ovat muuttuneet täysiksi hulluiksi ja joissakin tapauksissa lepo ja palautuminen auttaa paljon. Kun se edennyt todella pahaksi siihen ei ole olemassa helppoa ratkaisua. Joissakin tapauksissa henkilö voi esitellä oireitaan välttääkseen taisteluja. Tapauksen hoitoon käytetään erityyppisiä ratkaisuja järjestelmän ominaisuuksien mukaan.

Uupumistapauksissa sotilaasta on tullut "väsynyt" ja on haluton tekemään oikeastaan mitään. Hän ei halua olla ystävien kanssa tekemisissä tai osallistua mihinkään fyysistä tai henkistä toimintaa tai vastuuta vaativaan tehtävään. Hän voi altistua koville äänille ja hänessä ilmenee itkukohtauksia tai ahdistusta. Monin tavoin kaikki hän haluaa tehdä, on elää tyhjää elämää mutta hänen mielialansa vaihtelee. Paras hoitotapa on poistaa henkilö taistelualueella lepoon.

Sekavuustilassa psykiatrinen uhri alkaa menettää ajan, paikan ja ympäristön tajunsa. Väsymyksestä kärsivät ihminen voi nopeasti siirtyä tähän tilaan ja tulla psykoottiseksi. Joihinkin oireisiin kuuluvat delirium, psykoottiset dissosiaatiot ja maanis-depressiiviset mielialan vaihtelut. Toinen mahdollinen vaikutus on nimeltään Ganzer-oireyhtymä. Kun psykiatrinen uhri kärsii Ganzer-oireyhtymästä hän saattaa vitsailla, toimia typerästi tai muuten yrittää välttää kauhua ja pelkoa huumorilla. Väinö Linnan Tuntematon sotilas-romaani oli täynnä tällaisia persoonia, joiden humoristisuuden takaa pilkistää joitain aivan muuta kuin pelkkää parodiaa.

Konservionaalinen hysteria voi tapahtua taistelujen aikana tai vuosia myöhemmin. Tämä on vakava muoto jos on kyse sekavuustilasta. Kärsijä menettää kaiken kosketuksen todellisuuteen ja harhailla riippumatta vaaroista, kuten miinakentät, vihollisen tarkka-ampujat jne.. Sotilas voi olla sikiöasennossa ja yrittää olla välittämättä ympäristöstä tai täristä. Suuri osa muistista voi olla lukossa jotta hän yrittää sulkea ulkopuolelle kauhun mielestään. Toinen mahdollisuus on tietty osa ihmisen elimistöä ei enää toimi, kuten sormi joka vetää liipaisimesta. Konversionaalinen hysteria voi näkyä sotilaassa aivotärähdyksen jälkeen ja kun hän sai pieniä haavoja tai hän oli ollut ”läheltä piti” tilannetta. Hysteria voi näkyvät sairaalassa tai taka-alueella. Joskus se ilmenee kun sotilas määrätään palaamaan yksikköönsä tai hänet siirretään taisteluun.

Ahdistus voivat vaikuttaa sotilaan kykyyn nukkua. Ei ole väliä kuinka paljon nukkua tai levätä hän saa, hän on aina väsynyt. Hänen uniansa vaivaavat painajaiset ja sotilaalle voi tulla pakkomielle kuolemaan. Hän alkaa pelätä, hän voi olla pelkuri, hän voi epäonnistua taistelutovereidensa kanssa tai muut voisivat havaita hänen olevan pelkuri. Jotkut oireet ahdistuneisuudessa ilmenevät hengenahdistuksena, heikotuksena, kipuna, näön hämärtymisenä, huimauksena, tilapäisenä paralyysinä ja pyörtymisenä. Eräs vaikutus on PTSD (traumaperäinen stressireaktio). Vuosia taistelujen jälkeen hänen verenpaine saattaa nousta dramaattisesti yhdessä hikoilun, hermostuneisuuden ja muiden syiden kanssa.

Pinttynyt ja pakonomainen tila on kuin konversionaalinen hysteria paitsi että sotilas on tietoinen siitä, mitä on tekeillä. Sotilas ymmärtää, että pelko aiheuttaa kaikkea, mutta hän ei voi tehdä asialle mitään. Tämä voi ilmetä hallitsemattomia vapinana, sydämentykytyksenä, änkytyksenä, nykimisenä jne. Hetken päästä sotilaassa voidaan havaita jonkinlaista hysteriaa.

Luonnehäiriöitä on sellaiset kun sotilaalle tulee päähuomioksi tiettyjä toimia tai asioita. Paranoia saattaa sisältyä ärtyisyyttä, masennusta ja ahdistusta hänen henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Skitsoista on tullut yliherkkiä ja he haluavat olla yksin. ”Epileptoid” on taudin määritelmä henkilöstä joista on tullut alttiimpia väkivaltaisuuksiin ja joskus arvaamattomaan raivoon. Joillekin tulee pakkomielle uskontoon ja joistakin tulee psykoottisia. Tälle ihmisellä ominainen luonne on muuttunut.

Pitkän aikavälin historiallinen vertailu osoittaa, että maailmantalouden nykyistä globalisaation astetta on paisuteltu aivan yli äyräiden. Talous on tällä hetkellä suunnilleen yhtä globalisoitunutta kuin se oli juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sen jälkeen talouden globalisoitumisaste aleni jyrkästi. Suurin osa niistä keinoista, joilla yksittäiset kansallisvaltiot pystyivät vaikuttamaan omaan talous- ja sosiaalipolitiikkansa ennen väitettyä globalisaatiota, ei ole kadonnut yhtään mihinkään; vastuutaan vähätteleville poliitikoille on vain tarkoituksenmukaista levittää myyttiä, että ne ovat globalisaation myötä hävinneet peruuttamattomasti kuin tuhka tuuleen. Verotaakan ja sosiaalimenojen sekä kansainvälisen kilpailukyvyn välillä ei vallitse mitään suoraa positiivista tai negatiivista korrelaatiota. Kilpailukykyisiä tai kilpailukyvyttömiä voivat olla sekä niukan että anteliaan hyvinvointivaltion maat. Sen sijaan on täysin selvää, että pelkän globalisaatiolle altistumisen ja hyvinvointivaltion välillä vallitsee suora kohtalonyhteys: niissä maissa, joiden talous on kaikkein avoimin ulkomaiselle kilpailulle ja investoinnille, on myös säännönmukaisesti kaikkein suurin julkinen sektori. Jos poliittista taitoa, tahtoa ja röyhkeyttä vain löytyy ja voivat ulospäin näytellä miten globalisoitunutta ja uusliberalisoitunutta tahansa samaan aikaan kun kulissien takana vanhat globalisaatiota edeltävän ajan rakenteet ovat pääosin koskematta. Ja ne saavatkin olla koska niillä ei ole mitään kielteistä vaikutusta kansakunnan menestymiseen kansainvälisessä kilpailussa. Näin on käynyt esim. Ruotsissa.

Ei ole olemassa mitään historiallisia todisteita, että yksinkertainen laissez faire-talous on kaupan ja hyvinvoinnin edellytys. Tosin Kansainvälinen valuuttarahasto ja eräät muut teologiset tiedekunnat väittävät päinvastaista mutta heidän omat tilastonsakin puhuvat toista. Sama koskee myös Suomea. YYA-Suomen talous kasvoi vuosina 1946-74 keskimäärin 4,9% vuodessa, liberalisoituvan talouden aikana v.1974-2003 kasvu oli enää vain 2,5% vuodessa ja odotettavissa on että kasvu tulee jatkossa jopa laskemaan entisestään. Toiset maat on kehityksessä puolestaan sellaisessa vaiheessa että ne hyötyvät globalisaatiosta. Mutta oleellisinta tässä on se että nämä nykyisin kovassa kasvussa olevat kansantaloudet pyrkivät retoriikasta huolimatta suojaamaan mahdollisemman paljon omaa talouttaan jotta ne voivat vahvistuttuaan lähteä valtaamaan yrityksillään maailmanmarkkinoita.

Siinä lyhykäisyydessään se viitekehys jossa poliittisen kentän eräs merkittävin voima – vasemmisto – toimii. Mutta mikä on se vasemmisto joka kaikkialla lännessä on eteenkin reaalisosialismin romahtamisen jälkeen menettänyt asemiaan ellei suorastaan romahtanut? Alennustilasta on käyty viime vuosikymmeninä kiivastakin keskustelua. Missään tapauksessa syy ei ole suinkaan kapitalismin voitossa. Tosiasiassa markkinafundamentalistinen kapitalismi on juuri tyrmännyt itse itsensä ja vähintäin roikkuu köysissä odottaen pelastavaa kongin kumahdusta (veronmaksajien apua). Täytyy olla fantastisen humoristin se veikko joka kaiken jälkeen vielä kehtaa väittää markkinatalouden osoittaneen paremmuutensa.

Vasemmiston tragedia liittyy lähinnä siihen, että siitä tuli vallanvuosina aluksi omien poliittisten vastustajiensa vanki ja lopulta niiden suoranainen asiamies. Sosiaalidemokratia voitti työväenliikkeen sisäisen taistelun kommunisteja vastaan mutta samalla sen itsensä koetaan hylänneen oman olennaisen ytimensä, ja tätä hylkäyksen kokemusta ovat innokkaimmin artikuloimassa ja hyödyntämässä jäljelle jääneet kommunistiset sirpaleet ja erityyppiset populistiset uudet puolueet. Karl Marx väitti aikoinaan että kapitalismiin kuuluu oleellisesti säätelemättömyys. 1900-luvun historia kertoo kyllä jostain muusta. Porvarilliset puolueet suorastaan kilpailivat siitä kuinka paljon yhteiskuntaa on säädeltävä. Ne olivat melkein yhtä innokkaasti kuin sosiaalidemokraatit vaatimassa julkisen sektorin aktiivista osallistumista talouteen kunnes uusi uskonnollinen ilosanoma 1930-luvulla itsensä munanneesta finanssikapitalismista nostettiin jälleen kultaisena vasikkana palvonnan kohteeksi. Viimeiset kolme vuosikymmentä sekä vasemmisto että oikeisto on uskonut kaikkia niitä mantroja joita ”vastuullisesta taloudenpidosta” (lue: markkinoiden liberalisoinnista) on heille luennoitu. Poliittisen rälssin harmonisoituminen ”vastuun” kantamisessa on kuohinut vasemmiston siinä kuin poliittisen keskustankin. Taloudellisen fiaskon jälkeen poliittinen kenttä on valmis ottamaan jälleen yhteiskunnallisen ohjauksen voimakkaimmin käyttöön aivan toisen maailmansodan jälkeisten kolmen vuosikymmenen tavoin.

Vasemmiston alennustilasta käydyn keskustelun eräs ongelma liittyy siihen, että keskustelu sinänsä on sittenkin liian Eurooppa- ja länsikeskeistä. Unohdamme sen mitä muualla maailmassa on tapahtumassa. Paavo Haavikko totesi aikoinaan että ajattelu alkaa vasta sitten kun rahat ovat loppuneet. Lännessä ne eivät ole vielä loppuneet mutta muualla rahasta on aina ollut puutetta. Kääntäkäämme siis hetkeksi katseemme pois länsimaista vaikkapa latinalaiseen Amerikkaan. Serge Halimi kirjoitti taannoin CounterPunchissa julkaistussa artikkelissa ”Where Did the Left Go?” - ”Minne vasemmisto meni”:

”The Brazilian Labor Party (PT), a generally moderate party, thinks the Latin American left should take over from the Old World left, which is too capitalist, too Atlanticist, and unconvincing in its claims to defend the interests of the people: “The ideological leadership of the left is moving to a new part of the world,” according to a document for the PT Congress in September. “South America is the salient example. … The left in European countries, which has had such an influence on the left worldwide since the 19th century, has not managed to produce an adequate response to the crisis and appears to be capitulating to the forces of neoliberalism.” The decline of Europe may also signal the end of the ideological influence of the continent where trade unionism, socialism and communism were born. Europe now appears more resigned than others to their demise.”

Brasiliassa, kuten suurin piirtein koko latinalaisessa Amerikassa on jo jonkin aikaan nähty eurooppalaisen vasemmiston henkinen väsähtäminen ja kyvyttömyys ottaa aloite omiin käsiinsä. Ideologinen vasemmiston johtajuus on siirtymässä ”uusiin maanosiin” pois Euroopasta ja USA:sta. Onko tätä asiaa edes ihmeteltävä? Vuosi 2011 tulee jäämään maailmanhistoriaan paitsi finanssikapitalismin romahduksena (josta päävastuun saavat kantaa lännen poliittiset johtajat) myös lukuisien arabimaissa suoritettujen kansannousujen vuotena. Samaan aikaan esim. latinalaisessa Amerikassa vasemmisto on kaikkea muuta kuin henkitoreissaan. Maanosan oikeistokin on melkoiselta osin omaksunut sosiaalidemokraattisen yhteiskunnallisen ajattelun. Ja nyt olisi syytä miettiä tämän toisaalta lännen sekä sen ulkopuolisen maailman välillä vallitsevan kummallisen ristiriidan perussyytä.

Poliittiset tutkijat toinen toisensa perään näyttävät jostain kumman syystä usein unohtavan erään hyvin tärkeän tekijän yhteiskunnallisessa analyysissään. Se suunnaton muutos joka kirkkaasti kaikkia muita ylimpänä auktoriteettina määrää niin poliittisen, taloudellisen kuin kulttuurisen muutoksen suunnan, voiman ja seuraukset liittyy kansanomaisesti sanottuna ”naisen lanteisiin”. Jokaisen olisi syytä pysähtyä demografisen prosessin – maapallon väestön painopisteen suuren muutoksien ja vaikutuksien, myös poliittisten, äärelle. Niin muslimimaissa kuin latinalaisessa Amerikassa on huikeasti nuorempi väestörakenne kuin lännessä. Niitäkin suurempi poliittinen mullistus, suoranainen räjähdys, on tulossa vielä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Jo pelkästään Nigeriassa kasvaa nuoria ikäluokkia jotka ovat ovat lukumäärältään suurempia kuin kaikkien EU-maiden nuorten ikäluokat yhteensä.

On jokseenkin varmaa, että juuri demografinen muutos tulee siirtämään niin vasemmiston kuin vaikkapa kirkonkin toiminnallisen sekä aloitteellisuuden painopisteen pois vanhenevien ikäluokkien lännestä. Luultavampaa onkin, että lännen poliittinen vasemmisto tästä lähtien pikemmin ottaa vaikutteita ns. kolmannesta maailmasta kuin antaa sille. Aloite on siirtynyt etelään.

Eri arvioiden mukaan maapallon väkiluku on joko ylittänyt tai ylittää lähikuukausina 7 miljardin ihmisen rajan. Demografinen muutos on ollut huikea eteenkin toisen maailmansodan jälkeen niin että väkiluku on kasvanut jopa 12 vuodessa aina yhdellä miljardilla. Suhteellisen kasvuvauhdin hiljenemisen lisäksi myös absoluuttinen kasvu lienee kuitenkin jo hidastumassa ja ehkä kääntymässä negatiiviseksi niin, että todennäköisesti vuosisadan lopulla maapallolla tuskin elää kovinkaan paljon enemmän ihmisiä kuin nykyisin.

Ihmiskunnan jakaminen erilaisiin rotuihin voidaan jäljittää aina muinaiseen Egyptiin saakka, jossa Porttien kirja määritti neljä egyptiläisten tuntemaa rotua. Tämä määritelmä on kuitenkin liittänyt rodun lähinnä heimo- tai kulttuuri-identiteettiin. Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset yrittivät myös luokitella heitä ympäröiviä ihmisiä näkyvien biologisten ominaisuuksien perusteella. Näissä jaotteluissa oli usein myös mielikuvituksellisia kuvauksia kaukaisissa maissa asuvista ihmisistä. Keskiaikaiset rotumallit sekoittivat klassisia käsityksiä ajatukseen Nooan kolmesta pojasta Seem, Haam ja Jaafet. Heidän jälkeläisiään olisivat selkeästi toisistaan eroavat ihmisryhmät Aasian seemiläiset, Afrikan haamilaiset ja Euroopan jaafetilaiset.

Nykyajan ihmisille voi olla tosin yllätys, että ns. rotutietoisuus ei mitä ilmeisemmin ole kovinkaan vanha ilmiö. Ennen klassisia rotuluokitteluja oli rotu Euroopassa yleensä käsitetty kansallisuuden kanssa rinnastettavaksi ilmiöksi, mutta 1600- ja 1700-luvuilla eurooppalaiset alkoivat identifioitua laajempaan "valkoihoisten ryhmään". Ts. sitä ennen tällaista käsitettä ole juuri ollut. Mutta mikä aikaansai sen että eurooppalaisista ja heidän merentakaisista jälkeläisistä alettiin käyttää nimikettä ”valkoinen” tai ”valkoinen rotu”?

Viime vuosikymmenien eräs kiinnostavin alan tutkimukseen liittyvä kirja lienee vuonna 2005 syöpään kuolleen Theodore W. Allenin teos ”The Invention of the White Race”, suomeksi ”Valkoisen rodun keksiminen” (1997). Allen tutki elämänsä viimeisen neljän vuosikymmenen aikana eteenkin oman maansa USA:n rotuerottelujärjestelmää ja siihen liittyvää valkoisen rodun ylivaltaa sen yhteiskunnallisen merkityksen kannalta.

Tässä yhteydessä on syytä tuoda esille Allenin poliittinen vasemmistolaisuus sekä sen myötä ilmeinen mahdollisuus että arvostettu tutkija ja luennoitsija olisi tietoisesti politisoinut tutkimuskohdetta. Mutta massiivisessa tutkimuksessaan Allen marssittaa sellaisen todistusaineiston (lähdemateriaali, dokumentit, muut tutkimukset) joka on epäilemättä asettamassa kyseenalaiseksi perinteistä käsitystämme roduista ja eteenkin valkoisten ns. rotutietoisuudesta. Sitä nimittäin Allenin mukaan ensimmäisillä Amerikkaan matkanneilla eurooppalaisilla ei ollut.

Allen korostaa tutkimuksissaan että ”kun ensimmäiset afrikkalaiset saapuivat Virginiaan vuonna 1619, ei ollut valkoisia ihmisiä" ja hän lisäsi, ettei hän löytänyt oikeusasteen virallisessa käytännössä sanaan 'valkoinen' mitään viittamaan sosiaaliseen asemaan ennen vuotta 1691. Hän havaitsi myös saman kuin historioitsija Lerone Bennett, Jr.,että lähes koko 1600-luvulla afroamerikkalaisten ja eurooppalaisten työläisten, pakkotyöläisten ja orjien olot olivat hyvin samankaltaiset. Suurin osa eurooppalaisista nimittäin työskenteli usein ensimmäiset kymmenen vuotta (jopa enemmän) sopimustyöläisenä maksaakseen Atlannin matkansa kustannukset. Olot eivät käytännössä eronneet yhtään mustien asemasta. Tällaisissa olosuhteissa solidaarisuus työtätekevien keskuudessa saavutti huippunsa todennäköisesti Baconin kapinassa. Pääkaupunki Jamestown oli poltettu ja noin kaksituhatta kapinallista pakottivat kuvernöörin pakenemaan koko Chesapeakelahdelta ja peräti 6 / 7 Virginian alueesta oli kapinallisten hallussa. Myöhemmästä kapinan vaiheesta löytyy dokumentteja joissa mainitaan mm."neljänsadan englantilaisen ja neekerin " vaatineen vapautta orjuudesta. ("foure hundred English and Negroes in Arms" ...demanded their freedom from bondage. )

Allenin ja muutaman muun tutkijan havainnot viittaavat Baconin kapinan (joka ei ollut ainutlaatuinen tulla ajalla) osoittaneen hallitsevalle luokalle että maasta puuttuu ”välikerros” hallitsevan luokan ja rahvaan väliltä. Juuri tähän ongelmaan haettiin ratkaisu tyypillisellä klassisella jo Rooman vallan ajoilta tultulta ”hajoita ja hallitse”-periaatteella. Näin syntyi tarve erottaa afroamerikkaiset ja eurooppalaiset, joiden sosiaalisessa asemassa ei siis ollut juurikaan eroa, toisistaan. Syntyi ensimmäiset kudokset rotuajattelulle. Oli löydetty ”valkoinen rotu”. Tavoitteena oli Allenin mukaan "porvarillisen sosiaalisen kontrollin muodostuminen työväestön levottomuutta vastaa." Hän kuvaili ”establishmentin” politiikkaa, jolla alettiin myöntää joitakin etuoikeuksia eurooppalaisille työntekijöille ja palvelijoille sekä sakottamaan ja estämään afroamerikkalaisia vapaasti liikkumasta siirtokunnassa. Samoin afroamerikkalaiset menettivät iät ajat olleen oikeutensa äänestää Virginian siirtokunnan vaaleissa.

Allenin mukaan avain rotusorron ymmärtämisessä löytyy ”sosiaalisesta puskurista” joka Virginiassa luotiin valkoisista. Niihin ei kuulunut mustat ja mulatit. Sen sijaan Karibialla jossa oli kertakaikkisen liian vähän valkoihoisia sama menetelmä toimi hieman toisin. Siellä mulatit (sekä joissakin tapauksissa jopa käytännössä mustat) saattoivat nousta puskuriksi eliitin ja massojen välille. Käytännössä eliitti siis tarvitsi ”keskiluokan” patoamaan alhaalta tulevaa painetta, joista Baconin kapina, sekä lukuisat muut vastaavat kautta Amerikan mantereen olivat aina hallitsevaa luokkaa uhkaamassa.

Theodore Allen on tutkimuksessaan verrannut Atlannin takaista tilannetta Englannin toimiin Irlannissa. Sielläkin syntyi tietty ”rotutietoisuus” kun hallitseva eliitti rakensi puskurin massojen (katoliset irlantilaiset) sekä eliitin (protestanttiset rikkaat englantilaiset) välillä. Saarelle rahdattiin siirtolaisia Englannista ja Skotlannista. Syntyi aina meidän päiviimme asti ulottuva ”Irlannin kysymys” saaren pohjoisosassa, Pohjois-Irlannissa. Allenin mukaan englantilaiset toivat hyvin pitkälle juuri Irlannin kokemuksen perusteella mallin Amerikkaan jota sovellettiin siten hieman eri tavalla nykyisen USA:n alueella ja toisaalta Karibialla. Irlantilaisista tuli omalla saarellaan toisen luokan kansalaisia, joita englantilainen saattoi kohdella miten tahansa pelkäämättä joutumasta oikeudelliseen vastuuseen. Ilmiö oli myöhemmin tuttu USA:n rotuerottelulainsäädännössä, jossa afroamerikkalaiset olivat käytännössä valkoisille ”vapaata riistaa”.

Hyvin monet eurooppalaiset ovat ihmetelleet miksi USA:ssa ei ole Euroopan kaltaista voimakasta poliittista (ja vasemmistolaista?) ammattiyhdistysliikettä eikä – kuten täällä ainakin aiemmin - ”luokkatietoisuutta”. Vastaus löytyy juuri USA:n rotukysymyksen kautta. USA:ssa ”luokkatietoisuuden” murtaminen tapahtui luomalla rotuajattelu jonka yhteydessä tuli samalla luotua myös ns. ”valkoinen rotu”. Sen tehtäväksi tuli toimiminen puskurina taloudellis-poliittisen eliitin ja rahvaan välillä. Ja koska valkoisia on USA:ssa yhä 5-6 kertaa afroamerikkalaisiin verrattuna on luonnollista ettei läheskään kaikki valkoiset, eurooppalaisten jälkeläiset koskaan päässeet eivätkä koskaan pääsekään pelkästään ihonvärinsä perusteella etuoikeutettuun asemaan. Heitä on yksinkertaisesti liian paljon. Heistä on käytetty jo vuosisatoja nimitystä ”valkoinen roskaväki”. Takavuosina heitä, näitä nöyryytettyjä, lohdutettiin sillä, että heidän alapuolellaan oli sentään vieläkin heikommassa asemassa olevia.

Valkoinen rotu on hyvin abstrakti käsite siinä kuin monet muutkin (vrt. isänmaallisuus). Kun ensimmäiset suomalaiset matkustivat Delawaren siirtokuntaan 1600-luvulla heidän ”rotutietoisuuden” kanssa saattoi olla vähän niin ja näin. Aikalaiskuvaukset siitä kuinka tämä kovia kokenut Värmlannin kautta Amerikkaan matkannut joukkio suuressa määrin lyöttäytyi paikallisten intiaanien joukkoon sulautuen heihin mitä ilmeisemmin suurissa määrin (aviosuhteet yleisiä) on myös omalta osaltaan valottamassa koko rotukäsitettä. Ilman intiaaneja monet Delawaren suomalaisetkin olisivat kuolleet armottomissa ensimmäisten vuosien olosuhteissa.

Suomen televisiossa esitettiin suosittua sarjaa ”Perhe on pahin” 1970-luvulla. Eräässä sen jaksossa vietettiin mustan Jeffersonin perheen pojan kihlajaisjuhlia. Vauras perhe oli palkannut valkoisen baarimikon palvelemaan kutsuvieraita. Tarjoillessaan talon isännälle Jeffersonille hän puhutteli tätä kohteliaasti termillä ”sir”. Valkoisesta ”rotutietoisuudesta” varma Archie Bunker hämmästyi tällaista ennenkuulumatonta asiaa, jolloin isä-Jeffersonin totesi Archille: ”Kuuntele kun kerron vähän elämästä. Tuo baarimikko työskentelee minulle. Sillä kun sinulla sattuu olemaan ”vihreää” (seteleitä) taskussa, silloin mustasta tulee hänen suosikkivärinsä.”

Sitä mukaa kun ”rotutietoisuus” on laantunut ympäri maailmaa on myös etnisesti valkoisiksi arvioitujen määrät jouduttu laskemaan uudelleen. Kuuban kommunistihallinto on aiemmin väittänyt maan asukkaista 65%:n olevan valkoisia, todellisuudessa Miamin Yliopiston tutkimuksen mukaan kuubalaisista vain 38% on valkoisia. Brasiliassa valkoiset ovat myös vähemmistönä (48%) ja USA:ssa he ovat vähemmistönä vajaan 40 vuoden kuluttua. Kyse ei ehkä ole aina sekoittumisesta vaan yksinkertaisesti siitä että määritteestä ”valkoinen” tehtiin usein synonyymi määritteelle ”etuoikeutettu”. Se aikakausi on jo kuitenkin peruuttamattomasti takanapäin.

Rotujenväliset suhteet eivät ole koskaan olleet missäänpäin maailmaa niihin helpoimpiin kysymyksiin kuuluvia. Joskus on tosin yritetty selittää ongelmien kuuluvan vain johonkin toiseen maahan tai järjestelmään. Tyypillistä oli esim. reaalisosialismin väite, jonka mukaan rotusorto ja rotuerottelu oli kapitalististen, jälkikolonialististen valtioiden ongelma, joka ratkeaa kuin itsestään kun siirrytään sosialismiin. Myös Brasilia on pyrkinyt enemmän tai vähemmän kiistämään oman rasisminsa. Pintapuolisen tarkastelun jälkeen huomataan kuitenkin sikäläisen yhteiskunnan oleva mitä merkillisimpien värivivahteiden, ns. ”halveksunnan vesiputouksen” kyllästämä. Rikas hyvin valkoinen pieni eliitti, hyvin suuri tummahko, jopa musta alaluokka. Välissä toistaiseksi liian pieni yhteiskunnallisesti tasoittava ja rauhoittava keskiluokka, sekin pääasiassa valkoisista eurobrasseista koostuva.

Rotusuhteissa kiinnostavan tärkeän osa-alueen muodostaa myös erirotuisten ihmisten rakkaus- ja seurustelusuhteet. Ne usein paljastavat miten yhteiskunta mikrotasolla todellisuudessa reagoi rotukysymykseen. Usein virheellisesti luullaan, että tämä problematiikka olisi vain valkoisten päänvaiva, mutta todellisuudessa siitä ei ole yksikään rotu tai etninen ryhmittymä vapaa.

Vuonna 1991 Spike Lee ohjasi tunnetun elokuvansa ”Jungle fever”, joka käsitteli rotukysymystä tästä perspektiivistä. USA:n kansalaisoikeusliikkeen ja eteenkin yhteiskunnan yleisen muutoksen myötä rotujenvälisen jännitteen rajuin vaihe oli maassa takanapäin ja oli aika vilkaista miten ”racial harmony” mikrotasolla oli edennyt. Spike Leeta ei ainakaan tarvitse syyllistää siitä, että hän olisi vajonnut siirappimaiseen näkemykseen rotujenvälisen seurustelun tai avioelämän mutkattomuudesta ja onnesta. Päähenkilöihin kuuluvien Flipperin (Wesley Snipes) ja Angien (Annabella Sciorra) rakkausuhde on jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu kuten molemmat henkilöt elokuvan loppupuolella sen tunnustavatkin. Suhteen aloittaa voima joka sen lopulta tuhoaakin: pelkkä uteliaisuus.

Rasismiin yhdistetään usein ajatus jonkin rodun tai etnisen ryhmän vallasta tai ylivallasta. On esimerkiksi valkoista ylivaltaa ja mustaa ylivaltaa ajavia tahoja. Rodullista tai etnistä ylivaltaa ajavat liikkeet haluavat yleensä muodostaa yhteiskunnan, jossa vallitsee rotujen välinen arvojärjestys ja epätasa-arvoiset olosuhteet. Toinen rasismin muoto liittyy rotupuhtauteen, jonka kannattajat pyrkivät estämään kielloin rotujen tai kulttuurien sekoittumisen. Rotusyrjintä on määritelty tiettyyn rotuun tai etniseen ryhmään kuuluvien suosimiseksi tai johonkin tiettyyn rotuun tai etniseen ryhmään kuuluvien syrjinnäksi esimerkiksi työelämässä, oikeudenkäytössä, julkisissa palveluissa tai asunnonvuokrauksessa.

Kun rasismin yleiset taustat ja historia tiedetään ja se että sen jyrkimmän vaiheen varjo on pitkä ja synkkä voi se synnyttää myös vastareaktiona ilmiön jota on myös syytä varoa. USA:ssa siitä käytetään joskus nimikettä ”kielletty hedelmä”. Näin saattaa syntyä nuoressa  ihmisessä syntymäkodistaan irtautuvan ja luonnolliseen itsenäistymisvaiheeseen liittyvä tarve ”rikkoa rajat”. Nykyisin kansainvälistyvässä maailmassa se on helpompaa kuin aiemmin. Syntyy rasismin eräänlaisena peilikuvana seksuaalinen uteliaisuus toista rotua edustavaa ihmistä kohtaan. Mukana saattaa olla myös uhmaa, näyttämisen halua, motiivi osoittaa ”edistyksellisyytensä” ja ”liberaalisuutensa”. Suorastaan koomiselta kuulostaa myös ne myytit joita eri etnisten ryhmien seksuaalisuuteen liitetään. Ikään kuin ihmisen anatomia ei olisi tutkinut näitä mahdollisia eroja ja todennut ne voittopuolisesti täydeksi hölynpölyksi. Näitä hauskoja esimerkkejä ovat esim. sukuelinten kokoerot (jotka tunnetusti ryhmä sisällä ovat huikean paljon suuremmat kuin ryhmien välillä), sukupuoliset kyvyt (yksikään rotu ei ole sen kyvykkäämpi tai kyvyttömämpi kuin toinen) sekä tavat (ne liittyvät tietysti tapakulttuuriin, on tosin luultavaa että ihmiset eri puolella maailmaa rakastelevat aika lailla samalla tavalla puhukoot ihmiset lämpimikseen mitä tahansa).

Spike Leen sanoma omassa elokuvassaan liittyy juuri rasismin jyrkimmän vaiheen aikaansaaman pitkän varjon vaikutuksiin. Yhteiskunnan asenteet, mutta hyvin paljon yksiköiden persoonallisetkin asenteet aiheuttavat sen, että kansainvälistenkin tutkimusten mukaan eri etnisten ryhmien välillä solmitut seka-avioliitot hajoavat keskimääräistä useammin. Se taas ei merkitse sitä, etteikö maailmassa olisi paljon esimerkkejä onnistuneista ja tasapainoisista seka-avioliitoista. Missä siis lepää arvoitus suhteellisen onnellisesta seka-avioliitosta tai seurustelusuhteesta?

Jungle feverissä esittäytyy tällainen alkava seurustelusuhde, jonka Lee tavallaan jättää kuitenkin arvoituksellisesti ikäänkuin ”ilmaan”. Paulie Carbone (John Turturro) on nuori mies, joka on leskeksi jääneen isänsä silmäterä ja tämän tiukan kontrollin ja ohjauksen alla. Pauli pitää isänsä perustamaa amerikanitalialaisen paikallisen väen suosimaa pikkukahvilaa. Jokapäiväisenä vieraana kaupassa käy myös Orin Goode-niminen afroamerikkalainen nuori nainen ostamassa lehtiä. Työväentaustaisessa etniseltä koostumukseltaa yhtenäisessä lähiössä pyritään ”pitämään yhtä”, vaalimaan ”samoja arvoja”. Nämä tietysti aikaansaavat sen, ettei eri etnisiin ryhmiin kuuluvien seurustelusuhteita ja liittoja katsota hyvällä silmällä.

Ratkaisevaa Paulie Carbonen tapauksessa ei kuitenkaan ole rotukysymys, vaan pikemminkin itsenäistyminen ja pyrkimys henkiseen vapauteen. Paulie on eri maata kuin ne vanhaan New Yorkin amerikanitalialaiseen työväenkulttuuriin sitoutuneet ihmiset, joita hän palvelee pikkukaupassaan. Hän lukee, on kiinnostunut elämästä oman ahtaan elinpiirinsä ulkopuolella (turha kuvitella että New Yorkissa ja muissa suurkaupungeissa ei olisi myös nurkkakuntaisuutta). Orin on tuonut hänelle myös yliopiston pääsyhakemuslomakkeita. Paulie haluaa ”jotain uutta”. Ja ennen kaikkea: hän haluaa oman elämän. Elokuvan alussa hän seurustelee kulmakunnan tytön Angien kanssa. Kun kulovalkean tavoin leviää ”järkyttävä tieto” Angien olleen seurustelusuhteessa mustan miehen kanssa, suhtautuu Paulie asiaan hyvin eri tavalla kuin ympäristönsä. Hän suree sitä, ettei hänen suhteestaan Angien kanssa sinällään tullut mitään muttei lähde yleiseen rotuhysteriaan mukaan. Myöhemmin hän tyynesti ilmoittaa Angielle, tämän palattua takaisin, ettei ajattele enää asioista kuten aiemmin eikä ole enää kiinnostunut seurustelemaan hänen kanssaan. Ikkuna meni kiinni.

Mutta toinen on aukeamassa. Elokuvan loppupuolella viriävän Paulien ja Orinin seurustelusuhteen mahdollinen onnistuminen on jätetty tietoisesti arvoitukseksi. Mutta Spike Lee halusi todennäköisesti muuten aika kyyniseen elokuvaansa tuoda toivon pienen ikkunan, jossa näkyvät Paulie Carbonen ja Orin Gooden kasvot. Onnistumisen mahdollisuutta nimittäin parantaa juuri se, että Paulie ei lähde seurustelemaan Orinin kanssa koska tämä edustaa ”kiellettyä hedelmää” kaikkine siihen liittyvine fantasioineen vaan koska tämä nuori nainen on ajatusmaailmaltaan ja asenteiltaan lähempänä häntä kuin kulmakunnan lievästi sanottuna kanamaiset ja perin rajoittuneet italialaistytöt.

Jungle fever on siis paitsi elokuva rotusuhteista myös, ja ehkä ennen kaikkea, elokuva henkisestä vapautumisesta ja maailmankuvan avartumisesta. Spike Lee ansaitsee kiitoksen siitä, että hän toi yleiseen tietoisuuteen sen, ettei rasismi ja rotuennakkoluulot niihin liittyvine pitkine varjoineen ole suinkaan vain valkoisten etuoikeus. Samanlaisten taakkojen alla tappelee myös USA:n musta väestö. Ns. viharikoksia tekevät myös afroamerikkalaiset, jotka niin hämmästyttävältä kuin se kuulostaa, toisaalta usein kohtelevat yhteisönsä naisia hyvinkin alentuvasti, mutta toisaalta näiden aloitettua seurustelusuhteen valkoisen miehen kanssa, syyttävät tätä pian ”rotunsa pettämisestä”. Heitä voi verrata tiukan linjan muslimeihin jotka samalla logiikalla ”suojelevat yhteisönsä naisia” kun taas heille on annettu vapaus seurustella kenen kanssa tahansa.

Kuluneen fraasin mukaan ”tieto lisää tuskaa”. Jungle feverissä ne jotka muita rohkeammin hakevat tietoa,  pyrkivät riippumattomuuteen ja ajattelunvapauteen – nimittäin Paulie Carbone ja Orin Goode – keräävät potin. Miinussarakkeista löytyvät toisaalta vanhoissa rotuennakkoluuloissa piehtaroivat ikuiset pelkääjät sekä toisaalta viidakkokuumeessa hourailevat ”liberaalit” rajojen rikkojat.

Sammon hallituksen puheenjohtajan Björn Wahlroosin mukaan suomalaiset työskentelevät melko vähän. Äskettäin MTV:n haastattelussa Wahlroos peräsi tiukempaa kuria erityisesti työelämään aikoville nuorille.

– Miksi ihmeessä meillä on Euroopan pisimmät opiskeluajat? Miksi ihmeessä opiskelijat pitävät luonnollisena, että kun he ottavat paperinsa ulos, ilmoittautuvat heti työttömyyskortistoon? Kyllä meidän pitää vaatia nuorisolta jotain, jos me vaadimme tulevilta eläkeläisiltä, kertoo Wahlroos.

Työssä käyvää väestöä Wahlroos moittii liian vähäisestä puurtamisesta. Hänen mukaansa verotusta pitäisi kehittää työllisyyttä kannustavaksi yritysveroa, pääomaveroa ja marginaaliveroa alentaen.

– Suomalaiset työskentelevät aika vähän. Me työskentelemme vain runsaat 1 500 tuntia vuodessa, joka on vähän enemmän kuin ruotsalaiset ja norjalaiset, mutta lähes kolmanneksen vähemmän kuin amerikkalaiset työskentelevät ja vain runsaat puolet siitä mitä Kauko-idässä, toteaa Wahlroos.

Wahlroos tuntee epäilemättä suurta huolta siitä että työtä ei enää arvosteta uusien sukupolvien keskuudessa kuten aiemmin. Siksi meidän olisikin kiinnostavaa viivähtää hetki aikakaudessa jolloin ”työtä arvostettiin”. Seuraavassa lainaus 1860-luvun englantilaisen tehdastarkastajan raportista:

”Eräässä valssaamossa, jossa nimellinen työpäivä kesti kello 6:sta aamulla kello 5.30 illalla, eräs poika työskenteli 4 yötä joka viikko vähintäin kello 8.30:een illalla seuaavana päivänä...Ja tätä hän teki 6 kuukautta”

”Eräs toinen, 9-vuotias työskenteli usein kolme 12-tuntista työvuoroa peräkkäin ja 10 vuoden vanhana 2 päivää ja 2 yötä peräkkäin.”

”Kolmas, nyt 10-vuotias, työskenteli kello 6:sta aamulla kello 12:een yöllä, kolme yötä läpeensä ja kello 9:ään illalla muina öinä.”

”Neljäs, nyt 13-vuotias, työskenteli kello 6 iltapäivällä seuraavan päivän kello 12:een kokonaisen viikon ajan, ja toisinaan kolme vuoroa peräkkäin, esim. maanantaiaamusta tiistaiyöhön.”

”Viides, nyt 12-vuotias, työskenteli eräässä Stavelyn rautavalimossa kello 6:sta aamulla kello 12:een yöllä 14 päivää; hän oli kykenemätön sitä enää tekemään.”

George Allingworth, 9-vuotias, sanoi:

”Tulin tänne viime perjantaina. Meidän oli aloitettava seuraavana päivänä kello 3 aamulla. Jäin sen vuoksi tänne koko yöksi. Asun 5 mailin (8 km) päässä täältä. Nukuin lattialla nahkainen esiliina allani ja pieni takki peitteenäni. Kahtena muuna päivänä olin täällä kello 6 aamulla. Niin, tämä on kuuma paikka! Ennen kuin tulin tänne, työskentelin niin ikään kokonaisen vuoden sulatossa. Se oli suuri tehdas maalla. Minä aloitin samoin lauantaiaamuisin kello 3, mutta saatoin ainakin mennä maata kotiin, koska se oli lähellä. Muina päivinä aloitin kello 6 aamulla ja lopetin illalla kello 6 tai 7 illalla”.

Ei ole siis epäilystäkään siitä, että nämä lapset elivät maailmassa jossa työtä todella ”arvostettiin”. Niiden, joista kansa on länsimaissa nykyään sivistymättömämpää ja yhteiskunnallisesti passiivisempaa kuin koskaan ja jotka päivittelevät esimerkiksi sen yleistiedossa olevia kammottavia aukkoja, on mielenkiintoista muistaa aika, jonka tyypilliset, omimmat edustajat kuulostaisivat nykyään lähinnä kehitysvammaisilta:

Jeremias Haynes, 12 vuoden ikäinen:

”Kuningas on se, jolla on kaikki raha ja kulta. Meillä on kuningas; sanotaan, että hän on kuningatar, sanovat häntä prinsessa Aleksandraksi. Sanotaan, että hän on nainut kuningattaren poja. Prinsessa on mies.”

William. Turner, 12-vuotias:

”En elä Englannissa. Luulen, että sellainen maa on olemassa, mutta en ole ennen tiennyt siitä mitään.”

John Morris, 14-vuotias:

”Olen kuullut kerrottavan, että jumala on luonut maailman ja että kaikki kansa hukkui yhtä ihmistä lukuun ottamatta; olen kuullut, että tämä oli ollut pieni lintu.”

William Smith, 15-vuotias:

”Jumala loi miehen, mies vaimon.”

Edward Taylor, 15-vuotias:

”En tiedä mitään Lontoosta.”

Henry Matthewman, 17-vuotias:

”Perkele on hyvä mies. Minä en tiedä, missä hän elää. Kristus on huono mies.”

”Tämä tyttö (10-vuotias) tavaa God[Jumala]-sanan asemesta Dog [koira] eikä tiedä kuningattaren nimeä.”

Suurin osa maailman tähänastista historiaa on Jeremias Haynesin, William Turnerin, John Morrisin ja Edward Taylorin historiaa. Kehityksen nopeus on ollut lähes käsittämätöntä, varsinkin kun huomioidaan, että he elivät kurjaa, passiivista, kasvimaista elämäänsä maassa, joka heidän elinaikanaan oli ehkä koko maapallon edistynein. Kirjallisuuden nobelisti Elias Canetti totesi kerran, ettei hän voinut katsoa maailmankarttaa tuntematta nenässään käristyvän ihmislihan hajua. Niin täynnä kärsimystä kuin viime vuosikymmenet ovat monille ihmisille olleetkin, on ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa tultu vaiheeseen, jossa merkittävä osa maailman ihmisistä elää sentään elämäänsä päivästä päivään herättämättä tätä teurastuksen ja elävältä paistamisen hajua. Nälkä on aina nälkää, mutta haarukalla ja veitsellä syödyllä keitetyllä lihalla tyydytettävä nälkä on toista kuin nälkä, johon hotkitaan raakaa lihaa käsin, kynsin ja hampain.

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n arvion mukaan maailmassa on vähintään 250 miljoonaa 5-14-vuotiasta lapsityöntekijää. Näistä noin 140 miljoonaa tekee täyspäiväistä työtä. Pahimmillaan työnteko on orjatyötä. Ei ole pientäkään epäselvyyttä etteivätkö ne maat jossa ”työtä arvostetaan” olisi samalla myös maailman köyhimmät. Siellä missä ”lorvailu” ja ”joutenolo” ovat saaneet lisääntyvässä määrin Wahlroosin tapaiset huolestumaan, eletään ihme kyllä lisääntyvässä määrin ihmisarvoisempaa elämää. Ruotsalaiset ja norjalaiset jotka ovat meitä suomalaisia ”pahempia lorvailijoita” ovat myös meitä vauraampia kun taas amerikkalaiset joiden ahkeruutta meidän olisi seurattava ovat kaikilla mittareilla mitattuna joko elintasoltaan ja elämänlaadultaan meidän tasollamme tai peräti jo jääneet meistä jälkeen. Wahlroosin ja hänen hengenheimolaistensa logiikka ontuu ja siitä luulisi median toimittajienkin olevan enemmän kiinnostuneita.

Italowesterneistä puhuttaessa useimmat ihmiset muistavat ehkä Sergio Leonen mutta todellisuudessa Leone teki hyvin pienen osan kaikista Italian 1960-luvun ja 1970-luvun alun noin 600:sta westernistä. Toinen todella tunnettu ohjaaja oli Sergio Corbucci, joka ohjasi moinissa maissa suorastaan kulttiasemaan nousseet Django-elokuvat sekä mm. Companerosin.

Sergio Corbucci (1927-1990) aloitti uransa monen muun ohjaajan tavoin kriitikkona ja elokuvasta kirjoittajana. 1950-luvulla hän alkoi toimia myös apulaisohjaajana, josta tie omien käsikirjoitusten ja pitkien ohjausten pariin alkoi aueta. Hän ohjasi paljon lännenelokuvia ja perusteltua onkin pitää Corbuccia yhtenä tärkeimmistä spaghetti-westernin ohjaajista esimerkiksi Leonen ja Sergio Solliman rinnalla. Corbucci siirtyi myös komedian pariin myöhemmällä urallaan ja ansioitui myös kyseisen, lännenelokuviakin sävyttäneen, kevyemmän lajityypin parissa. Vuonna 1966 valmistunut Django sekä hieman myöhäisempi Compañeros (1970) osoittavat hyvinä esimerkkeinä Corbuccin mieltymyksen huumoriin, enemmän tai vähemmän absurdiin sellaiseen.

Vuonna 1968 oli kuitenkin vuorossa western, joka tulisi hylkäämään kaikki kyseisen lajityypin komedialliset ja keveät elementit ja potentiaalin. Eräässä 1970-luvun alkupuolen haastattelussa hän myönsikin vastustavansa onnellisia loppuja, vaikka se ei aina hänen muusta tuotannosta näkynytkään. Tämä valittu linja itsessään ei tietenkään vielä riitä sillä onneton ja itsetarkoituksellisesti ”vaikuttava” lopetus voi olla vain halpa ja nihilistinen metodi välittää vaikka omaa tuskaansa maailmalle elokuvaa keppihevosena käyttäen, ilman pienimpiäkään motiiveja uudenlaisen, ehkä parantavan asian rakentamiseen ja esittämiseen. Western lajityyppinä on hyvinkin potentiaalinen myyttisten ja kuolemattomien sankarihahmojen esittämiseen, mikä on siis käytännössä yhtä kuin onnellinen loppu. Juuri siksi Corbuccille tarjoutuikin oiva tilaisuus rikkoa tätä tottumusta.

Suuri Hiljaisuus, Il Grande Silenzio, sijoittuu vuoden 1898 Utahin lumisille vuoristoille, joissa vallitsee irvokkaaksi kasvanut ihmisjahti, vieläpä lain ja auktoriteettien hyväksymänä. Palkkamurhasta ja ihmisjahdista on kehittynyt elinkeino, jolla myös elokuvan tehokas ja määrätietoinen alan ammattilainen Loco (jota näyttelee Klaus Kinski) elättää itsensä ja turvaa tulevaisuuttaan. Läheisellä kaupungilla kuitenkin alkaa näennäinen sivistys nostaa mielenkiintoaan myös pienimmille syrjäseuduille, ja elokuvan päähenkilöiden tietämättä virkamiehet, kuvernöörit ja lakia edustavat tahot miettivät kuumeisesti keinoa yksinkertaisesti tappamisen lopettamiseen. Mykkä Silenzio (Jean-Louis Trintignant) on lapsuudestaan juontavan erittäin väkivaltaisen henkisen ja fyysisen trauman vanki, mutta myös seudun kavahdetuin aseenkäyttäjä; mies joka ei koskaan vedä asettaan ensin ja joka surmaamisen sijasta ampuu vastustajiltaan peukalot poikki, jotta he eivät enää ikinä kykenisi käsittelemään asetta. Väkivaltaan alituisesti turvautuvat tahot ovat potentiaalisia unohtamaan sen jälkeiset seuraukset, ja näistä aineksista elokuvan selkeä, tarpeettomat hahmot pois jättävä, mutta sitäkin rikkaampi tarina syntyy.

Suuri Hiljaisuus on useimmista muista westerneistä poiketen väkivaltainen elokuva väkivallasta, ja tapahtumien kammottavin aines onkin henkistä laatua. Käsikirjoituksen Corbuccin kanssa toteuttivat Mario Amendola, Vittoriano Petrilli ja Bruno Corbucci. Kaikki turha on karsittu niin hahmoista kuin dialogistakin, ja asetelma lopullisesti vanhenevasta, villin luonnon moraalista eläneestä maasta on samalla tavalla vastaansanomattoman uskottava ja todenmukainen. Ns. sivistys on saanut ihmisten silmiä auki, mutta ei edes sekään näytä kykenevän poistamaan kaikkea sen itsensä suojissa tehtävää ja hyväksyttävää omaneduntavoittelua ja mahdollisesti entistäkin jatkuvampaa ja laajempaa väkivaltaa. Elokuvan hyväntahtoinen, hieman naiivi, mutta lahjomaton sheriffi Burnett toimiikin tämän ironisena vertauskuvana. Lähestyvä sivistys ja auktoriteetit - joihin sheriffi olennaisesti lukeutuu – ei kykene poistamaan todellista potentiaalia ihmisluonnossa ja yhteiskunnassa.

Elokuvan palkkamurhaajat tekevät ihmismetsästystä vain työnään. Näin kovissa oloissa jokaisen on ajateltava omaa tulevaisuuttaan vaikkapa vain lähestyvää vanhuutta. Tehokas palkkamurhaaja Loco ei tunne hetkeäkään toimivansa "väärin" tai "epäinhimillisesti", onhan hänellä myös kylän viranomaisten antama myönnytys ja rahallinen motiivi kaikille teoilleen, jotka loppua kohden yltyvät jo järjettömiin mittasuhteisiin.

Päähenkilö Silenzio kuuluu elokuvahistorian vaikuttavimpiin kuoleman ja melankolian ruumiillistumiin. Trintignantin koko suoritus tässä roolissa on upea, ja jokainen kohtaus jossa hän on läsnä kertoo jo sanattomasti olennaisen koko väkivaltateemasta ja päättymättömästä kierteestä. Trintignantin kyky välittää kaikki oleellinen ihmisen tunnekirjosta vain kasvojensa ja silmiensä välityksellä vailla ainuttakaan lausuttua sanaa on merkki ranskalaisnäyttelijän ja Corbuccin yhdessä tavoittamasta näkemyksestä ja käsityksestä siitä mistä ihminen henkisiltä ominaisuuksiltaan koostuu.

Suuri Hiljaisuus herätti aikoinaan suurta huomiota erityisesti tumma- ja vaaleaihoisten ihmisten välisellä rakastelukohtauksella, sillä ihonväriltään eri väristen ihmisten suhteet, varsinkin seksuaaliset, olivat elokuvan julkaisuaikana tabu kaikkialla maailmassa. Suomessa elokuva sai esitysluvan vasta vuonna 1989, silloinkin leikattuna versiona. Puolisonsa murhaamisesta kostoa Locolle janoava tummaihoinen nuori Pauline (Vonetta McGee) rakastuu Silenzioon ja huomaa elokuvan loppupuolella tosiasiallisesti jo luopuneensa koko kostotavoitteestaan.

Mitkä tekijät vaikuttavat siihen että Corbuccin Suuri Hiljaisuus on suuri italowestern ja suuri elokuva yleensäkin? Miksi sen arvostus on myös viimeisen 40 vuoden aikana vain entisestään kasvanut? Pelkkä spagettiwesterneille ominainen raakuus ja kyynisyys ei riitä selittämään syytä. Pikemminkin juuri elokuvan lohduttomuus eteenkin loppuratkaisussa ja sanoma yleensäkin puhuttelee yhä elokuvan nähneitä. Se on ns. ”rankka elokuva” eikä sitä todellakaan voi suositella niille joiden mielestä elokuvan pitää ehdottomasti olla ”hauska”. Nimittäin tämän elokuvan katsominen ei ole taatusti ”popcorn-nautinto” . Mutta hieno se on ja sen viesti on äärimmäisen ajankohtainen myös tämän päivän ihmiselle.

Jos näet olisimme rehellisiä myöntäisimme että todellisuudessa ns. ”onnellista loppua” ei useimmiten olekaan. Maailmanhistoria on täynnä tapahtumia jossa voiton eivät todellakaan ole vieneet hyvät, puhdasmieliset, oikeudenmukaisuuden puolesta toimineet ja säädylliset. Corbuccin elokuvan loppuhuipennus ahdistaa varmasti joitakin sadisteja lukuun ottamatta jokaista ihmistä. Juuri tuossa vaiheessa on kuitenkin syytä miettiä myös sitä ovatko ”hyvät ihmiset” sittenkään niin hyviä. Juuri tämä inhottava kysymys esitetään päin naamaa kymmenissä Leonen, Corbuccin, Solliman ja muiden genren suurten ohjaajien teoksissa.

Paulinea ja Silenziota keskeisempään osaan elokuvassa nousee sittenkin Klaus Kinskin loisteliaasti esittämä palkkiometsästäjä Loco. Millaisella moraalisella oikeudella siis tuomita ihmistä jolla on tekojensa takana ”laillinen oikeus”? Tämä kysymys on vaivannut ihmiskuntaa tuhansia vuosia. Olivatko siis elokuvan Utahin syrjäseutujen vuoristojen nälkää nähneet ja sen vuoksi omalakiselle yhteiskunnalliselle tasoituksen tielle lähteneet vuoriston kapinalliset vain ja ainoastaan ”hyviä ihmisiä”? Oliko Suomen punaisella osapuolella moraalinen oikeus lähteä toteuttamaan omankäden oikeuttaan vuosina 1917-18? Mikä oli oikeus jolla valkoinen osapuoli kosti keväällä ja kesällä 1918? Miksi laupeus ei saanut toteutua? Miten lujalla perustalla Stalinin hallinnon oikeus lepäsi? Entä tämän päivän monien kehitysmaiden despoottien? Entä näiden maiden kapinallisten omien tekojen oikeutus ja eteenkin vastuu näiden tekojen seurauksista? Miksi ihmeessä joku Che Guevara edustaa edelleenkin sankaruutta vasemmistoradikaaleille nuorille?

Professori Heikki Ylikangas on omissa lain historiaa käsittelevissä tutkimuksissa osoittanut että erityisesti köyhät ja ”alistetussa asemassa” olevat hyötyvät laillisuudesta sittenkin enemmän kuin ne joilla on taloudellista ja poliittista valtaa takanaan. Huono, puutteellinen ja epätasa-arvoisena mielletty laki on kaikesta aiheellisestakin kritiikistä huolimatta sittenkin aina parempi kuin selkeä laittomuus. Suomen historiassa 1500-luvun laittomuus johti ennennäkemättömään rikollisuuteen ja raakuuteen, josta eteenkin köyhät kärsivät hirvittävästi. Maata riivannut kostojen ja verikostojen kierre katkaistiin 1600-luvulla ottamalla käyttöön tosiasiallisesti Mooseksen laki. Tuomioiden määrä kasvoi, mutta varsin pian rikollisuus väheni ”normaalitasolle”.

Corbuccin elokuva on hiljainen, äärimmäisen voimakas ajatelma ihmisestä, joka tiedostamattaan petaa itselleen onnettoman ja usein hyvin pikaisen lopun siinä vaiheessa, kun hän lähtee toteuttamaan kostoaan tai muuten seuraa sokeasti väkivaltaimpulssiaan. Vaikeaan ja ajattomaan aiheeseen Corbucci ei yritä esittää vastauksia tai liian optimistisia parannuskeinoja niin yksilön kuin massankaan tasolla, mutta yhdeksi lähtökohdaksi hän nostaa sen sisäistämisen, että "sivistyneisyys" on vain astetta "esteettisempi" ja kasvottomampi tapa jatkaa väkivallan - sekä sitä ennen vallinneen että sen jälkeen seuraavan surun - loputonta kulkua ja levinneisyyttä. Grande Silenziossa italowesternien kyynisyys ja synkkyys saavutti äärimmäisen tasonsa.

Vuonna 2011 Osama Bin Ladenin onnistuneen jahtaamisen ja lahtaamisen, kaikenmaailman turvateollisuusalan ”blackwatereiden” ja demokratian ”voittokulun” päivinä Corbuccin mestariteos on erittäin ajankohtainen.

(Kuva: Don't die! I'll get you water! Stay there. Don't move, I'll get you water. Don't die until later!)

Italiassa sanotaan usein, että jos elit 1960-luvulla ja etunimesi oli Sergio, teit todennäköisesti italowesterneitä. Sergio Leone teki ohjaajauransa aikana kymmeniä elokuvia mutta historiaan hän tulee jäämään erityisesti ns. italowesternien isänä. Kaikkien aikojen tunnetuimman, kuuluisimman ja ajan saatossa suorastaan uskomattoman loisteliaasti asemansa säilyttäneen – itseasiassa asemansa vain vahvistaneen – elokuvansa hän ohjasi vuonna 1966. ”Il Buono, Il Brutto, Il Cattivo” - ”Hyvät, Pahat ja Rumat” on nimittäin elokuva joka vielä 45 vuotta Italian ja 44 vuotta USA:n ja Suomen ensi-iltansa jälkeenkin on suorastaan ällistyttävän ajankohtainen, vaikuttava ja monumentaalinen eepos. Sen asema eteenkin lyhentämättömänä noin kolmituntisena versiona on vahva. Esim. vuonna 1968 valmistunut Leonen ”Huuliharppukostaja” ei ole aivan läheskään samassa määrin säilyttänyt asemaansa. ”Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa” on mitä ilmeisemmin jotain sellaista, jota voisi verrata esim. maailmankirjallisuuden suurimpiin klassikoihin. Kuluneen ja inflatoorisen sanonnan mukaan elokuva lienee siis ”elämää suurempi”.

Vaikka Sergio Leone kunnioitti kyllä westernin jättiläisten, esimerkiksi John Fordin ja Howard Hawksin perintöä, hän halusi tietoisesti luoda jotain täysin uutta. Hänen elokuvassaan ei näkynyt kauniita joki- ja laaksomaisemia, puhdasmielisiä ja suoraselkäisiä uudisasukkaita perheineen. Idyllisten kaupunkien tilalla on rappeutuneita ja autioituneita kyliä, auringon polttamaa aavikkoa ja arpisia ja kunniattomia tappajia. Naisia ja lapsia ei juuri näy, pellot ovat jääneet viljelemättä. Elokuvan ainoa juonen kannalta merkittävä muutaman minuutin naisroolia esittää Rada Rassimov ”Mariana”. Tämän naisen ammatti onkin kuvaava - ”fresh young new whore in the territory”.”Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa” ainoa muistutus laajemmasta yhteiskunnasta on päähenkilöiden ympärillä raivoava, järjettömänä verileikkinä näyttäytyvä Yhdysvaltojen sisällissota. Leonen USA:ssa ei ole jäljellä kuin kaukainen, jo useimpien unohtama unelma.

Mikä merkittävämpää, Leonen myötä westernien sisäinen moraali kääntyi päälaelleen. Enää ei ollut lännensankareita, oli vain antisankareita. Perinteiset John Wayne-sankarit alkoivat näyttäytyä jo 60-luvun nuorison silmissä vanhentuneina, tylsinä ja epäuskottavan hyvinä ja puhdasmielisinä. Leonen halu haastaa perinteisten westernien arvomaailma näkyy jo sen itseironisessa, lähes paradoksaalisessa nimessä. Leonen synkässä lännessä on usko lakiin ja humaaniuteen kadonnut, jäljellä on moraalinen rappio ja kyyninen itsekkyys. Maailmankuva saa hyvinkin lihalliset ruumiillistumat, kun kolmikko päätyy kuin riivattuna ahneuden piirileikkiin, jossa ihmishenki on vain yhden täydellisen luodinkantaman päässä kuolemasta.

Leonen ”hyvä” - Clint Eastwoodin näyttelemä ”Blondie” - ei ole juuri ”pahaa” parempi, eikä ole tarkoituskaan olla. Jokainen elokuvan hahmoista on perinteisessä mielessä moraaliton tappaja, joka ei menetä sekuntiakaan yöunistaan muutaman ruumiin tähden. Elokuvan sisäisen logiikan mukaan päähenkilöt eivät kuitenkaan ole moraalittomia. Itse asiassa jokaisella heistä on omat sääntönsä, oma, kylmän vaatimaton moraalinsa.

Elokuva oli monessakin suhteessa aikoinaan ”väärin ymmärretty”. Monissa maissa takerruttiin usein vain sen väkivaltaisuuteen. Se voidaan kuitenkin nähdä myös modernina elokuvallisena versiona Cervantesin ”Don Quijotesta”. Sancho Panchan roolihahmona Leonen mestariteoksessa on Eli Wallacen esittämä loisteliaan hulvaton meksikolainen roisto Tuco. Lienee syytä mainita että tämän ”herrasmiehen” nimi kokonaisuudessaan on: Tuco Benedicto Pacífico Juan María Ramírez. Eräässä elokuvan hienossa kohdassa Tuco lausuu kananpoikaa roikottaessaan kahteen kertaan lakoonisen kysymyksen joka on ajankohtainen vielä (ja erityisesti juuri) tänään:

”If you work for a living, why do you kill yourself working?”

Kolmas päähenkilö Lee Van Cleefin näyttelemä ”Enkelinsilmä” edustaakin sitten klassista pahaa sen äärimmäisessä merkityksessä – miestä jolla on ”aina tapana tehdä työnsä loppuun”. Roolihahmona lienee eräs elokuvahistorian brutaaleimmista persoonista. Mutta tässäkin Leone yllättää. Elokuvassa Tucon hirttämistä innolla odottavalle naiselle ”Enkelinsilmä” lausuu:

”People with ropes around their necks don't always hang. Even a filthy beggar like that has a protecting angel. A golden-haired angel watches over him.”

Ts. niin kurjaa konnaa, edes Tucon tapaista, ei maailmassa ole jolla ei olisi omaa ”suojelusenkeliään” varjelemassa häntä. Toinen vastaava episodi on Tucon ja hänen katoliseksi papiksi ryhtyneen veljensä vuoropuhelu. Tuco puolustautuu veljensä moraalista ylemmyyttä vastaan paljastamalla tämän vain opportunistiksi ja pelkuriksi:

”I, Tuco Ramirez, brother of Brother Ramirez will tell you something. You think you're better than I am. Where we came from, if one did not want to die of poverty...one became a priest or a bandit! You chose your way, I chose mine. Mine was harder. You talk of our mother and father. You remember when you left to become a priest. I stayed behind! I must have been ten, twelve. I don't remember which, but I stayed. I tried, but it was no good. Now I am going to tell you something. You became a priest because you were too much of a coward to do what I do!”

”Sinä ryhdyit papiksi vain koska olit liian pelkuri tekemään sitä mitä minä teen”.

Näiden kolmen ilon ja surun lapsen kolmituntisen aarteenmetsästyksen aikana Leone haastaa katsojan pohtimaan moraalin olemusta. Eräs liian vähälle huomiolle jäänyt episodi elokuvassa on Union armeijan alkoholisoituneen kapteenin puheenvuoro sodan todellisuudesta. Täysin ihanteensa kadottanut kapteeni uskoo taisteluhengen asustavan viinapullossa ja että taistelun voittaa se osapuoli jolla on enemmän viinaa juottamaan sotilaansa humalaan ja teurastuttamalla heidät.

”Whoever has the most liquor to get the soldiers drunk and send them to be slaughtered, is the winner. ”

Kapteenilla on salainen haave räjäyttää taistelujen kohteena oleva silta taivaan tuuliin ja pelastaa näin tuhansien sotilaiden henki, sillä molemmat sotivat osapuolet haluavat vallata sillan ehjänä. Kun kapteeni haavoittuu pahasti hyökkäyksessä iskee ”Blondie” hänelle silmää merkiksi siitä, että hän Tucon kanssa aikoo täyttää kapteenin viimeisen toivomuksen. Tucon ja Blondien ”hyvän työn” taustalla on kuitenkin pelkkä raadollinen omaneduntavoittelu, sillä vain sillan räjäyttämällä on heillä mahdollisuus päästä joen toiselle puolelle, sinne missä kulta-aarre on kätketty. Kuvaavaa on Tucon vastaus Blondien kysymykseen mitä tapahtuu jos he räjäyttäisivät sillan:

Blondie: What would happen if somebody were to blow up that bridge?

Tuco: Then these idiots would go somewhere else to fight!

Jokaiselle patriootille ja sotasankaruutta ihannoivalle tuollainen suorasanaisuus lienee järkytys. Elokuvan kolmikkoa ei voisi joku aate, ideologia, ihanne ja muu elämää suurempi asia vähempää kiinnostaa kun tarjolla on maallista mammonaa. Molempien sotivien osapuolten sotilaat ovat Tucon (ja mitä ilmeisemmin myös Blondien ja Enkelinsilmän) mukaan pelkkiä idiootteja. Joen toisella rannalla kaksikko kohtaa haavoihinsa menehtymäisillään olevan etelävaltion armeijan sotilaan. ”Viimeisenä palveluna” Blondie tarjoaa hänelle sikaristaan sauhut kun taas Tuco ryöstää sotilaan hevosen. Miksi ihmeessä tämäkin nuori mies tapatti itsensä jonkin kummallisen aatteen vuoksi älyttömässä sodassa sen sijaan että olisi keskittynyt omaneduntavoitteluun (esim. etsimään kadonnutta kulta-aarretta)?

Elokuvan visuaalisuus ansaitsee kunniamaininnan. Hyvät, pahat ja rumat on edelleen kaikkien aikojen komein western. Sergio Leone ja Tonino Delli Colli toteuttivat kuvauksen yhdistettynä Leonen konventioita rikkovalla leikkaustyöllä joka on vertaansa vailla. Leikkaukset majesteettisista laajakuvista dramaattisiin lähi- ja puolilähikuviin ovat vielä yli 40 vuoden päästäkin nerokkaita. Elokuvan visuaalisuus saa kliimaksinsa eeppisessä loppukohtauksessa Sad Hillin hautausmaalla. Taustalla soi Ennio Morriconen huikaisevan vaikuttava musiikki.

Hyvät, pahat ja rumat on elokuva, jota voisi nimittää uuden aallon westernien kulmakiveksi. Sen ansiosta koko genre muuttui, eikä koskaan palannut entiselleen. Kysymyksessä ei ole pelkästään yksi kaikkien aikojen parhaista westerneistä, vaan yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista ylipäätänsä. Kulttuurisesti, erityisesti länsimaisen kulttuurin moraalikäsityksen kannalta Leonen mestariteoksella on hyvinkin käänteentekevä merkitys kuten ”Dollaritrilogian” kahdella muullakin elokuvalla. Sen tajuamme ehkä vasta nyt. Tätä elokuvaa kannattaa kuitenkin lähestyä katsomalla ainoastaan sen pitkä noin kolmituntinen versio. Liian monet hienot kohdat leikattiin pois sen lyhennetyssä Suomessa yleisesti näytetyssä 142 minuutin versiossa.

Se että ns. länsimainen kulttuuri sanan varsinaisessa merkityksessä kaivaa hautaa itselleen ei liene kovinkaan järisyttävä asia niille, joilla aivot eivät ole vielä täysin lakanneet toimimasta. Kulttuurin pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen on korvattu kyltymättömällä kuluttamisella. Uusi ihminen, narsistinen öykkäri, on omaksunut nihilistisen opin, jossa kaikki määritellään mielihyvän kautta. Länsimainen kulttuuri on kaivanut oman hautansa hukkaamalla perusarvonsa. Todisteita tästä on jo niin paljon että hukumme jo niiden alle. Mutta milloin kulttuurin murtuminen todella tapahtui tai prosessi varsinaisesti alkoi ja millaisia olivat sen ensimmäiset merkit?

Kulttuurin alamäki on pitkän kehityksen tulos. Kulttuurin kivijalka on uskonto, usko siihen että maailmassa on jotain pyhää – elämää suurempaa. Jo vuosisatoja sitten poliittinen eliitti oli huomattavalta osalta luopunut uskonnosta, mutta kuten usein harhaisesti luullaan, se ei vielä ole ratkaisevaa. Todellinen käänne tapahtui II maailmansodan jälkeen. Hyvin monet veikkaavat ratkaisevaksi ajanjaksoksi 1960-lukua. Ja todellakin, tuolta aikajaksolta löytyy eräs kiinnostava taiteenlaji, joka ei kylläkään ensimmäisenä tulisi mieleen kulttuurin suureen käänteen merkittävänä monumenttina. Mutta sitä se todellisuudessa oli. Kyse on elokuvataiteessa silloin erityisesti ns. ”edistyksellissen” kulttuuriväen väheksymästä tyylilajista jota kutsutaan spagettiwesterniksi tai italowesterneiksi.

Spagettiwestern eli italowestern on lempinimi laajalle western-elokuvien alagenrelle, joka sai alkunsa 1960-luvun puolivälissä, ja jonka elokuvista suurin osa oli italialaisstudioiden tuottamia. Parhaiten tunnetut ja jopa perikuvallisimmat spagettiwesternit ovat Sergio Leonen ohjaaman "Dollaritrilogian" osat (Kourallinen dollareita (1964), Vain muutaman dollarin tähden (1965), ja Hyvät, pahat ja rumat (1966)), joiden pääosaa esitti yhdysvaltalainen Clint Eastwood. Elokuvien tunnusomaisen musiikin sävelsi Ennio Morricone. Genrelle poikkeuksellisesti näillä elokuvilla oli verrattaen suuri budjetti. Sergio Leonen seuraava ohjaus "trilogian" jälkeen oli Huuliharppukostaja, joka liitetään usein edeltäjiinsä samanlaisen tyylinsä ja Morriconen huikaisevan loisteliaiden sävellyksen ansiosta.

Alun perin spagettiwesterneitä yhdistäviä tekijöitä olivat italian kieli, pienet budjetit ja väkivaltainen, synkkä ja kyyninen maailmankuva, sekä tunnistettavan sujuva ja minimalistinen kuvaus, joka karttoi useita aikaisempien elokuvien tavanomaisuuksia – osittain tarkoituksellisesti, osittain erilaisen kulttuuritaustan ja vähäisten kuvausbudjettien vuoksi. Termiä käytettiin aluksi väheksyvään sävyyn, mutta 1980-luvulle tultaessa monia genren elokuvia alettiin pitää suuressa arvossa, koska niiden suurta vaikutusta westerniin ei voinut väheksyä.

Kuten on jo mainittu edistykselliset intellektuellit joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta eivät arvostaneet näitä elokuvia, eikä niitä sanan varsinaisessa merkityksessä tänäänkin pidetä varsinaisina elokuvallisina mestariteoksena. Erityisen vastenmielisenä pidettiin elokuvien brutaalia maskuliinisuutta. Vasemmistointellektuellit tuomitsivat niiden lähes fasistisen mielen maisen. Spagettiwesterneissä maailmanmaineeseen nousseen Clint Eastwoodin myöhemmät urbaanit versiot Dirty Harrynä olivat varmasti osaltaan muokkaamassa asenteellisuutta Sergio Leonen mestariteoksia kohtaan.

Millä perusteelle aivan viime vuosina ovat monet tutkijat nähneet siis spagettiwesternit merkkipaaluna länsimaisen kulttuurin murroksessa? Vielä 1950-luvulla elokuvataide ja erityisesti western-filmit esittivät vastakkainasettelutilanteen jossa sankari esitettiin etupäässä hyveellisenä ja kunniallisena miehenä. Sergio Leonen elokuvissa tuo pitkään vallinnut hyveellinen sankari heitettiin tunkiolle. Tilalle ratsasti kyyninen, häikäilemätön oman tien kulkija. Tuon ihmistyypin loistavin tulkitsija oli ilman muuta juuri Clint Eastwoodin ”mies vailla nimeä” ja/tai palkkionmetsästäjä. Me jotka silloin nuorina miehenalkuina katsoimme näitä elokuvia emme ehkä vielä sisäistäneet että käsillä oli länsimaisen kulttuurin osalta käännekohta, jolta ei ollut enää paluuta entiseen. Clint Eastwood itse on todennut haastatteluissa pyrkineensä myöhemmin elokuvaohjaajana nimenomaan murskaamaan John Fordin-John Waynen idealistisen maailmankuvan. Eastwoodin mukaan ”hyvät eivät ole niin hyviä” kuin luullaan ”eikä pahat aivan niin pahoja”. Kysymys ei tietenkään ole siitä että Leone ja Eastwood (tai Don Siegel) olisivat luoneet uutta. He olivat ratkaisevalla hetkellä tulkitsemassa suurta murrosta jota juuri kukaan muu ei voinut vielä hahmottaa.

Tällä tiellä sitten ollaan. Kuvaan kuuluu tietysti nykyisin jo se, että Clint Eastwood on rehabilitoitu ja arvostettu elokuva-alan mestari. Mutta edelleen on monilla vaikeuksia ajatuksenjuoksunsa kanssa. Helena Ylänen on ylistänyt Clint Eastwoodin Armoton -elokuvaa, koska hänen mielestään Eastwood oli siinä kasvanut spagettiwesternien ja Likaisen Harryn pyssysankarista vakavaksi ja aikuiseksi mieheksi. Ylänen unohti hämmästyttävällä tavalla sen, että ”Armottoman” katsojat odottavat koko ajan, koska Eastwoodin esittämästä, kunnolliseksi ryhtyneestä entisestä revolverimiehestä tulee jälleen vanha itsensä. Odotukset lunastetaan raivokkaassa loppukohtauksessa, joka on käytännössä paluu Likaisen Harryn henkeen. Helena Ylönen ja muut Eastwoodin rehabilitoijat kompastuvat vain omiin jalkoihinsa. Sergio Leonen 1960-luvun spagettiwesterneissä nämä asiat käytiin jo läpi. Syy miksi ”tuntematon muukalainen” brutaalisuudellaan ja kyynisyydellään herätti silloin vastenmielisyyttä ja ylenkatsetta johtui vain että nämä elokuvat olivat EDELLÄ AIKAANSA.

Voisimme myös esittää ajatusleikin että ehkäpä kirjallisuudessamme jo 10 vuotta ennen spagettiwesternejä esitettiin kyynisen omaneduntavoittelijan suomalainen versio, sillä mitäpä muuta meillä on sanomista ”Tuntemattoman Sotilaan” alikersantti Lehdosta? ”Älkää jauhako paskaa. Kuka tulee jakamaan rahat?” Toinen antisankari kirjassa lienee ollut myös sotamies Rahikainen jota sotiminen sinänsä ja ylevät aatteet eivät liikuta pätkän vertaa, paitsi että siinä sivussa saattoi taitava mies tehdä mukavasti kaupankäynnillä rahaa. Spagettiwestereneissä esiintyvät naiset eivät myöskään vaikuttaneet erityisen hyveellisiltä, mutta vastaavasti sitäkin enemmän taipuvaisemmilta huorahtamiseen. Ja vuosikymmen aikaisemmin: "tien vieressä seisoi pataljoonan lotta. Raili Kotilainen ei ollut tällä retkellä saanut miestä, mutta osaksi sen korvasi se seikka, että hän oli saanut paljon miehiä”.Spagettiwesterneistä lähtien seksuaalisuus ei ollut lempeä ja myönteinen voima, kuten näiden elokuvien tekoajankohdan radikaalit uskoivat, vaan kantaa tuhon ja väkivallan alkiota. Sillä ei parane leikkiä huolettomasti, eikä ihmisten hyvätahtoisuuteen kannata luottaa liikoja. Nyt reality-sarjojen aikaan asiata ei edes ihmetellä. Kaikki on myytävänä.

Sanomattakin on selvää, että spagettiwesternit ovat länsimaisen kulttuurin kannalta selkeä ja vahva merkkipaalu. Niistä parhaimmat ovat komeita eepoksia mahtavine muusiikkineen. Ne kuvaavat uskontoon, säädyllisyyteen, hyveellisyyteen ja vakaumukseen aiemmin tukeutunutta länsimaista kulttuuria sen taitekohdassa. Kaikki yrityksetkin kääntää kehityksen kulku ovat tuhoon tuomittua.
 

Pedofilia eli lapsikohteinen seksuaalihäiriö on parafilia, jossa pedofiiliksi kutsutun yksilön seksuaalinen suuntautuminen kohdistuu vain ja ainoastaan seksuaalisesti kehittymättömiin, esimurrosikäisiin lapsiin. Arkikielessä ja joukkotiedotusvälineissä pedofilialla tarkoitetaan monesti seksuaalisen suuntautumisen sijasta lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, vaikkakin kyseessä on kaksi eri asiaa.

Lääketieteellisesti pedofilian määrittelyn mukaan asianomaisen seksuaalinen kiinnostus kohdistuu jatkuvasti alle 13-vuotiaisiin lapsiin. Asianomainen on yli 16-vuotias ja vähintäin 5 vuotta kohdettaan vanhempi.

Pedofilian syyksi on esitetty mm. lapsuuden traumoja ja itse koettua hyväksikäyttöä. Tämä teoria on mitä ilmeisemmin kuitenkin ns. yhteiskunnallisen syy-seuraus-selitysmallin tuotosta. Modernissa yhteiskunnassa on vallalla eräs merkillinen piirre – kaikkien ongelmien selittäminen ns. yhteiskunnallisista tekijöistä. ”Hänellä oli ankara lapsuus”, ”hän eli köyhissä oloissa” jne. Monet huippututkijat ovat havainnoineet kuinka monet pääosin biologisista syistä johtuvat ilmiöt pyritään selittämään lähes yksinomaan yhteiskunnallisista tekijöistä. Poliittinen rälssi suosii tätä katsantokantaa, sillä se antaa herkulliset mahdollisuudet politisoida mikä tahansa ilmiö oli sitten kyse seksuaalisesta häirinnästä, rasismista – tai pedofiliasta.

Journal of Psychiatry Researchissa vuonna 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan pedofilia saattaa olla yhteydessä aivojen niin sanotun valkoisen aineen vajaukseen. Valkoinen aine helpottaa hermoimpulssien liikennettä, ja sen puute johtaa oletettavasti siihen, että pedofiileillä yhteydet seksuaalista kiihottumista käsittelevien aivoalueiden välillä ovat puutteelliset. Näin pedofiilit eivät erottaisi sopimatonta seksuaalikohdetta soveliaasta. Pedofilialla on havaittu yhteys matalaan älykkyysosamäärään, mikä myös viittaa siihen, että se olisi yhteydessä aivojen kehitykseen.Tämä ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että lapsuudessa koettu hyväksikäyttö on vaikuttanut haitallisesti pedofiilien aivojen kehitykseen. Mutta kuten niin usein ennenkin – aivotutkimuksen uudet saavutukset näyttävät tässäkin tapauksessa viittaavan PÄÄSÄÄNTÖISESTI biologisiin tekijöihin. Älykkyysosamäärän suhteen on myös syytä olla varovainen, älykkyyttä on monenlaista eikä suinkaan ns. älyköt ole turvassa tässäkään asiassa. Sopii myös kysyä miksi äärimmäisen älykkäät ihmiset ovat kautta aikojen hurahtaneet sellaisiin ideologioihin kuin natsismiin, facismiin ja stalinismiin? Miksi partaveitsen terävä havainnointikyky petti ja mentiin mukaan kollektiiviseen hulluuteen, vieläpä eturintamassa?

Aikakautemme on kauttaaltaan luopumassa kaikkinaisista hyveistä. Kulttuurimme rappio on jokseenkin itsestään selvä asia. Onko siis tapahtumassa suuri käänne ”parempaan” kun rikkaat, riemulliset ja yhteinen kansa on täyttä päätä julistanut peittelemättömän vihansa ja inhonsa meillä ja muualla esille tulleisiin pedofiliatapauksiin? Tuskin.

Eiköhän kyse ole sittenkin vain ilmiöstä, joka on ollut laaja, vaikea käsittää, vaikea hahmottaa ja joka näin ollen tarjoaa mitä parhaimmat mahdolliset itse kullekin nostaa omaa moraalista häntäänsä, vaikka omat jauhot pussissa eivät aivan niin puhtaita olisikaan. Ja kuin tilauksesta närkästyjien maalitauluksi on saatu paras mahdollinen – uskonto ja uskonnolliset yhteisöt. Varsinainen täysosuma kohteena on tietysti saarnaaja.

Mutta, mutta. Pysähdytäänpä hetkeksi. Journal of Psychiatry Researchin 4 vuoden takainen tutkimus, kuten myöskään esim. psykiatrian dosentti Hannu Lauerma eivät ole löytäneet juuri korrelaatiota uskonnon ja pedofilian väliltä. Useimmat ihmisistä olisivat valmiita eliminoimaan kaikki pedofiilit ja raiskaajat pysyvästi yhteiskunnasta. Olisi kiinnostavaa tietää olisivatko veronmaksajat valmiita tuohon projektiin. Poliisi on tutkinut viime vuosina ainakin 10 000 pedofiliatapausta Suomessa. Ts. keskimäärin 10 tapausta jokaista 5 300 asukkaan suomalaista kuntaa kohden.

Vankimielisairaalan ylilääkäri, psykiatrin dosentti Hannu Lauerma on todennut, että pedofilia eli seksuaalinen kiinnostus lapsiin on sitkeä taipumus, josta on vaikea päästä eroon. Monet uskovat, ettei seksuaalirikollinen pääse taipumuksestaan koskaan eroon ja on vapaalla ollessaan yhtä vaarallinen kuin tikittävä aikapommi.

"Mutta pedofiili voi oppia hallitsemaan mielihalujaan ja käyttäytymistään. Se tietysti edellyttää motivaatiota ja sitä, että pedofiili ymmärtää toimivansa väärin", Lauerma painottaa.

Hannu Lauerma ja Kuopion vankilan toimintaohjelmasta vastaava psykologi Markus Sundin ovat yhtä mieltä siitä, että pelkkä pedofiilin vankilassa istuttaminen ei poista poikkeavaa seksuaalista käyttäytymistä.

"Englannissa ja Kanadassa STOP-ohjelmalla on saatu hyviä tuloksia. Eri tutkimuksissa on osoitettu, että seksuaalirikollisten uusimisriski vähenee selvästi."

Suomessa tieteellistä tutkimusta STOP-ohjelman vaikuttavuudesta ei vielä ole. Viitteet vaikuttavat hyviltä, sillä kuuden vuoden aikana ohjelman läpikäyneistä 83 vangista vain kaksi oli vuoteen 2005 mennessä palannut uudelleen vankilaan seksirikoksista tuomittuna.

"Näistä tiedoista ei voi silti vetää johtopäätöksiä. Seksuaalirikollisuudessa piilorikollisuus on suurta ja kaikki ohjelman läpikäyneistä eivät ole välttämättä edes vapautuneet", Sundin huomauttaa. Tämä lieneekin muuten positiivisiin tuloksiin päätyneen projektin ikävä loppuhuomautus.

Pedofilian ankara, lähes vanhatestamentillinen saatanallistaminen johtaa ilman muuta ankariin rangaistuksiin. Tämän seurauksena pääsääntöisesti synnynäinen ilmiö (jolle siis tekijä ei välttämättä voi mitään, mutta johon pitää ja johon voidaan jopa menestyksellisesti puuttua) saattaa ns. painua ”maan alle”. Taustalla kiihkeässä ilmapiirissä voi olla ilmiön joutuminen jopa järjestäytyneen rikollisuuden kontrolliin. Näin on jo monissa maissa käynyt. Mikä herkullinen mahdollisuus myös kiristykseen, sillä kun homoseksualismi ei enää tuhoa poliitikon uraa (vaan voi jopa sitä edistää) eikä useimmiten edes uskottomuuskaan niin pedofilia tekee sen varmasti.

Mitä ilmeisemmin pedofilia länsimaisen kulttuurin viimeisenä suurena tabuna ja pahuutena on syytä asettaa aivotutkijan työpöydälle. Kuten alkoholismi, muu päihderiippuvuus, peliriippuvuus, väkivaltaisuus, kleptomania ja monet muut poikkeavuudet ”keskiarvosta” myös pedofilia on selitettävissä todennäköisesti biologisista tekijöistä. Suurelta osin syyt ovat biologiset, myötäsyntyiset. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä ilmiön kiihkoton tutkiminen myös antaa parhaimmat mahdollisuudet sen entistä tarkempaan ennakoivaan hoitoon jos ei sen eliminointiin. Ei ole kauankaan siitä, kun Suomessa mm. epilepsia luokiteltiin mielisairaudeksi. Epileptikoille ei avautunut bussin ovet. Heitä kartettiin kuin ruttoa. Tämä oli todellisuutta Suomessa vielä 1970-luvulla. Tuollaista suhtautumista pidettäisiin 2010-luvun Suomessa osoituksena primitiivisyydestä.

”Microsoft admits to SEC: We fear Linux, Ubuntu, and Red Hat”

http://blogs.computerworld.com/microsoft_admits_to_sec_we_fear_linux_ubuntu_and_red_hat

Maailman suurin ohjelmistovalmistaja Microsoft on useissa viime vuosina paljastuneissa ja myöhemmin julkisuuteen vuotaneissa asiakirjoissa ja sähköposteissa osoittanut pelkäävänsä kaikista kilpailijoistaan eniten juuri Linuxia sekä avoimen lähdekoodin ohjelmistoja. Hyvin usein julkisuudessa esitetään Apple-yhtiö Microsoftin uhkaajana, mutta näinhän ei todellisuudessa ole asia. Apple ei ole koskaan pyrkinytkään markkinajohtajaksi vaan ottamaan vain merkittävän osan kuluttajista myymällä heille hyvällä katteella laitteiston ja ohjelmistojen integroitua ekosysteemiä.

Joitakin vuosia sitten Microsoft oli kehottanut brittiläisiä PC-valmistajia olemaan myymättä asiakkailleen tietokoneita ilman esiasennettua käyttöjärjestelmää. Microsoftin piratisminvastaisen osaston johtaja Michaela Alenxander kirjoitti aiheesta Partner Update -nimisessä asiakaslehdessä. Hän arvioi, että vain 5% Iso-Britanniassa myydyistä tietokoneista olisi myyty ilman käyttöjärjestelmää. Alexander haluaisi pudottaa tuon luvun lähemmäs nollaa, vaikka osa asiakkaista haluaakin koneensa ilman käyttöjärjestelmää, koska heillä on jo ennestään käyttöjärjestelmälisenssi, tai he haluavat asentaa esimerkiksi Linuxin.

"Haluamme kannustaa kaikkia järjestelmätoimittajia - siis kaikkia partnereita - olemaan myymättä 'alastomia' PC-koneita. Se on riski asiakkaillenne ja riski bisneksellenne - se tarkoittaa viittä prosenttia pienempää mahdollisuutta myydä ohjelmistoja ja palveluja", kirjoittaa Alexander. Alexanderin tehtävänä on siis estää Microsoftin tuotteiden leviäminen piraattikopioina ja ilmeisesti hän epäilee, että ilman käyttöjärjestelmää myytäviin tietokoneisiin asennetaan piraattiversio Windowsista. Artikkelissaan hän kertoi Microsoftin palkkaavan kaksi "etsivää", jotka jäljittävät lisenssittömiä sovelluksia asentavia laitteistomyyjiä. Todellisuudessa Microsoft ei ole kuitenkaan koskaan käynyt sotaan piratismia vastaan muuta kuin imagokampanjoissaan. Jos yhtiön on valittava sen välillä, siirtyykö kuluttajat käyttämään Linuxia vai piraatti-Windowsia, ei ole epäilystäkään siitä, että Bill Gates ja Steve Ballmer valitsevat jälkimmäisen vaihtoehdon mieluummin. Microsoftin ekosysteemistä riippumaton Linux-käyttäjä on yhtiön suurin painajainen.

Linux-toimittajat ja avoimen lähdekoodin tukijat näkivät Microsoftia häiritsevät viisi prosenttia tärkeässä roolissa avoimen lähdekoodin ohjelmistojen markkinoille. Osa heistä olikin huolissaan, että Microsoft käyttäisi johtavaa markkina-asemaansa väärin ja pyrkisi estämään kilpailun. "Toivoisimme näkevämme kaikenlaisia laitteistoja toimitettavan ilman käyttöjärjestelmää, tai ilmaisen esiasennetun järjestelmän kanssa", sanoi Free Software Foundation Europen Joachim Jacobs. Hän kehotti myös laitteistovalmistajia ottamaan yhteyttä, mikäli he haluavat tukea tätä ajatusta ja myydä tuotteet ilman käyttöjärjestelmää.

Tuosta noin viisi vuotta sitten vallinneesta tilanteesta on Microsoftin asemat vain heikentyneet. Sen on aikaansaanut esim. keveiden mutta tehokkaiden ns. ARM-laitteiden, tablettien sekä älypuhelinten ilmestyminen markkinoille. On esitetty arvioita että tänä vuonna (2011) saattaa Microsoft ensimmäisen kerran kokea tilanteen jossa kaikkien uusien internettiin kytkettyjen laitteiden käyttöjärjestelmistä sen Windows ei saavuta enää edes 50% markkinaosuutta. Olemassaolevien laitteistojen osalta tuo haamuraja alitettaisiin vuonna 2014. Kuluttajien pettymys Microsoftin tuotteiden suhteellisen heikkoon tasoon sekä tietoturvaongelmiin (jotka eivät suinkaan johdu edes pääsääntöisesti yhtiön tuotteiden laajasta "suosiosta") ovat aiheuttaneet siirtymistä sekä Applen että Linuxin leiriin. Useimmat heistä eivät enää koskaan palaa takaisin Microsoftin tuotteiden käyttäjiksi, mikä onkin varsin oireellista.

Nopeasti muuttuvilla kehittyvillä IT-markkoinoilla Microsoft on osoittautumassa uuden yhteistyökumppaninsa Nokian tavoin aivan liian hitaaksi toimijaksi. Yhtiön tulolähteet ovat toimistosovellukset sekä käyttöjärjestelmät. Maailma on kuitenkin muuttunut kovin erillaiseksi verrattuna 1990-lukuun. Microsoftin uhka tulee paitsi älypuhelimista ja tableteista myös lisääntyvässä määrin ns. pilvi-sovelluksista, joihin mm. alunperin vain hakukonepalveluihin erikoistunut Google on satsannut. Googlen skenaariossa toimistosovelluspalveluita ei enää tarvittaisi käyttäjän omalta koneelta vaan he haettaisiin suoraan verkosta. Tämä leikkaisi merkittävästi Microsoftin tulolähteitä. Myös avoimen lähdekoodin Open Office ja Libre Office ovat vieneet Microsoftilta miljoonia maksavia asiakkaita. Ei siis ihme, että Microsoft pyrkii harjoittamaan esim. eri valtioiden opetushallintoa kohtaan ”suhdetoimintaa”. Sen on kuitenkin yhä vaikeampi perustella kuluttajille esim. Microsoft Officen käyttöä kun sen kilpailijat: Google Docs, Open Office ja Libre Office ovat täysin ilmaisia. Miksi maksaa satoja euroja Microsoft Officesta kun tekstinkäsittelyn, taulukkolaskennan ja graaffiset esitykset voi tehdä maksamatta niistä mitään? Tai hakea palvelut Googlen kautta - tietenkin ilmaiseksi. Kuka todellisuudessa enää tarvitsee Microsoft Officea? Tämä selittää miksi Microsoftin suhdetoimintaihmiset ovat kiinnostuneita voit... siis "informoimaan" opetusalan vaikuttajia.

Microsoftin suureksi onnettomuudeksi olemme mitä ilmeisemmin siirtyneet myös sellaiseen aikakauteen jossa informaatioteknologia on nostanut työntuottavuuden tason niin huikeasti, että ohjelmistoista tulee ennen pitkää ilmaisia. Ts. Googlen resepti – anna ohjelmisto ilmaiseksi ja hanki tulot vaikkapa hakupalveluilla ja mainoksilla – on suoranaista myrkkyä Microsoftin vanhanaikaiselle liiketoimintamallille. Sanomattakin on selvää, että jos ja kun Google tuo markkinoille – myös muihinkin kuin älypuhelimiin - oman Linuxin ydintä käyttävän käyttöjärjestelmänsä, se annetaan käytännössä ilmaiseksi. Myös Hewlett-Packard yhtiö on siirtymässä ns. pilvi-sovellusten kehittämiseen ja tuo WebOS-käyttöjärjestelmän markkinoille. Ja kuten tiedämme – myös WebOS on Linux-ydintä käyttävä käyttöjärjestelmä.

Linus Torvalsin lähes 20 vuotta sitten alullepanema Linux-käyttöjärjestelmä on ”kaikessa hiljaisuudessa” muuttanut merkittävästi sitä maailmaa jossa Microsoft ja Nokia toimivat kovan paineen alaisena. Microsoftin asema heikkenee niin, että pian se on oikeastaan vain perinteisten pc-koneiden käyttöjärjestelmien markkinajohtaja. Ne markkinat eivät kuitenkaan juuri enää kasva. Eikä ole mitään takeita, että yhtiön ote edes näillä perinteisillä markkinoilla säilyisi ennallaan. Laitteistovalmistajille on periaatteessa aivan sama hankkiiko kuluttaja pc-koneensa ilman käyttöjärjestelmää vai sen kanssa. Paitsi ehkä siten, että ilman käyttöjärjestelmää pc-kone voitaisiin myydä edullisemmin mutta myös paremmalla katteella. Tähän asti laitteistovalmistajat ovat olleet enemmän tai vähemmän Microsoftin ruuvipenkissä kiinni. Mutta aisan yli potkijoita on alkanut ilmaantua yhä enemmän. Macin ja Linuxin käyttäjien osuus asiakkaiden keskuudessa myös perinteisissä tietokoneissa kasvaa.

Lisäksi Microsoftia asemaa painaa myös talouden kiristyvä kilpailu, jossa yhtiöt ja julkinen sektori hakevat säästöjä myös IT-puolelta. Monissa kansainvälisissä tutkimuksissa ns. avoimen lähdekoodin sovellukset ovat osoittautuneet kustannustehokkaimmiksi kuin Microsoftin tuotteet. Kun yhä useampi poliittinen päättäjä tajuaa, ettei tekstinkäsittely merkitse samaa kuin Microsoft Word ja että käyttöjärjestelmäkään ei ole sama kuin Microsoft Windows, alkaa nousta esille hankkeita, joissa julkinen sektori ja yritys hakee kustannustehokkuutta muualta kuin Microsoftin tuotteista.

Kaiken sen piti olla kunnossa. Uuden 95 E10-bensiinin myyminen kansalle piti olla pelkkä läpihuutojuttu. Öljyala ja poliitikot eivät olisi voineet olleet enemmän väärässä. Niskuroiva kansa Suomessa ja Saksassa on päättänyt pullikoida vastaan. "Eihän tässä näin pitänyt käydä"?

Autoilijat alkoivat aivan aiheellisesti epäillä, ettei enemmän etanolia sisältävä polttoneste olekaan yhtä hyvää kuin vanha 95-oktaaninen. Käyntiäänen epäillään muuttuneen (totta tai tarua), vedon heikentyneen, ja jopa konerikkoja epäillään tapahtuneen. Ainakin yksi Kuluttajavirastoon tehdyistä valituksista on jo viety Kuluttajariitalautakunnan käsittelyyn.

Ankara talvi on varmaan lisännyt ongelmia, mutta moottorivikojen syntyminen näin nopeasti lienee epätodennäköistä, ellei auto ole ollut alun alkaenkin www.e10bensiini.fi-sivuston kieltolistalla. Autojen maahantuojat ovat toistaiseksi kiistäneet tekniikkaongelmat.

Netin lista kannattaa käydä tutkimassa. Sieltä kieltolistalta löytyy useita hyvinkin yleisiä automalleja, joten viimeistään nyt on syytä tarkistaa uuden bensiinin soveltuvuus omaan autoon.

Maaliskuun 7.päivänä syntyi kohu saksalaisen Welt am Sonntag -lehden kirjoituksesta, jonka mukaan autojätit BMW ja Daimler ryhtyvät yhdessä tutkimaan, päätyykö moottoriin enemmän vettä, kun bensiinin etanolipitoisuus nousee 10 prosenttiin (E10). Myöhemmin BMW laittoi liikkeelle tiedotteen, jossa se sanoi ongelmien koskevan vain vanhoja automalleja ja EU:n ulkopuolisia maita.

Mutta vaikka uusi polttoneste sinänsä olisi sopiva automaalliin on huomioitava eräitä muitakin seikkoja. Kuluttaja äänestää lompakollaan. Autoilun kustannukset koetaan muutenkin liian suuriksi.

Polttoainekulutuksen piti kasvaa vanhasta 95-oktaanisesta E10:een siirryttäesssä vain noin kaksi prosenttia. Eron piti olla niin pieni, ettei sitä tavallinen autoilija pysty edes todentamaan.

Maaliskuun 21.päivänä ilmestyneessä Auto Bild-lehdessä kirjoitettiin, että lehden teettämässä kulutustestissä E10-bensiiniä kului noin viisi prosenttia enemmän kuin vanhaa 95-bensiiniä, jossa etanolia on siis korkeintaan 5% kymmenen prosentin sijasta.

Korkeampioktaaniseen 98 E5-bensiiniin verrattuna kulutusero olisi ollut todennäköisesti suurempikin. Hintaero uuden 95:n ja 98:n välillä on Suomessa nyt vain noin kolme senttiä (alle 2%), joten litrahinnaltaan kalliimman 98:n tankkaaminen näyttää todellakin tulevan edullisemmaksi kuluttajalle. Aivan kuten monet ovat havainneetkin.

Hyvin kiinnostavaa on myös se, että VTT:n tutkijatkin ovat kyseenalaistaneet E10:n ilmastohyödyt julkisuudessa useaan kertaan. 20.päivä maaliskuuta 2011 Helsingin Sanomissa erikoistutkija Sampo Soimakallio ja tutkimusprofessori Ilkka Savolainen huomauttivat, että ”biopolttoaineiden käytön voimakas lisääminen lyhyellä aikavälillä on hyvin arvelluttavaa”. On erittäin arvelluttavaa, vastuutonta ja typerää jos etanolin tuottaminen johtaa metsien hävittämiseen sokeriruokoviljelmien tieltä ja ruuan hinnan nousuun, kuten mainitut tutkijat varoittivat.

E10-farssi lienee siis jälleen vain yksi esimerkki järjettömäksi paisuneessa ilmastonmuutoshysteriassa, jossa kuluttaja pannaan maksamaan idealistisen haihattelun tulokset. On kiinnostavaa seurata myös aikovatko poliitikot väkisin pakkomyydä E10-polttoainetta autoilijoille, esim. nostamalle 98-oktaanisen polttonesteen veroa. 

Yleisessä mielikuvassa absoluuttista pahuutta edustava kansallissosialistinen Saksa oli eläinsuojelun edelläkävijä, ja natsien eläinsuojelun keskeiset ajatukset on nykyisin yleisesti hyväksytty ja sisällytetty länsimaiseen lainsäädäntöön. Heidän jyrkimmätkin kaiken eläinten hyväksikäytön kieltävät ajatuksensa ovat edelleen hengissä.
- Kirjoittaja, Aslak Aikio, on väestöhistorian tutkija Oulun yliopistossa. Kirjoitus löytyy myös tästä osoitteesta:

http://www.kaltio.fi/vanhat/index8e29.html?25
 

Kolmannen valtakunnan edelläkävijän rooli modernin eläinoikeuskäsityksen kehittelyssä on nykyiselle eläinoikeusliikkeelle hankala paikka. Olihan kolmannen valtakunnan brutaali yhteiskuntakokeilu myöskin kokeilu sellaisesta yhteiskunnasta, jossa pyrittiin systemaattisesti toteuttamaan hyvin radikaaleja eläinoikeustulkintoja. Asian kiusallisuuden takia moni eläinten oikeuksien ajaja vaikenee koko asiasta. Esimerkiksi Peter Singerin klassikoksi muodostuneessa teoksessa Animal Liberation (1975, suomeksi Oikeutta eläimille 1991) ei mainita koko asiaa. Hän jättää teoksen pikkutarkassa historiaosuudessa ajanjakson 1880-1945 kokonaan käsittelemättä. Koska kirjoittaja on selvästi hyvin perehtynyt aiheeseensa, niin kyseessä on tuskin vahinko. Hän viittaa natsien ihmiskokeisiin nykyisiin eläinkokeisiin verrattavina ja tuo niitä vastaan buddhalaisuuden periaatteet eläimiä puolustavana tekijänä. Tämä on asiaa tuntevalle lukijalle kiusallista luettavaa, koska natsitkin vetosivat buddhalaisuuteen vastakohtana kristinuskon - jota pitivät yhtenä juutalaisuuden haarana - eläinvihamielisyydelle.

Osa valitsee ratkaisukseen asian jyrkän kieltämisen. Tyypillisintä on, että Hitlerin kasvissyönti kiistetään sillä, että hänen epäillään joskus syöneen kyyhkysen. Erilaisilta militanteilta eläinoikeus- ja veganismikotisivuilta on helppo löytää selvää valehtelua, joissa kielletään koko asia. Luonnonsuojelun historian erikoinen sivujuonne ei kuitenkaan häviä mihinkään. Yhteydet ja ennen kaikkea erot nykyiseen eläinoikeusajatteluun tulisivatkin tiedostaa, sekä eläinaktivistien että heidän vastustajiensa keskuudessa.
 

Maailman tiukammat eläinsuojelulait
 

28. päivä elokuuta 1933 miljoonat saksalaiset olivat kokoontuneet radion ääreen. Puolisen vuotta jatkuneen natsivallan aikana uusien isäntien tavat olivat tulleet tutuksi ja kansalaiset olivat oppineet, että he tarkoittivat mitä sanoivat. Tärkeitä puheita oli opittu seuraamaan. Kolmannen valtakunnan Preussin asiain ministeri Hermann Göringin tiedettiin pitävän tärkeän linjapuheen. Ministeri puhui vain yhdestä asiasta: kahta viikkoa aikaisemmin julistamastaan vivisektion kiellosta. Vivisektiolla tarkoitettiin eläinkokeita, nimenomaan tuskallisia ilman nukutusta ja kivunlievitystä tehtäviä leikkauksia, elävältä leikkaamisia. Hän perusteli määräystään viitaten saksalaisen rodun ainoalaatuiseen historialliseen veljeyteen eläinten kanssa ja vetosi siihen, kuinka eläimet ja arjalaiset ovat tuhansien vuosien ajan jakaneet kodit, pellot ja taistelut yhteistyössä ja aseveljinä. Lopuksi Göring teki selväksi, mikä odottaa määräyksen rikkojia. Ne, jotka edelleen kuvittelisivat voivansa kohdella eläimiä kuten hengettömiä tavaroita, tultaisiin siirtämään välittömästi keskitysleireihin.
 

Göringin tiukka linja ei ollut poikkeus. Näkemys ei ollut poliittista retoriikkaa vaan kansallissosialismin kovaa ydintä, ajatusta arjalaisen rodun ja luonnon yhteydestä. Natsit säätivätkin nopeasti valtaansa tulon jälkeen historian tiukimmat eläinsuojelulait. Luonnonsuojelualueita uhanalaisten eläinten turvaksi perustettiin eri puolille valtakuntaa. Jo varhaisissa suunnitelmissa kokonaisia alueita, muun muassa Liettua ja suuret osat Ukrainaa, suunniteltiin metsitettäväksi luonnontilaisiksi kunhan niiden väestö saataisiin tuhottua. Kolmas valtakunta rauhoitti ensimmäisenä maailmassa suden, mikä oli omana aikanaan täysin uskomaton teko. Jopa kalojen ja hummereiden kohtelusta laadittiin pikkutarkat määräykset. Niitä myös valvottiin; kaikista Saksan ammattikunnista eläinlääkäreistä suurin prosentti kuului kansallissosialistiseen puolueeseen.
 

Vuoden 1933 lopulla voimaan tullut Saksan eläinsuojelulaki (Tierschutzgesetz) oli maailman ensimmäinen, joka määritteli eläimille oikeudet sellaisenaan (um ihrer sebst wille) ihmisen tarpeista ja tunteista riippumatta. Laki oli myös ensimmäinen, joka poisti erottelun koti- ja villieläinten välillä. Se määritteli lain kohteiksi "kaikki elävät olennot, jotka luetaan eläimiksi yleisessä kielenkäytössä ja luonnontieteellisesti. Rikosoikeudellisessa mielessä ei ole mitään eroa kotieläinten ja muiden, korkeampiarvoisten ja alempiarvoisten tai ihmisille hyödyllisten ja haitallisten eläinten välillä". Ilmaisut ovat nykyisin hieman erilaisia, mutta kaikkien länsimaiden eläintensuojelulait pohjautuvat nykyisin näihin periaatteisiin.
 

Useat johtavat natsit, mm Hitler ja Himmler, olivat kasvissyöjiä ja luonnonsuojelijoita vakaumuksellisista syistä. Hitler tosin ilmeisesti silloin tällöin lankesi lapsuutensa itävaltalaisiin vuoristoherkkuihin, makkaraan, riistaan ja ilmakuivattuun kinkkuun. Joka tapauksessa hänen suunnitelmiinsa sisältyi lihansyönnin kieltäminen koko arjalaisten hallitsemassa Euroopassa.
 

Himmler vihasi metsästystä. Suomalais-virolaiselle lääkärilleen Felix Kerstenille hän lausui: "Kuinka voitte saada nautintoa, Herr Kersten, ampumalla suojasta avuttomia luontokappaleita, jotka samoilevat metsän siimeksessä viattomina, puolustuskyvyttöminä ja mitään aavistamatta? Se on todellista murhaamista. Luonto on suunnattoman kaunis ja jokaisella eläimellä on oikeus elää." Hän myös ilmeisesti käytti käsitettä "eläinoikeudet" ensimmäisen kerran nykyaikaisessa mielessä artikkelinsa otsikkona vuonna 1934 SS:n perhejulkaisussa. Kirjoituksessa hän ihaili keskiajan saksalaisia, jotka eivät tappaneet rottia, vaan haastoivat nämä vertaisineen oikeuteen, missä niitä puolusti asianajaja ja niille annettiin mahdollisuus parantaa tapansa ja lopettaa mellastus viljavarastoissa. Tämä syvää ja lempeää kiintymystä luontoon ja eläimiin osoittava oli toisaalta kylmäverinen fanaatikko, joka komensi SS-joukkoja, Gestapoa ja saksan keskitysleirejä tunnetulla tehokkuudella.
 

Ruotsalainen historioitsija Peter Englund on kiinnittänyt huomiota natsijohtajien ristiriitaiseen persoonallisuuteen. Useat heistä olivat ihmisvihaajia, joiden oli hyvin vaikea käyttäytyä luontevasti ihmisten seurassa. Tämän he korvasivat läheisellä suhteella eläimiin. Korostettu henkilökohtainen rakkaus lemmikkeihin, kuten Hitlerillä ja Rudolf Hessillä, sekä syvä luonnonsuojeluvakaumus olivat sisäinen perustelu sille, että "olenhan minä hyvä ihminen, olenhan." Psykologisoiva perustelu on hieman onnahtava, mutta siinä voi olla perää.
 

Ei eroa ihmisten ja eläinten välillä
 

Natsien kuva ihmisen ja luonnon suhteesta oli mystinen ja vulgaaridarvinistinen. Nykyiset eläinoikeusliikkeet perustavat ajatuksensa ihmisten ja eläinten tasa-arvoon. Kansallissosialistinen ideologia perusteli samankaltaiset ajatukset epätasa-arvolla. Ihmisen ja eläimen välillä ei nähty eroa vaan hierarkkinen jatkumo. Ylimpänä kansallissosialismin luontokuvassa olivat rotupuhtaat arjalaiset, sitten tulivat eläimet, joista ylimpiä ja kunnioitetuimpia olivat voimakkaat muut valtansa alle alistaneet pedot. Sitten tulivat muut eläimet ja lopulta ali-ihmiset. Korkeimmalla tasolla olevilla oli moraalinen velvollisuus puolustaa heikompia veljiään. Ihmisyys käsitteenä kiellettiin kokonaan.
 

Natsit ratkaisivat eläinten oikeuksien eettisen problematiikan vetämällä rajan eläinten ja ali-ihmisten väliin. Tiukat eläintensuojelulait ja koe-eläinohjeet eivät näin koskeneet ali-ihmisiksi luokiteltuja. Jos joku olisi esimerkiksi kuljettanut teuraseläimiä kuten juutalaisia kuljetettiin tuhoamisleirille, hänet olisi ammuttu. Tiukkoja eläinkoeohjeita jouduttiin kuitenkin käytännössä lieventämään, koska enimmäkseen lääkärit eivät olleet halukkaita korvaamaan koe-eläimiä ihmisillä. Mengelen kaltaiset vakaumukselliset kansallissosialistit olivat poikkeus. Brutaaleinta on, toisin kuin monesti väitetään, että natsien ihmiskokeet olivat osin menestyksiä. Esimerkiksi hypotermian käypä hoito perustuu edelleen niihin.
 

Natsien eläinoikeudellisen ajattelun taustalla oli pitkä ideologinen perinne. Jo 1800-luvun romantiikan nousun myötä saksalaisessa ajattelussa oli maalailtu nationalismin hengessä mystistä yhteyttä luontoon ja eläimiin. Yksi keskeinen vaikuttaja oli säveltäjä Richard Wagner, joka perusteli sekä kasvissyöntiä että eläinkokeiden vastustusta juutalaisvastaisuudella. Juutalaisilta peräisin olevan lihansyönnin ja eläinten sorron hän katsoi turmelleen puhtaan saksalaisen rodun, ja eläinkokeet hän yhdisti juutalaisten kosher-teurastukseen.
 

Nämä ajatukset ja näkemyksen velvollisuudesta suoraan toimintaan vivisektiolaboratorioita ja niiden henkilökuntaa vastaan natsit omaksuivat suoraan häneltä. Juutalaisvainojakin perusteltiin osittain eläinten suojelulla: Juutalaiset olivat eläinten sortajia, joten hyökkäykset heitä vastaan olivat oikeutettua heikkojen puolustusta ja sellaisena moraalinen velvollisuus. Tämä tekee kansallissosialismin edistyksellisistä ajatuksista vaikeita käsitellä; ne olivat suorassa yhteydessä heidän politiikkansa pimeimpiin puoliin.
 

Historian taakka
 

Kolmannen valtakunnan romahtamisen jälkeen suurin osa natsien eläinsuojelulainsäädännöstä purettiin. Susi metsästettiin sukupuuttoon ja luonnonsuojelualueita ohjattiin maanviljelyskäyttöön. Saksassa historian taakka rasitti kaikkea luonnonsuojeluun ja kasvissyöntiin liittyvää 70-luvun alkupuolelle saakka ja vieläkin moni vanhempi saksalainen yhdistää kasvissyönnin ensimmäiseksi Hitleriin. Kolmannen valtakunnan eläinsuojelunäkemykset nousevat kuitenkin silloin tällöin esiin äärioikeiston sisällä. Englannissa hieman aatteensa teoriaa lukeneet uusnatsit ovat pyrkineet mukaan Animal rights -liikkeeseen. USA:ssa on puhuttu Green Nazi -ilmiöstä ja Göringin kuuluisa puhe on helppo löytää Internetistä uusnatsien kotisivuilta.
 

Suomessa natsien ideologinen perinne elää Pentti Linkolan ajattelussa. Kansainvälisessä keskustelussa Linkola on luokiteltu aatesuunnan jatkajaksi. Suomessa ei asiasta mitään tiedetä, joten siihen ei ole kiinnitetty huomiota. Tietoisuus ideologisesta perinnöstä löytyy kuitenkin Linkolan omistakin kirjoituksista. Ehkä selvimmin tämä näkyy hänen kirjoituksessaan Hiidenkivi-lehdessä (1/2001) ja sitä seuranneessa keskustelussa. Hän määrittelee eettisesti ylivoimaisiksi "natsismin kaltaiset maailmankatsomukset, jotka korostavat ihmisen laatua ja moraalista ryhtiä" ja valittelee toisen maailmansodan onnetonta lopputulosta. Ehkä olennaisin ero on siinä, että kun natsit luokittelivat ihmisten luontosuhteen laadun rodullisesti, Linkola tekee saman yhteiskunnallisen aseman ja poliittisen ajattelun perusteella. Luonnolle ja yhteiskunnalle vaarallisiksi ja oikeuksiltaan rajoitettaviksi hän katsoo työväenluokan ja vasemmistolaiset.
 

Linkolan ihmisvihainen syväekologia on kuitenkin ilmeisesti vähemmistönä suomalaisten eläinaktivistien ajattelussa. Useimmat taitavat nojata singeriläiseen näkemykseen tasa-arvosta ja oikeuksien leviämisestä ihmisten piirin ulkopuolelle. Vaikka nämä luonnon ja eläinten suojelun yleisemmät nykyperustelut ja kansallissosialismin ajatukset eroavat toisistaan, ovat johtopäätökset kuitenkin niin samanlaisia, että Natsi-Saksa-kysymys on kiusallinen nykyisille eläinoikeusaktivisteille. Kansallissosialismin luontokäsitys onkin epäilemättä kivulias niille ihmisille tai ideologioille, jotka pitävät kasvissyöntiä ja eläinten oikeuksien tiedostamista merkkinä omasta moraalisesta ylemmyydestään. Ajatushan on tarkalleen sama kuin natseillakin. Suurin osa kuitenkin ymmärtänee, ettei heidän ideologiansa "pahuus" tarkoita sitä, että kaikki ajatukset jotka ovat samoja kuin heillä, olisivat sinänsä pahoja. Eivätkä kaikki natsien ideat olleet ensi sijassa pahoja omituisista perusteluistaan huolimatta, vaan niitä tulee tarkastella osana laajempaa eurooppalaista aatehistoriaa ja sen kehitystä.

Suomen sotahistoriasta keskusteltaessa keskitytään hyvin usein talvisodan taisteluihin sekä jatkosodan kesään 1944. Kuten usein niin aiemminkin molemmista kirjoitetaan hyvin ristiriitaisesti. Talvisodan viimeisinä päivinä Suomen asevoimat olivat tosiasiallisesti katkeamispisteessä ja rauha tehtiin todella viimeisellä hetkellä. Jatkosodan viimeistä kesää hallitsee puolestaan sotakirjallisuuden, eteenkin Väinö Linnan ”Tuntemattoman” virheellinen kuva. Suomen asevoimat olivat heinäkuussa 1944 kaikkea muuta kuin romahtamassa. Päinvastoin ne pysäyttivät, kiitos tykistön tehokkuuden sekä Saksasta saadun massiivisen asetäydennyksen (mm. panssaritorjuntakalusto, hävittäjäkoneet), Neuvostoliiton asevoimien tunkeutumisen kaikkialla rintamalla ja aiheuttivat niille massiiviset tappiot. Hyökkääjä menetti voimansa melkoisen totaalisesti.

Sen sijaan on eräs erittäin verinen vaihe viime sotien historiassa joka on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle. Saksan aloitettua 22.6.41 hyökkäyksen Neuvostoliiton valtavia sotavoimia vastaan aloitti Suomi oman hyökkäyksensä heinäkuussa 1941 tavoitteena ottaa vääryydellä talvisodassa menettäneensä alueet takaisin korkojen kanssa. Tavoitteeksi asetettiin jo alkuvaiheessa rintamalinjan siirtämisen ns. kolmen kannaksen linjalle (Karjalan Kannas- Syväri- Maaselkä), mutta ei länsivaltojen takia yrittänyt (erillissotateesi) Muurmannin radan katkaisua eikä varsinkaan tunkeutumista Leningradin esikaupunkialueelle.

Jotta ymmärtäisimme miksi jatkosodan hyökkäysvaiheen verisyys olisi syytä tutkia nykistä paremmin kannattaa suorittaa vertailu siihen mitä tapahtui Operaatio Barbarossan päärintamalla Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Saksa hyökkäsi n. 150 divisioonalla neuvostojoukkoja vastaan, jotka näyttivät olleen pikemminkin hyökkäysryhmityksessä kuin puolustuksessa (näin eteenkin Ukrainassa ja miehitetyn Puolan seuduilla). Suomi hyökkäsi Karjalan rintamalla ja myöhemmin Kannaksella yhteensä 15 divisioonalla. Saksa soti siis kymmenkertaisella sotilasjoukolla Suomeen verrattuna ja aloitti taistelut noin kolme viikkoa ennen suomalaisia.

Näiden lähtötietojen jälkeen on siis syytä olettaa että saksalaisten tappiot olisivat olleet vähintäin kymmenkertaiset suomalaisiin verrattuna, kun tiedämme miten voimakkaasti Neuvostoliitto tulisi vielä puolustamaan omia ydinalueitaan. Kun suomalaiset aloittivat oman hyökkäyksensä oli heillä itse asiassa miesylivoima – 230 000 suomalaista sai vastaansa 150 000 neuvostoliittolaista sotilasta. Saksa sen sijaan kohtasi vihollisen joka oli sitä sotilaiden määrällä mitattuna vahvempi.

Miten Saksan ja Suomen hyökkäys menestyi ja mikä oli hyökkäyksen hinta? Tappiotilasto kertoo sen parhaiten. Saksalaisia kaatui taisteluissa vuonna 1941:

-kesä-ja heinäkuu: 34 915

-elokuu: 39 456

-syyskuu 28 499

-lokakuu 23 837

-marraskuu 17 865

-joulukuu 14 949

Yhteensä saksalaisia kaatui taisteluissa v. 1941 159 521. Haavoihinsa, tauteihin ja onnettomuuksiin kuoli lisäksi n. 84 500 sotilasta, jolloin n. 244 000 saksalaista sotilasta kuoli sodan ensimmäisenä vuotena itärintaman ankarissa taisteluissa.

Suomalaiset aloittivat oman hyökkäyksensä Laatokan pohjoispuolella 10.7.41. Karjalan Kannaksella olleet suomalaisjoukot aloittivat oman hyökkäyksensä vasta elokuun alussa. Laatokan pohjoispuolella hyökänneet suomalaiset saavuttivat Syvärin tavoitteensa syyskyyn puolivälissä ja asettuivat sinne asemiin. Maaselän suunnassa hyökkäys jatkui sen sijaan joulukuun alkuviikolle asti. Kannaksella suomalaiset saavuttivat tavoitteensa syyskuussa ja joukot asettuivat sinne asemiin lähes kolmeksi vuodeksi.

Kaikesta päätellen suomalaisten olisi pitänyt selvitä vähemmällä taistelulla saksalaisiin verrattuna. Mitkä olivat suomalaisten tappiot? Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedosto kertoo sen kaikessa karuudessaan (kaatuneet, haavoihinsa kuolleet ja muuten menehtyneet):

-kesäkuu: 196

-heinäkuu: 6 916

-elokuu: 8 799

-syyskuu: 5 185

-lokakuu: 2 519

-marraskuu: 2 059

-joulukuu: 1 163

Yhteensä suomalaisia kuoli hyökkäyskesänä 26 837. Verrattuna kymmenkertaiseen Saksan sotajoukkoon kärsi Suomi siis jopa hieman suuremmat suhteelliset tappiot. Verrattuna Suomen ja Suur-Saksan väkilukuun (86 miljoonaa) oli Suomen kärsimä tappio 2,5-kertainen.

Suomalaiset saivat sotavankeja koko jatkosodan aikana n. 64 000 näistä valtaosa vuonna 1941. Saksalaiset saivat vuonna 1941 oman ilmoituksensa mukaan peräti 3 906 995 sotavankia, siis lähes satakertainen määrä suomalaisten samaan aikaan saamien sotavankien määrään verrattuna. Ei tulla ilmeisesti koskaan saamaan selville kuinka paljon neuvostoliittolaisia sotilaita kuoli ensimmäisenä sotavuonna mutta mitä ilmeisemmin saksalaiset aiheuttivat suhteessa huomattavasti suuremmat tappiot viholliselleen kuin suomalaiset.

Suomalaisten suhteellisen suuret tappiot johtuivat monesta syystä. Maasto suosi puolustajaa, huolto oli vaikeaa. Suomen Lapissa olleiden saksalaisten vastoinkäymiset olivat vastaavat. On myös syytä miettiä oliko suomalaisten komentajien taito suorittaa hyökkäykset aina tasokkaita. Samoin suomalaisten joukkojen suhteellisen heikko teknologinen taso, ehkä kyvyttömyys myös hyödyntää teknologiaa saattoi näytellä merkittävää osaa suurissa tappioissa. Asevoimat, jotka olivat kohtuuttoman suuret maan taloudelliseen ja tekniseen suorituskykyyn nähden joutuivat maksamaan kesällä 1941 äärimmäisen kovan hinnan menestyksestään. Suuret tappiot, joukkojen väsyminen, huollon ongelmat, valloitettujen alueiden kaikinpuolinen ankeus sekä tuntematon tulevaisuus olivat omalta osaltaan koettelemassa sotilaiden, sotilasjohdon, huollon ja kotirintaman henkistä kestävyyttä. Suurin syy koviin tappioihin lienee kuitenkin siinä, että Suomella oli kokoonsa nähden aivan liian suuri armeija, jotta se olisi voinut tekniikalla pienentää tappioita. Osa sotilasta oli sellaista tasoa, että heidän paikkansa olisi ollut kotirintamalla eikä murtamassa bunkkerilinjoja. En tiedä lohduttiko suomalaisia se, että venäläisten sotilaiden ja siviilien tulevaisuuden näkymät olivat vielä ankeammat.

Oliko hyökkäysvaihe siis veristä turhuutta? Jälkiviisaan kannattaa muistaa, ettei Suomelle taidettu juuri jättää valinnan varaa. Neuvostoliitto uhkasi Suomea talvisodan jälkeen ja vaati Hitlerin Saksalta vapaita käsiä Suomen suhteen. Suomi ei ajautunut passiivisena jatkosotaan vaan halusi siirtoväen jo taloudellisistakin syistä takaisin Karjalaan viljelemään maitaan. Saksa toimi myös niin, että Neuvostoliitto tulee iskemään Suomen alueelle kysymättä lupaa. Suur-Suomi aate saattoi elähdyttää huomattavaa osaa älymystöä, mutta vuodet Itä-Karjalan vapauttajana avasivat monien suomalaisten silmät: paikallinen väestö ei ollut dokumenttien mukaan sen innostuneempi suomalaisten kuin venäläistenkään hallinnosta.

Jatkosodan hyökkäysvaihe avaa näkymiä myös käynnissä olevaan keskusteluun Suomen tulevaisuuden puolustamisesta. Johtopäätös lienee se, ettei läheskään koko potentiaalista reserviä kannata kouluttaa. Heikoin aines vapautetaan asepalveluksesta. Pieni maa ei kuitenkaan voi siirtyä ammattiarmeijaan. Sillä valinnalla saadaan vain ehkä 20 000 sotilasta. Ne riittävät juuri ja juuri opastamaan vihollista ettei se eksy Suomen salomaille. 

”Military history is nothing but a tissue of fictions and legends, only a form of literature invention; reality counts for very littlein such affair.”

 

-Gaston de Pawlowski, Dans les rides du front

Saksalaisesta vapaaherra Helmut von Keusgenista lienee tullut viime vuosina Normandian maihinnousualueen paras asiantuntija koko maailmassa. Hän aloitti harrastelijasukeltajana etsimällä meren pohjasta kaikkea mitä sieltä oli taistelujen jäljiltä jäänyt. Aihe vei miehen mukanaan, ja tuloksena on pino tutkimuksia, jotka eivät tarkkuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan jätä juuri toivomisen varaa. Työt kruunaa se, että von Keusgen on taitava ja huolellinen piirtäjä, ja niinpä hänen kirjoissaan olevat kartat ja kaaviopiirrokset ovat liioittelematta sanottuna vailla vertaa.

Omaha-peitenimellä kutsuttu amerikkalaisten maihinnousualue oli leveydeltään noin kuusi kilometriä. Ilmavoimien ja laivatykistön määrättömältä tuntuvan tuen turvin kahden vahvennetun divisioonan oli määrä iskeä sinne tiukan aikataulun mukaisesti 34 000 miehellä ensimmäisen hyökkäyspäivän aikana.

Vastassa oli noin 300 saksalaissoturia, jotka olivat joko poikia, vanhoja miehiä tai toipilaita. Kaiken kaikkiaan lohkolla oli yksi rykmentti, jonka vahvuus oli 1400 miestä. Tykistön tukea oli vain yhden patteriston verran sikäli kuin avoasemissa olleet tykit säästyivät hyökkääjän tulivalmistelussa ampumakuntoisena.

Silloisen suomalaisen ohjesäännön mukaan ns. harvassa puolustuksessa olleiden puolustajien tilanne olisi tietenkin ollut aivan toivoton, jollei heillä olisi ollut linnoitettuja tukikohtiaan. Mutta kovin mitätöntä oli niidenkin suoma apu.

Yhteensä näitä WN-tukikohtia oli Omaharannikolla 14 kpl, joista kaksi oli itsepuolustukseenkin kelvottomia. Vahvin oli Keusgenin kirjan aiheena oleva WN 62. Siinä oli 40 miestä ja pääaseistuksena kaksi vanhaa tsekkiläistä 75 mm tykkiä. Lisäksi oli kaksi 50 mm:n tykkiä – ajanmukaisia panssaritorjunta-aseita ei siis ollut – kaksi liekenheitintä, kaksi pienoisheitintä ja muutamia konekivääreitä. Vain tsekkiläistykit olivat betonikasemateissa.

Kovin kaksinen ei silloisen saksalaisen ja myöhemmän amerikkalaispropagandan ylimainostama ”Atlannin valli” siten ollut, kun syvyydessäkään ei ollut mitään. Kuitenkin juuri Omaharannikosta tuli hyökkääjille niin hankala paikka, että vähällä jo oli, ettei joukkoja kutsuttu takaisin. Muutamassa tunnissa makasi rantahietikolla pari tuhatta vainajaa haavoittuneista puhumattakaan. Todelliseksi kuolemanloukuksi jenkeille muodostui tukikohta WN 62.

Taistelun yksityiskohtainen kulku selviää Keusgenin kirjasta eikä sitä ole syytä yrittää referoida. Konekiväärimies Hein Severlohin nimi ansaitsee kuitenkin tulla mainituksi. Severloh oli maalaistalon poika Metzingenistä läheltä Celleä. Hän palveli Dieppessä vuonna 1942 ja myöhemmin itärintamalla tykistörykmentti 321:ssä ennen kuin hänen divisioonansa lähetettiin Normandiaan syksyllä 1943. Maalaistalon poikana hän ystävystyi ranskalaisiin siviileihin helposti kun hän järjesti yksikölleen elintarvikkeita maatiloilta. Hän oli eräänlainen yhdistelmä Sven Dufvasta ja Antti Rokasta. Omien sanojensa mukaan hänen luonteessaan oli sellainen piirre, että hän tulee vihaiseksi, jos hän huomaa että hänet aiotaan tappaa. Omaharannikolla amerikkalaisilla ilmiselvästi oli sellainen pyrkimys, ja Severloh tuli erittäin vihaiseksi. Hän lienee yksinään kaatanut toista tuhatta amerikkalaista konekiväärillään.  Arvellaan hänen ampuneen n. 12 000 laukausta konekiväärillään kunnes se vaurioitui toimintakelvottomaksi sirpaleesta. Severloh jatkoi sotimistaan kiväärillään, kunnes haavoittui.

Todettakoon muuten, että tuoreessa Anthony Beevorin tiiliskiviopuksessa Normandian maihinnoususta ei Severlohta mainita kertaakaan, mutta eipä näy kirjoittajan lähdeluettelossa Keusgenin teoksiakaan. Normandian maihinnousualueeseen tutustuvalle Keusgenin kirjat ovat erinomainen apuväline. Tukikohta WN 62 on paikannettavissa yhden miehen tarkkuudella, ja konekiväärimies Severlohin maatuneessa taisteluhaudassa on helppo eläytyä suurtaistelun järkyttäviin vaiheisiin. Muista turisteista ei ole vaivaa, sillä alueen lukuisat muistomerkit ja opasteet eivät muutamia yleisesti tunnettuja raunioita lukuunottamatta ohjaa matkaajaa entisiin saksalaistukikohtiin. Niissä ei tungosta ole.

Vaan ei ole myöskään tungosta niistä angloamerikkalaisista kirjoista ja elokuvista jotka kertoisivat Normandian taisteluista puolustajan, kuten Hein Severlohin näkökulmasta. Mitä ilmeisesti angloamerikkalainen ego ei kestäisi katsoa tuota episodia silmästä silmään, jossa täysin alakynnessä olevat saksalaiset sikäläisen Antti Rokan johdolla tappoivat amerikkalaisia kuin suomalaiset kolleegat kerran toisen imperiumin sotilaita Taipaleenjoella ja Kollaalla. Historian näet pyrkivät aina kirjoittamaan vain voittajat.

Kaiken kaikkiaan saksalaiset kykenivät estämään Normandiassa kahden kuukauden ajan sen, että vääjäämätön muuttui todeksi. Ei varmaan olisi vahingoksi tutustua tarkemmin siihen, miten tällainen oli mahdollista toivottoman alivoimaiselle puolustajalle. Normaalisti tarjolla olevassa kirjallisuudessa elokuvista puhumatakaan tällainen kysymyksenasettelu on kuitenkin täysin tuntematon.

Lähde: Keusgen, Helmut K. Von: Motståndsnäste WN 62. Omaha-Beach-Normandie 1944

Suomen kansallisromaaniksi on sanottu Väinö Linnan teosta Täällä Pohjantähden alla. Siihen on ilman muuta syytä rinnastaa myös hänen aiempi teoksensa Tuntematon sotilas, siksi määräävästi nämä ovat vaikuttaneet tietyn – tai tiettyjen – ikäluokkien historiankuvaan. Molemmat teokset ovat kiistatta eläviä klassikkoja, jotka jo monet sukupolvet osaavat paremmin kuin ennen katekismuksensa.

Linnan teoksissa esitetään myös historiantulkinta, joka on itseasiassa kirjojen keskeinen osa niiden sanomassa ja tämä tulkinta on todennäköisesti vaikuttanut kansamme sodanjälkeiseen historiankäsitykseen enemmän kuin kaikki akateemiset tutkimukset yhteenlaskettuna. On kuitenkin täysin selvää, kuten aina, että näissäkin teoksissa esiintyvä historiankuva on vajaavainen. Sillä oli oma aikansa ja elinkaarensa.

Kuten Linna on itse kertonut, Tuntemattoman sotilaan suuri kertomus syntyi reaktiona sille – hänen mielestään ”runebergiläiselle” - historiankuvalle ja näkemykselle Suomen kansasta, jota oli hänen omalla sukupolvelleen ylhäältä käsin tyrkytetty ja jota myös suomalainen julkisuus ja koko ”diskurssi” heijasteli.

Revisiona menneen maailman tarinaan Linnan tekstit osuivat lukijakunnan tarpeisiin kuin täsmäohjus. Ne kertoivat kansasta jotakin, jota se todella halusi kuulla, kuten levikkiluvutkin kertovat. Sen sijaan ne eivät kertoneet kaikkea Suomen historiasta, eivätpä edes kaikkea olennaista. Päinvastoin voi sanoa, että ne monessa kohdin antavat eritoten meidän aikamme yleisölle väärän viestin kuvaamastaan ajasta.

Linnan romaanit muistuttavat Leo Tolstoin suuria romaaneja, Tuntematon sotilas muistuttaa eräissä suhteissa erityisesti Sotaa ja rauhaa. Siinäkin jalous ja inhimillisyys, jopa syvällinen filosofia, jota edustaa oppimaton musikka, Platon Karatajev, löytyvät ensi sijassa rahvaan parista. Kansa ei pelkästään sopeudu huonosti herrasväen kielipeleihin, vaan myös suorastaan näyttää elävän omaa elämäänsä täysin riippumatta siitä, mitä johtajat tekevät, sanovat ja ajattelevat. Epäselväksi tosin ei jää, että esim. sodassa johtajat tekevät kaiken väärin. Itseasiassa koko Suomen sivistyneistö paljastuu joukoksi narreja, jotka itsekylläisyydessään kuvittelevat olevansa rahvasta parempia ja sitä johtavansa, mutta ovat tosiasiassa pelkkiä koomisia marionetteja. Todellinen elämäkin tuntuu keskittyvä pikemminkin tölleihin ja latoihin kuin herrasväen teennäisiin seurapiireihin.

Tuntemattomassa sotilaassa Linna selitti halunneensa antaa suomalaiselle sotilaalle pään, mitä Runeberg ei ollut tehnyt. Tämä tarkoitti sitä, että upseerit – tai Suomen johto – eivät suinkaan Linnan romaanissa olleet niitä, jotka ymmärsivät asioita. Suomen ”nilkit” läksivät Linnan kirjan sankareiden mukaan soitellen sotaan ja löivät päänsä Karjalan mäntyyn. Kansa sen sijaan tiesi oikeuden ja kohtuuden aina, ja piti hallussaan viisautta, joka tosin ei, ikävä kyllä, voinut ratkaista kansallisia poliittisia päätöksiä, mutta sentään esti katastrofia tulemasta täydellisemmäksi.

Linnan historiankuvasta on vain askel sellaiseen älymystöasenteeseen, jota esim. Erno Paasilinna edustaa. Sen mukaan Suomen historian läpikäyvänä juonena on herrojen kelvottomuus, vapauden puute ja kansan sortaminen. Eliitin rooli historiassa on, että se sortaa, silloin kun ei tapa. Jalostetussa muodossa saman perusteeman voi löytää myös Heikki Ylikankaalla. Jälkimmäisessä tapauksessa läpikäyvänä on sosiaalihistoriallinen näkökulma, jossa luokat ikuisesti taistelevat pelaten nollasummapeliä ja alaluokka johdonmukaisella välttämättömyydellä ikuisesti häviää.

On tehtävä selvä johtopäätös. Linnan paradigma on aikansa elänyt ja antaa nykyiselle sukupolvelle jopa oleellisesti vääristyneen kuvan kuvaamastaan aikakaudesta, eritoten sen tietyistä keskeisen tärkeistä elementeistä kuten suomalainen sivistyneistö ja Suomen poliittinen johto.

Ns. suomettumisen kaudella noiden ryhmien leimaamiselle oli poliittinen tilaus, voisi jopa sanoa tuhannen ruplan paikka. Samaan suuntaan vaikutti vasemmistoaalto, jonka ”suuressa tarinassa” sankarit löytyivät samasta ryhmästä kuin Väinö Linnallakin. Suomen poliittinen ja kulttuurinen eliitti sen sijaan olivat aina maailmanhistoriallisesti nähdyn taistelun jakolinjan huonommalla puolella.

Voi, voi sentään. Kyllä totisesti Suomella oli huono herraonni, huokaisi moni suurten ikäluokkien älykkö 1970-luvulla ja sen jälkeenkin hamaan meidän päiviimme saakka pohtiessaan maamme historiaa. Järjettömään huippuunsa tämä käsitys kärjistyi ns. taistolaispiireissä, joiden maailmankuvan kannalta Suomen sivistyneistö, sen johtavat piirit ja vieläpä itse maakin olivat näytelleet koko maailmanhistoriallisen kehityksen ja yleisen totuuden ja oikeuden toteutumisen kannalta diametrisesti vastakkaista roolia eli olleet aina taantumuksen välikappaleita. Samoissa piireissä saatettiin kuulla sellainenkin stalinistisen logiikan kannalta looginen johtopäätös, että pahinta, mitä Suomen historiassa oli tapahtunut, oli se, ettei sitä talvisodassa liitetty Neuvostoliittoon.

Väinö Linnan historiankuva sai palvella ja palvelikin hyvin myös sellaisella aikakaudella ja sellaisia tarkoitusperiä, joita ei sen ilmestyessä voitu nähdä. Tuntemattomassa sotilaassa on eräitä varsin epäilyttäviä piirteitä muutenkin. Miehistön ja upseeriston diskurssit eivät edes kohtaa. Johtoportaan kuva todellisuudesta on jopa vakavasti irrallaan koko todellisuudesta yleensäkin. Ylin sotilasjohto esiintyy lähinnä kirjassa taustavaikuttajana. ”Meidän nilkit” olivat valmiita syöksymään Hitlerin kelkkaan ja hakkasivat päätänsä Karjalan mäntyyn. Hekin kuvataan klovneiksi, vaikkei yhtä irvokkaiksi kuin upseeri Karjula, joka vihapäissään ampuu pataljoonan parhaimman sotilaan. Symbolisesti tämä Viirilä-niminen rehjake oli myös inhottava, poikkeuksellinen yksilö. Yleensä miehistö ja aliupseeristokin oli sympaattista ja sitä paitsi näytti älyllisesti kykenevän orientoitumaan erinomaisesti siihen ympäristöön, jonka sota kaikessa eläimellisyydessään tarjosi. Tässä vaiheessa luulisi kriittisellä ihmisellä alkavan jo hälytyskellot soivan korvissa. Näin ei useimmiten kuitenkaan käynyt.

On sanottava, että Linnan Tuntematon sotilas on nerokasta kirjallisuutta, mutta samalla mitä suurimmassa määrin tendenssimäistä ja omaan aikaansa kytkeytyvää. Tämän ilmiö havaitsi aikoinaan myös Veijo Meri. Hän pani merkille miten romaani muutti jopa veteraanien käsitystä sodasta. Meri havaitsi mm. veteraanien puhuneen sodasta aivan eri tavalla ennen Linnan sotaromaania kuin sen ilmestymisen jälkeen. Alkoi ilmestyä eri jermuja, lahtisia, rokkia, hietasia, koskeloita jne.

Syntyneestä kirjasodasta kannattaa mainita eräs kiinnostava tulkinta Linnan romaanin ehkä suurinta sankaria luutnantti Vilho Koskelaa kohtaan. Sen esitti aikoinaan kaukopartioupseeri Pauli Marttiina:

"Minun kokemukseni mukaan armeijassa aina on sellaisia upseereita, jotka hännystelevät sotilaita. Nämä saavat kansanmiehen nimen ja heitä kehutaan. He eivät rankaise, ne ovat miesten kanssa yhtä poikaa ylempiä esimiehiä vastaan ja vetävät tällä tavoin kurin alas. Ne ovat miesten silmissä hyvissä kirjoissa, mutta niitten komppania ei kyllä pysty koskaan sellaisiin saavutuksiin kuin tämän Koskelan joukkue pystyi.

Nyt on sillä lailla, että kuriton joukkue ei koskaan pysty siihen, mihinkä semmoinen joukko, jossa on hyvä kuri. Koskelan joukkue oli purnaava joukkue, joka melkein joka käskyn saadessaan pani kampoihin ensin, mutta siitä huolimatta se taisteli kuin jellona. Kirjassa on ristiriita."

Marttina varmaankin tiesi mistä puhui. Linnan romaanin jälkeiset sukupolvet ovat kuitenkin nielleet karvoineen päivineen naiivin käsityksen upseeri Koskelasta (sosiaalidemokraatti) eräänlaisena ”luonnon täysosumana”. Esitän epäilykseni.

Taisi olla Hannu Raittila joka joitakin vuosia sitten aika rohkeasti uskalsi jo tuoda esille, että esim. Antti Tuurin kirjat sodasta olisivat sittenkin olleet realistisemmat kuin Linnan. Yleisessä tietoisuudessa esim. uskonnon rooli oli sota-aikana aivan toista luokkaa kuin Linnan jermuilla, joista vain Mäkilä näyttää viljelevän uskonnollista kieltä ja hänkin tekee sen mieluummin itsekseen. Faktat puhuvat sittenkin enemmän kristillis-siveellisestä pohjavireestä kuin ”jumalattomasta jermuilusta”. Lottien kunnioitus oli miesten keskuudessa jotain muuta kuin minkä Linnan romaanin Raili Kotilaisen tapaus osoittaa.

Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla syyllistyy vastaavaan tendenssimäisyyteen. Linnan käsitystä tapahtumista hallitsee vanha vulkaaninen malli, joka on aivan kestämätön. Kuten vertaileva tutkimus sosiaalisista vallankumouksista yleensä ja Risto Alapuron tutkimukset Suomen vallankumouksesta erityisesti ovat osoittaneet, ei vallankumouksia voi johtaa yhteiskunnallisista epäkohdista. Vallankumous ei ole tulivuorenpurkaus, joka tapahtuu lainomaisesti sitten, kun paine on kasvanut tarpeeksi suureksi, vaan se on kilpailevien valtarakenteiden taistelu eli pohjan sille luo ns. kaksoisvalta. Väkivaltaan turvautuminen oli askel, jonka suurin osa ymmärsi moraalittomaksi, sanoivatpa agitaattori-sedät mitä tahansa. Se, että siitä seurasi kosto, ei taas ole niinkään käsittämätöntä eikä edeltävistä tapahtumista irrallista kuin poliittisen historian merkitystä vähättelevä sosiaalihistoria haluaisi sen olevan.

Kapinaan demokratiata vastaan nousseet punaiset eivät ansaitse edistyksen sankarien ja marttyyrien sädekehää, vaikka olisivat osoittaneet taistelussa suurtakin kiivautta. Valkoiset eivät liioin ansaitse historian tuomiota vaan jälkipolvien kiitollisuuden siitä, että he kukistivat kapinan.

Voidaan täydellä syyllä sanoa, että punainen osapuoli rehabilitoitiin ”kulttuurivallankumouksemme” vasemmistohegemonian vuosina niin totaalisesti, kuin se ylipäätään on mahdollista. Sen sijaan vuoden 1918 valkoinen näkökulma, joka kulttuurin muutoksen ansiosta on keskivertosuomalaiselle ilman selityksiä aivan käsittämätön, on sellaiseksi jäänytkin. Jopa tutkijatkin saattavat esittää valkoisen puolen sodankäynnin ennen muuta tolkuttomana teurastuksena ja yhä vielä ollaan joillakin tahoilla näkevinään, että ”totuus” vuodesta 1918 tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että silloin valkoiset tappoivat punaisia. Se, että näin on käynyt ei tietysti ole tendenssikirjailija Linnan syytä yksinomaan. Linna kirjan saama myönteinen vastaanotto johtui poliittisesti ilmapiiristä, jossa kuvaukselle vuosien Suomen silloisesta sivistyneistöstä ja oikeistosta oli ulko- ja sisäpoliittinen tilaus.

Maailma on täynnä salaisuuksia. Tiedämme että perheissä on omat perhesalaisuuksiksi nimetyt vaietut asiat. Yhteinen etu sitoo jäseniä olemaan vaiti asioista joille ei enää mitään voida eikä asiat muuksi muutu. Mutta jossain vaiheessa joku aina huomaa jotain sellaista, joka kertoo oudoista asiosta. Seuraavan tarinan ”sankari” on jokaisen eteenkin ammattiupseerin hyvin tunteva topografikartta. Se oli ja on edelleenkin tärkeä jokaiselle upseerille puhumattakaan esikuntaupseereista. Niitä tarvitaan paljon. Sitä se oli myös neuvostoliittolaisille upseereille kesällä 1941. Siirrymme nyt tuon kohtalokkaan kesän tapahtumiin lähelle Neuvostoliiton ja Suur-Saksan välistä rajaa.

On 13.6.41. TASSin tiedotteen suojassa neuvostoväet syöksyivät miljooniin nousevana massana länsirajan suuntaan. Tuhannet sotilasjunat tukkivat valtion rautatiet Kaukoidästä Brestiin, halvaannuttaen kaiken muun liikenteen. Öisin purettiin divisioonia, armeijakuntia ja armeijoita salaa rajalla oleviin metsiin. Neuvostokomentajat eivät vielä tienneet mikä heitä odottaa. Jokainen näki vain oman komppanian, patterin, patteriston, rykmentin, prikaatin, divisioonan, armeijakunnan, armeijan, vaan ei käsittänyt Stalinin aikomuksen koko laajuutta. Ja nyt saapuu järkyttävä uutinen: Hitler suoritti ennakoivan iskun, aloitti yllättäen sodan.

Oli 22.6. tavallinen tilanne: Valkovenäjän metsissä purettiin kuljetusvälineistä 22. armeijaa, joka oli salaa paiskattu sinne Uralista. Niin kuin kaikki muutkin neuvostoarmeijat se valmistautui hyökkäämään. Vaan 22. armeijalle annettiin odottamatta täydellisesti epätavallinen tehtävä: valmistautua puolustukseen ja vastaiskuihin omalla alueella. Kenraaliluutnantti N. Birjukov oli siihen aikaan kenraalimajuri ja hän johti 22. armeijan 62. jalkaväkiarmeijakunnan 186. jalkaväkidivisioonaa. Hän kirjoittaa:

”Kartan, ainoan kappaleen, jonka minä onnistuin kerjäämään 21. mekaanisen armeijakunnan esikuntapäälliköltä, otti minulta meidän armeijakuntamme komentaja kenraalimajuri I. Karmanov.”

Kenraali Birjukovin 186. divisioona oli lähes täysin määrävahvuinen. Divisioonassa on 13 000 sotilasta, aliupseeria ja upseeria, 144 kenttätykkiä, 154 kranaatinheitintä, 558 konekivääriä, 13 panssariautoa, 16 uivaa panssarivaunua, 99 traktoria, 558 autoa, 3000 hevosta ja ... ei yhtään karttasarjaa (settiä). Yhden kartan kenraali Birjukov mankui naapuriarmeijakunnasta, mutta hänen esimiehensä otti sen itselleen. Neuvostokenraalien välillä oli samanlaiset suhteet kuin stalinistisessa rikollisten leirissä. Muuten, kartan ottanut Karmanov, oli tosiaan hiljattain päästetty vankilasta, kuten myös hänen 22. armeijansa oli enimmäkseen kasattu Uralin keskitysleireiltä. Kenraali Birjukov näytti sillä kertaa anteeksiantamatonta kevytmielisyyttä: kun sinulla on vain yksi kartta, niin älä näytä sitä kenellekään, ei edes omalle esimiehelleen, muuten se viedään. Vaan älkäämme kadehtiko myöskään hänen esimiestään, joka pani kartalle jalat alle: hänen alaisuudessaan oli 66. jalkaväkiarmeijakunta ja siihen kuului kolme divisioonaa (153., 174. ja 186.), kaksi erillistä kenttätykistörykmenttiä, ilmatorjuntapatteristo, viesti- ja pioneeripataljoonat, lennosto. Jalkaväkiarmeijakunnassa on 50 000 sotilasta ja upseeria. Armeijakunnassa on yhteensä 17 rykmenttiä, joista 8 on kenttätykistörykmenttejä. Armeijakunnassa on 966 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä.

Me tiedämme jo montako karttasarjaa pitää antaa yhdelle patterille. Vaan jalkaväkiarmeijakunnassa ei ole yksi patteri, vaan 173 kenttätykistö- ja kranaatinheitinpatteria (mukaan luettuna tulenjohtopatterit). Jokaisella jalkaväki-armeijakunnalla on tykistön tulenjohtoa varten oma lento-osasto. Mihin lentokoneet lentävät ilman karttoja ja miten ne voivat johtaa tykistön tulta? Vaan eihän ainoastaan tykistö käytä karttoja. Karttoja tarvitsee myös jalkaväki, niitä tarvitsevat niin pioneerit kuin myös huoltojoukot. Jos kartat annetaan tykistölle, mutta ei jalkaväelle, niin miten organisoidaan yhteistyö? Vaan ilman karttoja eivät voi pataljoonien, rykmenttien ja divisioonien esikunnat tehdä omaa työtään ollenkaan. 186. divisioonan ja 62. jalkaväkiarmeijakunnan minä esitin vain esimerkkinä. 21. mekanisoidussa armeijakunnassa tilanne oli samanlainen. Armeijakuntaa johti kenraalimajuri D. Leljushenko, laajakatseinen ihminen. Toistensa auttaminen taistelussa – se on taistelutoveruuden perusta. Sodan aikana kenraali Leljushenko oli yksi sen periaatteen huolellisimmista noudattajista. Hän päätti sodan kenraalieverstinä, 4. kaartinpanssariarmeijan komentajana. Kaikissa viroissaan, joka tilanteessa Leljushenko tuki naapureitaan tulella, rohkeilla rynnäköillä, nopeilla manöövereillä. Kun kenraali Birjukovin piti sodan alussa mankua kenraali Leljushenkolta karttoja ja sai vain yhden karttalehden, niin karttoja ei ollut myöskään Dimitri Leljushenkon 21. mekanisoidussa armeijakunnassa mainita saakka. Vaan me emme puhu nyt divisioonista, armeijakunnista, eikä edes armeijoista: koko toinen strateginen hyökkäysaalto (porras), johon kuului seitsemän armeijaa ja runsaasti erillisiä armeijakuntia, oli ilman karttoja. Myöskään Ensimmäisessä strategisessa hyökkäysaallossa (viisitoista hyökkäysarmeijaa, sekä armeijakuntia ja divisioonia kymmenittäin) ei ollut karttoja. Näiden suojassa keskittyi kolmas ja sen jälkeen neljäs aalto, vaan niitä ei ollut mahdollista johtaa, kun kartat puuttuivat.

Tässä on esimerkki tilanteesta neuvostojoukkojen Ensimmäisestä strategisesta hyökkäysaallosta. Todistajana on kenraalimajuri D. Osadtshii. Siihen aikaan hän oli yliluutnantti, Lounaisrintaman 11. armeijan 3. mekanisoidun armeijakunnan 2. panssaridivisioonan 3. panssarirykmentin panssarikomppanian päällikkö. Liettuassa. Ennen sodan alkua divisioonassa annettiin hälytys ja divisioona hivutettiin rajanläheiseen metsään. Panssarivaunuihin KV-2 annettiin betonia läpäisevät ammukset. Loogista: edessä odotti Itä-Preussi, sen alueella oli satoja vahvoja teräsbetonibunkkereita. Vaan sota alkoi toisin kuin oli suunniteltu: teräsbetonisesta linnoitusvyöhykkeestä ei tarvinnutkaan murtautua lävitse, betonia läpäisevät kranaatit seisoivat tarpeettomina, sillä piti puolustaa omaa maata, sotia omalla alueella. Ja tulikin ongelma: komentajilla ei ollut topografisia karttoja. Kenraali Osadtshiin artikkeli on lyhyt, mutta karttojen puuttumiseen hän viittaa useita kertoja.

Sen ajankohdan dokumenteista selviää, että kartat puuttuivat ei ainoastaan 2. panssaridivisioonassa, vaan kaikissa panssaridivisioonissa. Puna-armeijan panssarijoukkojen komentajan varamies kenraalimajuri V. Volski lähetti 5.8.1941 puolustusministerin varamiehelle kenraaliluutnantti J. Fedorenkolle raportin panssarijoukkojen käytöstä sodan ensimmäisinä päivinä. Johtopäätösten joukossa oli myös seuraava:

”Johdolta puuttuivat kartat, josta seurasi, että ei pelkästään yksittäiset panssarivaunut, vaan kokonaiset joukko-osastot harhailivat ympäriinsä”

Mutta nyt oikein korkea todistaja – F. Golikov. Ennen sotaa – GRU:n (Venäjän sotilastiedustelu) johtaja, sodan päättyessä varapuolustusministeri (ja Stalinin varamies), sodan jälkeen Neuvostoliiton marsalkka. Vuoden 1941 marraskuussa Golikov oli kenraaliluutnantti, komensi 10. armeijaa. Kaartin puna-armeija oli siihen mennessä jo hävitetty. Moskovan lähellä vihollista sitoivat puna-armeijan kolmannen strategisen hyökkäysaallon rippeet, ja Stalin perusti salaa kymmentä armeijaa kouluttamattomista reserviläisistä ja valmistautui vastahyökkäykseen. Vaan ongelma oli entinen:

”Meillä on vain kaksi kappaletta karttoja, yksi on minulla ja toinen armeijan esikuntapäälliköllä”.

On olemassa satoja dokumentteja jotka kertovat karttojen totaalisesta puuttumisesta. Todistajina ovat upseerit, kenraalit ja marsalkat. Tapahtumasta voidaan toki kirjoittaa vaikka paksu kirja jonka viesti on kuitenkin sama – puna-armeijan topografikartat puuttuivat kesäkuussa 1941 niiltä valtavilta joukoilta jotka olivat ryhmittyneet lähelle Suur-Saksan rajaa. Mutta miksi kartat puuttuivat?

Asia on hieman pulmallinen. Nyt on niin, että Neuvostovenäjällä oli luotu sellainen karttatuotanto, joka omalta laajuudeltaan, määrältään ja työn laadultaan ylitti kaiken, mitä oli tuohon mennessä koskaan missään toteutettu. OK. Hyvä karttajärjestelmä, mutta ”pilasiko jätkät homman”?

Ei siltä näytä. Jokaisessa Neuvostoliiton topografisessa kartassa oli otsikko ”Yleisesikunta”. Siinä on esitetty se organisaatio, joka on vastuussa sotilaallisten suunnitelmien tekemisestä ja suunnitelmien esittämisestä joukoille kartoilla, kuin myös kartoilla varustamisesta. Vuonna 1941 Yleisesikunnassa oli kahdeksan päähallintoa. Yhtä niistä nimitettiin topografiahallinnoksi ja sille kuuluivat kaikki topografisiin karttoihin liittyvät asiat. 22.6.1941 topografiahallinnon johtaja oli kenraalimajuri M. Kudrjavtsev. Hän oli suoraan Yleisesikunnan päällikön armeijankenraali G. Zhukovin alaisuudessa.

Tässä he ovatkin – kaksi syyllistä. Kenraali Kudrjavtsev olisi pitänyt teloittaa ampumalla karttojen puuttumisen vuoksi ja kenraali Zhukov siksi, että hän ei kyennyt valvomaan Kudrjavtsevin työtä riittävässä määrin.

Teloittiko Stalin heidät ampumalla? Hirttikö heidät? Ei. Ei ampunut, eikä hirttänyt. Tässä voi tulla epäilys: mutta ehkä toveri Stalin oli pehmeäluonteinen, antoi virheitä anteeksi?

Stalin oli tosiaan säyseä, mutta ei erityisen, eikä aina. Zhukovin edeltäjää Yleisesikunnan päällikön virassa (tulevaa Neuvostoliiton marsalkkaa) K. Meretskovia NKVD:n tutkijat juottivat niinä päivinä kusella, liskuttivat hänen sukuelimiään oven ja ovipielen väliin sekä ruoskivat selästä irti nahanriekaleita.

Miten toveri Stalin menetteli Zhukovin suhteen? Stalin määräsi hänet pian varamiehekseen, ripusti hänelle rintaan mitaleja enemmän kuin kenellekään toiselle, uskoi hänelle niin sanotun ”voitonparaatin” vastaanoton itsensä sijasta eikä huomauttanut hänelle topografisten karttojen puuttumisesta.

Noh, mutta tuo toinen? Aivan, päätopografi, mitä hänelle tehtiin?

Älkää olko huolissanne, hänelle ei tapahtunut mitään pahaa. Hän lopetti sodan kenraaliluutnanttina. Hänen rintaansa koristaa kymmenen taistelukunniamerkkiä ja runsaasti mitaleja. Hän rupesi Yleisesikunnan topografiapalvelun johtoon vuonna 1938, ollessaan 36-vuotias, ja jäi siihen virkaan 30 (kolmeksikymmeneksi) vuodeksi Stalinin, Malenkovin, Hrutshevin ja Brezhnevin hallintojen aikana.

Neuvostoliittolaiset eivät tehneet mitään väärin. Saksalaiset veteraanit vahvistivat saman asian. He eivät vahvistaneet käsitystä puna-armeijan valmistautumattomuudesta sotaan. He puhuivat valmiina olemisesta. Kirjoitetaan kaikesta, löytyy viitteitä myös topografisiin karttoihin. Kaikkein useimmin neuvostotykistön tiedustelijoiden kiinni ottamisista juuri ennen sotaa, kun nämä olivat tahallaan tai vahingossa sattuneet Saksan puolelle, mutta myös heiltä takavarikoiduista korkealuokkaisista topografisista kartoista. Vaan on kirjeitä myös rajavyöhykkeellä sodan ensi päivinä vallatuista topografiavarastoista. Esimerkiksi valtavasta Tiraspolin tukkuvarastosta, jossa säilytettiin ihmeellisen korkealaatuisia karttoja, mukaan luettuna Galatin läpipääsystä; bensiinillä valellusta ja poltetusta kellarikerroksesta Shiauliain rajakaupungissa. Kellari oli tupaten täynnä karttoja, joista säilyivät vain hiiltyneet nurkat. Vanha soturi kirjoittaa, että koko ryhmä oli järkyttynyt laadukkaasta paperista ja piirrosten selkeydestä:

”Parempi vielä kuin Saksan seteleissä”.

Myös neuvostolähteet vahvistavat saman: kartat vietiin raja-alueille ja ne menetettiin tai ne jouduttiin hävittämään peräännyttäessä. Topografisten karttojen puuttumista selittää kenraaliluutnantti A. Lossev:

”Topografisten karttojen varastot, jotka sijoitettiin perusteettomasti suoraan rajan lähelle, joko vastustaja valloitti tai ne hävitettiin ensimmäisten pommihyökkäysten aikana. Siksi joukoilla jäi saamatta 100 miljoonaa karttaa”.

Siten kartat oli varattu, vaan kaikki hävisivät sodan ensimmäisinä päivinä. Koska puna-armeija menetti karttoja valtavia määriä, koska sotaväen topografiapalvelun johtajien itsensä arvelut menetysten suhteen eroavat ja koska eroavaisuudet nousevat sataan miljoonaan karttaan, välillä suurempaankin, niin meidät on pakotettu hyväksymään: niitä valmistettiin tosiaan ihan kohtalaisesti. Niitä tehtiin niin paljon, ettei kukaan ole aiemmin niin paljon tehnyt. Hyväksykäämme sitten mekin, että meillä varattiin yhtä ja toista sotaa varten.

Topografinen kartta – se on strateginen tuote, jonka erona muihin nähden on, että yleiskäyttöisyys puuttuu siltä täydellisesti. Patruunoja ja kainalosauvoja, terästä, lyijyä, näkkileipää ja telttoja voi käyttää niin Moskovan kuin Stalingradin lähistöllä, Königsbergin ja Berliinin luona, vaan edes kaikkein paras ja tarkin Berliinin kartta ei ole erityisen hyödyllinen Stalingradin puolustuksessa. Tai päinvastoin, te valmistatte suuren määrän Stalingradin oblastin karttoja, vaan niitä ei voi hyödyntää Romanian öljykenttien valtaamisessa: siellä tarvitaan Galatin läpipääsyn karttoja.

Suurin osa strategisista materiaaleista on yleiskäyttöisiä: valmistit tuhat tonnia siteitä, käytä niitä sitten puolustus- tai hyökkäyssodassa, sodassa Saksaa tai Japania vastaan. Vaan topografisten karttojen kanssa on ongelma: yksiä voi olla liiankin kanssa, ja toisista olla puute.

Yleisesikunnan päällikön yhtenä murheenlähteenä onkin selvittää hyvissä ajoin ennen sotaa millaisten alueiden karttoja siinä sodassa tarvitaan. Yleisesikunnan pitää käyttää omia topografejaan siten, että he eivät hajottaisi omia resurssejaan kartoittamalla sellaisia alueita, joissa ei tulla taistelemaan, mutta tulevan taistelualueen kartat täytyy ehdottomasti olla olemassa ja riittävän laadukkaina sekä tarvittava määrä.

Pidettiin itsestään selvänä, että sota Saksan kanssa on väistämätön. Mutta ei Neuvostoliiton alueella. Sitä vastaavasti neuvostotopografit työskentelivätkin.

On johtopäätösten teko, tunnettujen tosiasioiden pohjalta. Yhtäältä – maailman paras topografiapalvelu, toisaalta – karttojen puuttuminen. Yhtäältä – neuvostopäätopografin loistava ura, toisaalta – neuvostokenraali mankuu kartan naapuriltaan, mutta hänen esimiehensä ottaa kartan itselleen. Miten sen kaiken voisi sijoittaa yhteisen nimittäjän alle? Ehkä joku toinen löytää muun perustelun, vaan tarkkaavainen ja kriittinen ihminen on sitä mieltä, että on vain yksi tyydyttävä selitys: Neuvostoliitto valmistautui hyökkäämään.

”Todellista suurta taitoa on siis kasvattaa ottamatta silti kasvattajan osaa, toteuttaa kasvatustehtävää ilman, että häntä kasvatetaan, mikä tietysti on propagandan varsinainen tehtävä. Parasta propagandaa ei ole se, että astutaan näkyvästi esiin, vaan se, että vaikutetaan näkymättömästi ja tunkeudutaan läpi koko inhimillisen elämän julkisuuden havaitsematta lainkaan, että aloite lähtee propagandasta”.

”Boy, i saw Rambo last night, now i know what to do next time”.

”Amerikkalainen filmi seuraa dollaridiplomatiaa samalla tavalla kuin lähestyssaarnaajat seurasivat aikaisemmin valloittajia.”

Englannin pääministeri Sir Winston Churchillille

Suomessa olemme tietoisia siitä, että 15. päivänä lokakuuta 1939 allekirjoitettuanne salaisen sotasopimuksen yhdessä Neuvostoliiton herra Stalinin kanssa, luovutitte Suomen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Aivan samoin kuin miten teki Saksa 23. päivänä elokuuta 1939 sopimuksessaan Neuvostoliiton kanssa.

- Teidän, Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton, - Saksan vastaiset toimenne ja salaiset suunnitelmanne ovat monista syistä epäonnistuneet ja menneet sekaisin. Niiden paljastuttua Saksalle ja sen huomattua tuolloin Suomea kohtaan tekemänsä virheen, yrittää Saksa nyt korjata sen ja pelastaa Suomen Neuvostoliiton käsistä ja sodan jaloista. Omien tarkoitusperiensä ja suunnitelmiensa toteuttamisen yhteydessä on Saksa nyt tarjonnut Suomelle sotilaallistakin apuaan.

Selvittääksemme Suomen ja Saksan välisiä suhteita, haluamme ilmoittaa Teille, herra pääministeri Churchill seuraavaa:

- Suomi ei ole liitossa Saksan kanssa, eikä aio olla vastaisuudessakaan.

- Vaikka Suomen on pakko lähteä liikkeelle saksalaisten mukana Neuvostoliittoa vastaan tulee Suomi tekemään sen defensiivisesti ja sellaisin päämäärin, miten Stalin on meitä pyytänyt tekemään ja miten olemme sen puolestamme luvanneet Neuvostoliitolle tehdä.

- Asiamiehemme välityksellä olemme v.1941 aikana neljä eri kertaa pyrkineet päästä keskustelemaan kansanne tilanteesta, jonka Neuvostoliiton Stalin ja Te, herra Churchill olette Suomelle aiheuttaneet. Kaksi kertaa olette kieltäytynyt ottamasta asiamiestämme vastaan.

Kaksi kertaa olette suostuneet ottamaan vastaan ja kumpaisellakin kerralla ilmoittanut, että Suomen on ehdottomasti kuunneltava ja toteltava niitä ohjeita, joita Neuvostoliitto ja Stalin suullisina, kirjeitse tai radiolla ohjeiksi antaa.

-Neuvostoliitto onkin, Stalinin nimissä, radioteitse antanut lukuisia ohjeita ja 28.toukokuuta 1941 allekirjoittamassaan kirjeessä Stalin on myöskin vahvistanut ohjeensa ja palkkiolupauksensa.

-Vaikka Suomi ei voi olla täysin varma siitä, millä tavalla annetut palkkiolupaukset ja Teidän, herra Churchill, kehotuksenne tulevaisuudessa pitäisivät paikkansa, niin puolueettomana maana ja toivossamme pyrkiä rauhaan yritämme kaikella mahdollisella tavalla toteuttaa Teidän ja Stalinin toiveita siinä, että rintamalinja ja sen mukana sotatoimet Pohjoisen Jäämeren ja Suomenlahden alueella pysäytetään viimeistään Stalinin neuvomalle linjalle.

-Suomen näin täyttäessä yhteisen tahtonne jäädyttämällä sotatoimet sanotulle linjalle ja tällä toimenpiteellä turvatessa Neuvostoliiton pohjoisen meritien vapaana pysymisen, niin rohkenemme odottaa, että sotaselkkauksen loputtua rauhankonferenssissa Suomen kohdalla maamme rajojen kunnioitus, etnografiset siteet ja kansamme itsenäisyys turvataan ja taataan, kuten Neuvostoliiton herra Stalin kirjallisessa lupauksessaan toukokuun 28.päivänä 1941 on meille ilmoittanut. Tästä lupauksesta seuraa liitteenä Teille, herra pääministeri Churchill, englanninkielinen jäljennös.

Helsingissä kesäkuun 24. päivänä 1941

Risto Ryti                                                               Mannerheim

Tasavallan presidentti                                         Puolustusvoimien Ylipäällikkö. ( 93)

___________________________________________________________________________________________________________________________

Kirje toimitettiin Ruotsissa toimivan Englannin lähettilään V.Malletin välityksellä pääministeri Churchillille. Rytin tiedustellessa Englannin Suomen lähettiläältä ( G.Vereker ) olisiko tarkoituksenmukaista lähettää kirjeestä kopio myös USA:n presidentille Rooseveltille, oli lähettiläs maininnut Churchillin joka tapauksessa informoivan presidenttiä kirjeen sisällöstä, joten sen lähettäminen olisi turhaa.

Monista eri seikoista ilmeni myöhemmin, että Churchill ei ollut tästä Suomen kannalta erittäin tärkeästä kirjeestä ja ilmoituksesta maininnut sanaakaan Rooseveltille, tai muille USA:n edustajille – mm. ulkoministeri G. Hullille. 

Churchill vaikeni, mutta hänen muut toimenpiteensä Suomea kohtaan kirjeen saatuaankin osoittivat varsin nopeasti, että hän katsoi Suomen olevan avoimesti Englannin vihollinen ja tulisi toimimaan sen mukaisesti, antaen samat ohjeet myös alaisilleen. (Lähteet ja liitteet:

”Prime ministers Minute” / 22.6.1941, 5.7.1941 ja 16.7.1941) 

Ehkäpä syynä olikin juuri tuo Rytin ja Mannerheimin mainitsema asia joka siis kuului seuraavasti:

"Suomessa olemme tietoisia siitä, että 15. päivänä lokakuuta 1939 allekirjoitettuanne salaisen sotasopimuksen yhdessä Neuvostoliiton herra Stalinin kanssa, luovutitte Suomen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Aivan samoin kuin miten teki Saksa 23. päivänä elokuuta 1939 sopimuksessaan Neuvostoliiton kanssa."

 

Unohtamatta presidentin ja marsalkan seuraavaa havaintoa:

"Kaksi kertaa olette suostuneet ottamaan vastaan ja kumpaisellakin kerralla ilmoittanut, että Suomen on ehdottomasti kuunneltava ja toteltava niitä ohjeita, joita Neuvostoliitto ja Stalin suullisina, kirjeitse tai radiolla ohjeiksi antaa."

Talvisodasta on viime vuosina käyty ajoittain tiukkaakin keskustelua. Professori Heikki Ylikangas on väittänyt Suomen tehneen rauhan viime kädessä siksi, että se laskelmoi saavansa Saksan tuella Karjalan takaisin. Toisaalta mm. nuori tutkija Lasse Laaksonen todisti väitöskirjassaan, että rauha tehtiin sotilaallisen kestokyvyn viime hetkillä.

Omissa tutkimuksissaan Ylikangas tiivistää näkemyksensä siitä, miksi Suomi torjui lännen tarjoaman sotilaallisen avun seuraavasti:

”Kattavin (pää)selitys näyttäisi olevan seuraava: Suomi menetteli näin siksi, että se pani suuren ahdistuksen ja epävarmuuden piinaamana sittenkin pakkovalinnan edessä toivonsa Saksaan ja sen menestymiseen suursodassa.”

Ylikankaan pääperustelu koskee entisen pääministerin, professori T.M. Kivimäen välittämää viestiä valtakunnanmarsalkka Herman Göringiltä Berliinistä. Kivimäki sanoi valtioneuvoston istunnossa 28.2.40 Saksan kantana: ”Suomen on viisainta tehdä rauha millä ehdolla hyvänsä ja odottaa suursodan loppua, jolloin kaikki palautetaan ennalleen, voitti sodan kumpi osapuoli hyvänsä.”

Ylikangas rakentaa todistelunsa lähinnä sen varaan, että Göring oli sanonut Kivimäelle enemmän:

”Takaan, että kun lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan, saatte kaiken takaisin korkoineen.”

Kivimäki oli välittänyt tämän tarkemman kehotuksen ulkopolitiikan ydinkaksikolle pääministeri Rytille ja ulkoministeri Tannerille, jotka päättäväisesti ajoivat Suomen solmimaan Moskovan raskaan rauhan.

Mutta Ylikankaan väittämän perusheikkous on siinä, ettei hän ota riittävästi huomioon kansainvälisen suurpolitiikan luonnetta. Tosiasiassa Suomi pyysi ulkovaltojen apua jo Kansainliitossa joulukuussa 1939 ja itseasiassa sai apua monilta mailta, eteenkin Ruotsilta sen ”puolueettomuudesta” huolimatta. Sitten apua pyydettiin moneen otteeseen suoraan Ranskalta ja Englannilta.Nämä tosiasialliset avunpyynnöt, vaikka ne oli muotoiltu kyselyiksi, ja niiden saama myönteinen, kasvava ja ennenkaikkea julkinen huomio olivat pääsyy siihen, että Neuvostoliitto taipui ensin neuvotteluihin ja lopulta rauhaan Suomen kanssa, vaikka sillä olisi ollut sotilaallisen läpimurron ainekset hallussaan. Mitään oleellista eroa ”muodollisen” avunpyynnön ja sen avunpyynnön ympärille rakennetun yhteistyön välillä ei ollut: liittoutuneet valmistelivat koko ajan retkikuntaa Suomeen, eikä se olisi tapahtunut yhtään sen nopeammin vaikka Suomi olisi esittänyt ”virallisen” avunpyynnön aikaisemmin. Epämääräiset rajanvedot ovat tuttuja diplomatiassa.

Kiistaton tosiasia on, että Suomi oli sotilaallisesti maaliskuun alussa 1940 kuilun partaalla. Rintama ei romahtanut missään mutta joukot väsyivät, kuluivat ja eteenkin ammustilanne oli heikko. Jotta ymmärrämme miksi Neuvostoliitto teki rauhan 13.3.40 Suomen kanssa, meidän on tiedettävä mitä ennenkaikkea Kremlissä tapahtui noina päivinä.

Kimmo Rentolan ansiokas tutkimus (”Tiedustelun vaikutus Stalinin päätöksiin talvisodassa”) avaa salaisuuden verhoa:

” Myöhemmin samana päivänä [13.1.1940]Moskovaan saatiin lisää tietoa Ranskan ase- ja ampumatarviketoimituksista samoin kuin insinööriupseerien ja linnoittamisen asiantuntijoiden lähettämisestä Suomeen. Hälyttävin oli tieto kenraali Weygandin matkasta Syyriaan ja suunnitelmista tehdä ilmahyökkäyksiä Bakua, Batumia ja Tuapsea vastaan. Edelleen raportoitiin, että myöhemmin Turkki liittyisi hyökkäykseen Kaukasukselle. Varman tiedon pikaisesta ilmahyökkäyksestä Bakuun Stalin sai myös sotilastiedustelu GRU:n kautta Lontoosta, ilma-attasea Tšornyiltä.

Nyt oli piru merrassa. Kyllä venäläiset tiesivät, miten vaikeaa liittoutuneiden oli auttaa suoraan Suomea, oli hankala edes päästä paikan päälle, puhumattakaan taistelukokemuksesta talvioloissa, eikä Murmanskilla tai Arkangelillä ollut vielä sitä merkitystä minkä ne saivat 1941. Mutta Kaukasus oli eri asia, sieltä saatiin yli 90 prosenttia Neuvostoliiton raakaöljystä ja vielä isompi osa bensiinistä. Jos Baku joutuisi pois pelistä ilmapommitusten seurauksena, miehityksestä puhumattakaan, se olisi kohtalokas isku Neuvostoliiton sotaponnistuksille vähänkin pitemmällä aikavälillä samoin kuin sen kaupallisille ja strategisille suhteille Saksan kanssa.

Heikentääkseen edelleen Moskovan länsisuhteita myös saksalaiset panivat eri kanavia myöten liikkeelle tietoa, että ranskalaiset aikovat hyökätä Syyriasta Bakua vastaan. Niinpä Turkista äkkiä tuli diplomaattien talvisodan tärkeä polttopiste. Molotov tiukkasi Turkin lähettiläältä, mitä oli tekeillä kenraali Weygandin Turkin-vierailun kulissien takana ja mitä Turkin pääministeri tarkoitti sanoessaan että elämme aikaa jolloin jokainen kätkee aikeensa. Moskovaa ei taatusti rauhoittanut, että turkkilaiset kutsuivat lähettiläänsä kotiin.

Päiväkirjassaan Kommunistisen internationaalin pääsihteeri Georgi Dimitrov luultavasti tavoitti juuri sen iltayön jolloin Stalin muutti mielensä Suomen sodasta. Bolšoi-teatterissa 21. tammikuuta 1940 vietetyn illan jälkeen Stalin selitti lähimiehilleen Suomen suunnan ongelmia.

Aluksi hän oli uhkaavalla mielellä. Oli käynyt ilmi, hän selitti, ettei kyseessä ollut pelkkä Suomi, vaan suomalaisilla oli yllyttäjiä ja he olivat varustautuneet suureen sotaan, lentokentilläkin oli tilaa useammille koneille kuin heillä oli itsellään. Siitä huolimatta heidät pian murskattaisiin ja suojeluskuntalaiset tapettaisiin viimeiseen mieheen, hän lupasi kohottaen maljan.

Silloin ilmapiiri muuttui. Varapuolustusministeri kenraali Georgi Kulik toi rintamalta erittäin huonoja tuoreita uutisia. Stalin syytti häntä vaipumisesta pakokauhuun ja lupasi lähettää psykologian oppikirjan, jossa tuota tilaa kuvaillaan. Entisenä teologian opiskelijana hän ylisti kreikkalaismunkkien viisautta: kun tuli huonoja uutisia, he menivät saunaan miettimään ja pesemään pois "kaiken sen paskan", niin kuin Stalin sanoi, mitä oli saatu vääristä vaikutelmista. Vasta sitten he tekivät päätöksensä, ei vaikutelmien ja kauhukuvien vaan perustavien faktojen pohjalta.

Juuri sitä Stalin oli nyt tekemässä.

Yhteys Helsinkiin auttoi saamaan paremman käsityksen siitä, mitkä olivat faktat. Hella Wuolijoki ilmaantui Tukholmaan Suomen hallituksen sanansaattajana (ulkoministeri Tannerin valtuutuksella) tunnustelemaan rauhan mahdollisuuksia, mutta NKVD:n miehet kohtelivat häntä agenttinaan, joka oli tullut selittämään miksi kaikki oli mennyt pieleen ja miten sotku voitaisiin selvittää. Paradoksaalista kyllä, juuri Tanner näyttää aina Tarton rauhanneuvotteluista alkaen olleen sen idänsuhteiden takaoven diplomatian perustaja, jonka mestarina Kekkonen esiintyi myöhemmin, toki toisissa oloissa. Siinä voi nähdä sitä kuuluisaa historian ironiaa.

Pääjohtopäätös Wuolijoen raporteista oli sellainen jota ei sanottu suoraan: Kuusisen hallituksella ei ollut vähimpiäkään mahdollisuuksia saada tukea, edes salaa, Helsingin hallitus oli vakaa, nautti kansan tukea eikä murtuisi, mutta oli nyt valmis myönnytyksiin saadakseen rauhan.

Jos Stalinilla olisi ollut enemmän aikaa, tuskin hän olisi niellyt ylpeyttään ja ryhtynyt asioimaan sellaisen hallituksen kanssa, jonka oli julistanut olemattomaksi, mutta joka olikin kieltäytynyt häipymästä ja tärvellyt puna-armeijan mainetta. Mutta nyt oli kiire. Moskova ilmoitti 29. tammikuuta 1940 Ruotsin hallitukselle, ettei periaatteessa ollut estettä tehdä rauhaa Helsingin hallituksen kanssa. Samana päivänä Stalin sanoi omilleen, että brittien oli turha pitää "venäläisiä tyhminä ... karhuina, joiden pää toimii huonosti."

Neuvostoliitto yritti rauhoitella paitsi Ruotsia myös brittejä ja jopa saada heitä välittäjiksi. Molotov torjui "naurettavana" väitteen, että Neuvostoliitto olisi liittoutumassa Saksan kanssa länttä vastaan. Samaan aikaan valmisteltiin uusi suurhyökkäys, jotta Suomi voitaisiin pakottaa riittävän ankariin ehtoihin ja pelastaa puna-armeijan sotamaineesta se mikä pelastettavissa oli. Kun se alkoi 11. helmikuuta, kävi ilmi, että Mannerheim oli ollut aivan liian optimistinen. Suomalaisten oli pakko vetäytyä ja uuden tutkimuksen mukaan romahdus oli lähellä.

Mutta Stalinilta puuttui aikaa. NKVD:n Pariisin rezidentura pommitti häntä hälyttävillä (ja liioitelluilla) tiedoilla. Mainittiin valtavia määriä Suomeen jo lähetettyjä lentokoneita (Ranskasta 176, Britanniasta 164, Yhdysvalloista 44, Italiasta 35), tiedettiin valmiista suunnitelmista lähettää itse Suomeen kolme divisioonaa, jotka Ruotsi päästäisi läpi huolimatta näennäisestä puolueettomuudestaan, kerrottiin pakolaispuolalaisten tulevan mukaan ja Ranskan armeijan intendentuuran jo jakaneen 20.000 lumipukua ja saman verran vuoristoreppuja, ja sitä rataa.

Vasta 14. maaliskuuta NKVD sai Pariisista ensi kertaa tarkkaa tietoa lännen apuhankkeen vakavista vaikeuksista. Britannian ulkoministeri lordi Halifax oli sanonut että oli mahdotonta lähettää suomalaisten pyytämää sataa pommikonetta, samoin kuin 50.000 miestä maaliskuussa. Vain 12.000 voitaisiin lähettää ja aikaisintaan huhtikuussa. Eikä Ruotsi ollut läheskään niin suopea kuin oli luultu. Nämä tiedot heijastivat erittäin tarkasti keskustelua, jonka britit olivat käyneet Mannerheimin kanssa kymmenen päivää aikaisemmin.

Mutta kun tämä tieto ehti kiertoteitään pitkin Moskovaan saakka, rauha oli jo päivän vanha. Molotov allekirjoitti sen ankarassa krapulassa, aamukuuteen jatkuneiden 50-vuotisjuhliensa jälkeisenä päivänä.

Päättäessaan rauhasta Stalin ei luottanut pelkkään tiedusteluun, mutta sen merkitys oli suuri. Enemmän kuin kenties kukaan muu johtaja hän käytti tiedustelua vahvistamaan jo omaksumiaan luuloja ja kantoja ja hylkäsi niiden kanssa ristiriidassa olevat tiedot. Selvimmin näin kävi keväällä 1941. Neuvostotiedustelu hankki hämmästyttävän ensiluokkaista tietoa, mutta pääkäyttäjän epäluuloinen mieli ja lukkoonlyöty asenne esti saamasta siitä täyttä hyötyä. Asennoitumisen osalta suurimmat vaikeudet talvisodassa aiheutti se, ettei pieniä maita osattu Kremlissä pitää juuri minkäänlaisina tekijöinä suuressa politiikassa. Silmiin pistää myös se, että Stalin näyttää vaatineen nimenomaan tiedustelun raakamateriaalia eikä kaivannut muiden analyysiä kuin omansa. Sellainen systeemi onnistuu, mikäli pääkäyttäjä on erehtymätön.”

Mitä enemmän tutkimusta talvisodan rauhaan johtaneesta kehityksestä tulee esiin, sitä vaikuttavammalta ja tehokkaammalta näyttää Rytin ja Tannerin kylmäverinen peli Suomen ainoalla poliittisella kortilla, länsiavulla. Avun muodollinen pyytäminen, kun tiedettiin avun tosiasiallinen vähäisyys ja viipyminen parhaimmissakin tapauksessa, olisi vienyt uskottavuuden koko asetelmalta. Siksi Ryti ja Tanner tekivät rauhan myös viimeisellä mahdollisella hetkellä.

Todellakin. Länsikortti – Ylikankaan mainitsema ”valttiässä” - se todellakin tuli käytettyä. Vieläpä parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Suomettumisen eräänä määritelmänä voinee pitää Neuvostoliiton kansainvälisen aseman varjelua ja puolustamista soveltamalla siihen toisenlaista totuuskäsitystä kuin muihin maihin. Se oli pääteemana mm. Martti Valkosen kirjoittamassa kirjassa ”Suomettuminen jatkuu yhä”.

Valkonen kirjoitti kiinnostavia yksityiskohtia suomalaisten Moskovan kirjeenvaihtajien ankaran valvotuista työoloista jo 1950-luvun aikana. Valkosen kirjan kritiikin varsinainen kärki kohdistui siihen, että Suomessa yleensä sen enempää kuin esim. Helsingin Sanomissa ei oltu kiinnostuneita siitä, mitä Baltiassa ja Itä-Euroopassa todella tapahtui, kun muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa. Käänne huonompaan tapahtui Helsingin Sanomien tapauksessa kun ulkomaantoimituksen esimieheksi Olli Kivisen jälkeen tuli Kari Huhta. Stalinismin seuraus oli siis journalismille se, että journalismin taso laski.

Mistä ongelmat esimerkiksi Helsingin Sanomissa, erkkolaisen länsisuuntautuneisuuden päälinnakkeessa? Jotta ymmärrämme asian meidän on muistettava kuin syvältä suomettuminen kouraisi ennen kaikkea suomalaista kulttuurielämää ja journalismia. Kuten tunnettua – kansan laajat massat eivät uskoneet stalinistista ilosanomaa vaan kansalaiset pysyivät jukuripäisinä jukolanjusseina ja pikemminkin tuhahtelivat ja ihmettelivät koko hullunkurista touhua. Pari vuosikymmentä kommunismin hautajaisten jälkeen voidaan kysyä, oliko sillä nyt niin suurta merkitystä. Eikö taistolaisuus, stalinismi ollut vain nuorten laululiike, halu osoittaa kansainvälistä solidaarisuutta? Aina voi kuitenkin kysyä, mitä jälkiä stalinismi on jättänyt muihinkin kuin Vihreiden ministeriksi ja eurokansanedustajiksi sittemmin nousseelle Satu Hassille. Mitä ovat stalinismin ja äärivasemmistolaisen radikalismin jäljet EU-Suomessa?

Vuonna 1997 julkaisi näytelmäkirjailija Inkeri Kilpinen muistelmansa ”Toisinajattelija”. Kilpinen kuvaa kirjassaan mm. Helsingin Sanomien hyökkäystä Helsingin Kaupunginteatteria ja sen johtajaa Ralf Långbackaa vastaan. Kilpisen kirjan suureksi pääteemoiksi nousevat lehdistön ajojahti ja kritiikin sietäminen.

Kilpinen antaa runsaasti konkreettisia esimerkkejä suomettumisesta kuvatessaan kansallisten teemojen kunniaa palauttaneiden näytelmiensä kohtaloita. Aikanaan Suomen kaikkien aikojen suosituimpiin kuuluneiden näytelmän ”Tuntematon potilas”(1964) ja monien luettujen matkakirjojen kirjoittaja Inkeri Kilpinen alkoi 1980-luvulla luoda näytelmiä kansallisista aiheista, jotka olivat joutuneet suomettumisajan ilmapiirin vuoksi ahtaalle. Tuloksena olivat mm. ”Lallukka, kauppaneuvos Karjalasta” (1987), ”Rakas lotta” (1990), ”Nouse Inkeri” (1991) ja presidentti Risto Rytin sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kuvaava ”Ristituli” (1994).

Kilpinen kuvaa taistolaisten kulttuurivaikuttajien häneen kohdistamaa vainoa ja pohtii, mitä takin kääntämisen jälkeen on tapahtunut:

” Mutta jotakin täytyy tehdä entisen aatteen raunioilla, ainakin härnätä tuota pirun porvaria, jota ei saatukaan rähmälleen, sekä tätä kirottua yhteiskuntajärjestystä, jota ei saatu kumottua.

On postradikalismin aika. Enää ei tehdä vallankumousta, koska se ei ole muodissa, eikä ole enää itäisiä tahoja, jotka rahoittaisivat puuhan. Mutta on jäljellä muuta. Jo 1960-luvun lopussa alkanut romantiikka kirjallisuudessa ja teatterissa sekä sen sukuinen hölynpöly kuvataiteessa ja kuvataiteen lähimaastossa...Ja koska kriitikot ja muut tahot, joilla olisi valta sanoa jotain tästä sotkusta, pelkäävät kuollakseen, että heidät leimattaisiin vanhanaikaiseksi, he eivät sano mitään.”

Kilpisen, kuten Valkosenkin kritiikki on nähtävä luovien ihmisten hätähuutoina identiteettinsä ja totuuskäsityksiensä puolesta suurten kulttuurilaitosten puristuksessa. Jälkistalinismi, taistolaisuus eli Neuvostoliiton propagandaan 1970-luvulla hurahtaneen älymystön jatkuva vastenmielisyys totuutta ja kansallisia arvoja kohtaan, ei ehkä riitä lähihistoriamme ainoaksi selittäjäksi. On kuitenkin kiinnostavaa ja suomettumisen jatkumisesta paljonpuhuvaa, että Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimitusjohtaja Eljas Erkko odottaa yhä rehabilitointiaan. Lehti ei vieläkään kerro lukijoilleen, että Erkko oli komppanian päällikkönä vapaussodassa kukistamassa neuvostovenäläisen mallin mukaista de facto kommunistista vallankaappausta ja siten varmistamassa, että Suomessa säilyi kansanvalta ja lehdistönvapaus. Professori Jukka Kemppinen on myös todennut ennen talvisotaa ulkoministerinä toimineen samaisen Eljas Erkon olleen oikeassa kun tämä oli taipumaton:

”Erkko oli oikeassa yhdessä hallituksen enemmistön kanssa, kuten nyt tiedetään, ja Mannerheim ja Paasikivi väärässä. Myönnytyksistä ei olisi ollut apua. ”

Stalinistien suosima ”edistyksellinen historiankirjoitus” on osoittautunut perin kelvottomaksi kertomaan totuutta. Kyseenalaistaessaan objektiivisuuden edistyksellinen historiantulkinta antaa historiankirjoittajalle mahdollisuuden hajottaa menneisyys atomeiksi ja koota palasista oman ideologian mukainen tulkinta, jota sitten sumeilematta nimitetään ”analyyttisiksi” ja ”synteesiksi”. Valitettavan usein tuloksena on teoretisoivan ”älykkyyden” osoittautuminen yksinkertaisesti arvostelukyvyttömyydeksi kuten Eric Hobsbawmin ja muiden stalinismia ihailleiden historioitsijoiden tapaukset osoittavat.

Mikään ideologia ei kuole koskaan täysin. Suomessa stalinismin taistolaisen 1970-lukulaisen version pitkä varjo on havaittavissa edelleenkin maamme kulttuurielämässä. Voimakkaammin se ilmenee ”porvarillisuuden” sekä kansallisten arvojen kyseenalaistamisena. Pelko tulla leimatuksi ”vanhanaikaiseksi” on syvälle juurtunut suomalaiseen kulttuurielämään viimeisen puolen vuosisadan ajalta kuten Inkeri Kilpinen asian ilmaisi. Tällaisella kulttuurivaikuttajien ajattelun pohjavireellä täytyy olla myös syvälliset vaikutukset 2000-luvun Suomessa jota odottaa mitä ilmeisemmin melkoiset haasteet maahanmuuton ja muun demografisen kehityksen takia. Ei liene vaikea arvella ketkä tässä muutoksessa jälleen leimataan ”taantumuksellisiksi”, ketkä ”edistyksellisiksi” ja ketkä – ehkä paljon myöhemmin – paljastuvat koko kansalle ns. vääriksi profeetoiksi.

Raaistuminen ja kulttuurin madaltuminen ja häviäminen näkyy kaikkialla. Teatterissa ei enää näytellä, vaan syljetään ja karjutaan. Lavalla ei lauleta, vaan mourutaan. Pöydässä ei aterioida, vaan tankataan. Näistä asioista ei tosin voida syyttää stalinismia, vaan kyse on laajalti länsimaisen kulttuurin rappiosta. Suomella on tähän keitokseen laittaa kuitenkin oma jälkistalinistinen lisämausteensa.

Hyvin usein aliarvioidaan sellaista käsitettä kuin kollektiivinen muisti. Luulemme, että tietty suhtautuminen, vakaumus ja muisti kuolee sen omaksuneiden mukana. Suomessa tuskin mikään muu asia yhdistää meitä tämän ajan ihmisiä niin selkeästi kuin se mikä kollektiivinen yksimielisyys ja muisti kansakunnalla on maamme historian merkittävimmästä sukupolvesta. Toistakin mieltä toki voidaan olla. Mutta hyvät perustelut olisi syytä esittää mikäli maamme historiasta löytyisi joku toinen sukupolvi, jota voitaisiin nimittää suureksi sukupolveksi kuin se, eteenkin vuosien 1910 ja 1925 välisenä aikana syntynyt, joka kantoi raskaimman kuorman silloin kun kansakunnan kohtalosta heitettiin todella arpaa hirvittävin panoksin. Ja kaiken päälle tämä sukupolvi oli vielä rakentamassa hyvinvointiyhteiskuntaa sodan jälkeen.

Sodan käyminen sinänsä ei liene ansio. Kuten tri Jukka Kemppinenkin muistutti tuomittiin ranskalaisia sotilaita vuonna 1917 kenttäoikeudessa, kun he mäkättivät Verduniin marssiessaan. Lampaita marssitettiin lahtipenkkiin. Isänmaallisuus ja uhrimieli ovat tuottaneet kauhistuttavaa jälkeä. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa eteenkin nuoremman polven suomalaisia siitä, että pienellä maalla on tässä suhteessa tiettyjä etuja. Nimittäin niinkin pieni maa kuin Suomi on vapautettu armeliaasti siitä osasta, jossa olisimme erikoisesti päässeet sortamaan toisia kansakuntia. Voimien vähäisyys on palvellut sitä, että syyttävä sormi ei sojota kaikista ”luovutetuista” ja sotavankien kiistattomasta huonosta kohtelusta huolimatta. Kun on pieni on myös pieni silloin kun tehdään pahoja asioita. Entäpä jos lopettaisimme henkeäsalpaavat yritykset tehdä Suomesta suurta sotarikollista? Emme taida siinä kisassa pärjätä edes USA:lle emmekä briteille. Uskokaa huviksenne, ettei yksikään II maailmansodan aikainen maa selvinnyt kuivin jaloin ja täysin puhtain purjein – ei edes onnekas ja Hitlerin Saksalle todella suuria myönnytyksiä ja palveluita tehnyt Ruotsi.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni asuin ympäristössä jossa sodan varjot näkyivät ja tuntuivat. Missään tapauksessa ilmapiiri ei tuntunut ”tukahduttavalta” saatikka että sodasta olisi tieten tahtoen annettu kaunisteltu kuva. Lapsi on loistava ilmapiirin vaistoaja ja se mikä oli varmaa oli se, että se 1960-luvun puolivälin lapsen havainnoima ilmapiiri oli optimistinen ja monessakin mielessä turvallinen. Äiti oli kodissa ja isä tuli aina kotiin töistä. Seuraavien vuosien Helsingistä kantautunut taistolainen ilosanoma ei muuttanut asetelmaa.

Pieni sivupolku suotaneen. Mikäli kysytään oliko Suomi 1970-luvulla oikeasti vaarassa ja oliko älymystömme etujoukolla todella mahdollisuuksia saada aikaan se, mihin he pyrkivät, on jokseenkin varmaa että vaara oli pieni. Kollektiivinen mielenhäiriö ei juuri tarttunut laajempiin kansankerroksiin. Julkinen sana oli kyllä täynnä uutta evankeliumia aina television viihdeohjelmia myöten, mutta kansan valtava enemmistö piti jukuripäisesti pintansa ja kieltäytyi uskomasta. Kyseessä tuskin oli edes mikään moraalinen tai edes älyllinenkään ponnistus. Taistolaisten ydinsanoman argumentit eivät vain auenneet massoille. Lopputulos oli kaiken kaikkiaan suhteellisen hyvä ja jätti vain hurahtaneille itselleen jäljelle joko noloutta tai nostalgiaa riippuen siitä mitä asiaa harrastaneen korvien välissä liikkui.

Usein puhutaan kuinka veteraanisukupolvi unohdettiin sodan jälkeen. Voi olla että monet näkevät armeijan ja sotaveteraanien unohtamisen nuoren sukupolven ilkeytenä. Oli siinä sitäkin, että monet mukana olleet eivät halunneet muistaa, koska muistaminen oli liian raskasta. Me lapset emme ehkä koskaan kuulleet niitä pahimpia muistoja, paitsi vahingossa.

Sota-ajan sukupolvi kasvoi ja varttui aivan äskettäin itsenäistyneessä maassa. Kävi koulunsa (yleensä 4 vuotta kansakoulua, jos sitäkään) ja sitten - työtä. Lapsuus oli lyhyt - sellaiseen ylellisyyteen 1920- ja 1930-luvulla ei ollut vain varaa. Kyse ei ollut julmuudesta – realiteetit olivat vain ne mitkä olivat. Mutta unohdamme usein sen, että taloushistoriamme vakuuttavin ja rehellisin taloudellisen kasvun ja hyvinvoinnin lisääntymisen aika ei suinkaan alkanut vasta sodan jälkeen, vaan se koettiin vuosina 1919-1938. Huolimatta ankarasta 1930-luvun lama-ajasta maan kansantulo ja ihmisten reaalinen ostovoima jokseenkin kaksinkertaistui noiden kahden vuosikymmenen aikana. Itseasiassa vasta 1930-luvulla elettiin ensimmäistä kertaa Suomen historiassa aikaa jolloin akuutti nälänhätä oli ns. voitettu kanta. Viljan omavaraisuus on tärkeä virstanpylväs jonka Suomi saavutti juuri 1930-luvulla.

Kun ihmetellään usein sitä mikä sai vuoden 1918 sisällissodan runteleman maan taistelemaan jokseenkin yksimielisesti talvi- ja jatkosodassa, unohdetaan käsittämättömällä tavalla se, että nuo sodat soti sukupolvi joka oli vapaa vuoden 1918 tapahtumien syistä, joskaan ei tietenkään seurauksista. Seurauksia olivat mm. edellä mainittu elintason kohoaminen, oppivelvollisuus, asepalvelus miehille ja monet muut instituutiot jotka muovasivat sukupolven ajattelua. Turha on unohtaa sellaisia vapaaehtoisia järjestöjä kuten Lotta-Svärd tai Suojeluskuntajärjestö. Typerintä olisi myös aloittaa pelkkä virnistely ja irvailu. Noihin järjestöihin kuului noin 200 000 etupäässä nuorta ihmistä. Ihmisistä on ja tulee aina olemaan varsin suuri osa epäpoliittisia.

Suomessa vähäänkin havainnointiin kykenevä näkee näissä sotasukupolven edustajissa monia satunnaisia ja siveellisiä ansioita, joita ei ollut ennen eikä jälkeen. Lotta-Svärd oli tietysti kaikkien Otto-Ville Kuusisen viitoittamalla tielle lähteneiden suosikkimaalitaulu. En kyllä ymmärrä miksi. Keskiverto lotan moraalia voi itse kukin verrata siihen sukupolveen jonka edustajat nykyisin kulkevat renkaat nenissä ja jonka taloudellisen ponnistelun kohde voi olla vaikka tatuoinnin rahoittaminen. Lottien henkinen kantti kesti järjestön omalla varsin tiukalla kriteerillä arvioituna loistavasti – vain 0,7% lottiin kuuluneista erotettiin järjestöstä. Tavallisin syy oli näpistely. Lisäksi moraali, arvokkuus ja hyveet eivät rajoittuneet vain mainittuihin järjestöihin. Kunniallinen elämä on arvostettu myös vaikkapa työväenkulttuurissa. Työväenyhdistyksen tavoitteena ei taatusti ollut sotien välisenä aikana tuottaa maksimaalista yhteiskunnallista ja kulttuurista rappiota.

Tutkimukset rintamaolosuhteissa tapahtuneista väkivaltaisuuksista naisia kohtaan kertovat jotain olennaista. (Nais)tutkijat hämmästelivät kuinka harvinaisia esim. suomalaisiin tai neuvostoliittolaisiin naisiin kohdistuneet väkivaltaisuudet ja päällekarkaamiset lopulta olivat. Naisten, muidenkin kuin lottien, omat muistikuvat vahvistavat dokumenttien ja asiakirjojen todistevoiman. Sotilaiden kohteliaisuus, hyväntahtoisuus, vilpittömyys on tuhansin todistein vahvistettu. Molemminpuolinen kunnioitus on selitettävissä vain ja ainoastaan opitulla moraalilla jota raaka sota nähtävästi vain lujitti. Tämä tuntuu käsittämättömältä. Sosiologit keksikööt paremman selityksen jos taitavat.

Ajatelkaamme vaikkapa erästä tapausta rintamalta. Etulinjan lähettyvillä eräänä sotatalvena vieraili lotta. Kun partiossa olleille miehille asiasta kerrottiin, eivät he uskoneet kertomusta ollenkaan. Niinpä miehille käytiin näyttämässä lumessa näkynyttä lotan kengänjälkeä. Seurauksena oli se, että nuo miehet halusivat peittää kengänjäljen havuilla, jotta lumisade ei sitä turmelisi ja miehet voisivat käydä sitä myöhemmin ihailemassa.

Sellaiset asiat kuin siveys, hyveellisyys ja korkea moraali eivät ole nykyisessä kyynisessä ilmapiirissä muotia. Perusteluja siitä miksi näin on ja miksi näin halutaan olla en ole kuullut. Tuskinpa sota-ajan ihmiset omine yksilöllisine ominaisuuksineen, vikoineen ja virheineen olivat meitä sinänsä parempia. He olivat ”lihaa ja verta” kuten mekin. Asiat on nähtävä aikalaiskuvauksien valossa ja kyseisen ”ajan hengen” ilmapiiristä nousseina. Itse tuon suuren sukupolven jälkikasvuna tähän maailmaan syntyneenä teen oman tulkintani asiasta. Sukupolvi, joka koki niin valtavan tapahtumasarjan valtavine menetyksineen, kärsimyksineen, suruineen ja murheineen kompensoi tragedian sitoutumalla kestämään yhdessä. Kun kuolemaa oli katsottava silmästä silmään yli viisi vuotta ja kun jokainen päivä saattoi todellakin olla viimeinen alkoi sellaisillakin asioilla kuin rakkaudella, uskollisuudella ja velvollisuudella olla todella merkitystä.

Epäinhimillisyyteen on monia teitä ja niistä yksi on ihmisen eläimellistäminen. Erehdyksiä syntyy konventioidenkin puitteissa, mutta ne ovat ainakin usein olleet ns. inhimillisiä erehdyksiä eli oli tarkoitus tehdä jotain parempaa kuin mitä saatiin aikaan. Rinnan tämän prosessin kanssa on ollut havaittavissa myös eläinten inhimillistäminen. Jo valistusajoista lähtien on eläimiä joskus saatettu ylistää ihmisiä paremmiksi olioiksi. Tuolloin on kyseessä ollut kuitenkin vain eräänlaiset jalot villit, joiden erinomaisuus oli pikemminkin hypoteettista kuin todelliseksi ajateltua. Ihminen on toki vajavainen muttei eläintenkään kohtuullisuutta kannata idealisoida liikaa, sillä liikalihavuutta ja irstautta ilmenee myös niiden keskuudessa mitä suurimmassa määrin, kunhan tilaisuuksia niiden harjoittamiseen tarjotaan.

Kun ihminen laitetaan äärimmäisiin olosuhteisiin alkaa tietty määrä ihmisistä - kumpaakin sukupuolta – käyttäytyä petomaisesti. Kuka voi heitä siitä tuomita? Nyt vallitsevan viisauden mukaan ei nähtävästi kukaan. Miksi esim. Leningradin piirityksen aikaan harjoitettu kannibalismi johti tuomittujen ampumiseen? Eikö se tabu, jota he rikkoivat, ollut irrationaalinen? Onko ihmiskunta meidän päivinämme viimeinkin pääsemässä tästä painolastista eroon? Kulttuuriväen viimeaikainen kiinnostus kannibalismia kohtaan, suomalaista teatteria ja Hollywoodia myöten, saa uumoilemaan tällaista.

Mikä olisikaan ekologisesti oikea tapa käsitellä kuolleiden ihmisten ruumiita? Jos ihminen kerran vallitsen ideologian mukaan on tasa-arvoistettu eläinten kanssa, miksi hän pöyhkeilee hautausmaiden kivipaasien alla?

Mitä ihminen voi siis tehdä toiselle ihmiselle? Nikita Lomagin dokumenttikokoelma Leningradin piirityksestä kertoo tästä yksityiskohtaisesti. Kuten voi odottaakin, nälkä ajoi ihmisiä rikoksiin. Leipää varastettiin ja ryöstettiin. Ihmisiä murhattiin leipäkorttien saamiseksi. Osa väestöstä eli niin pienillä annoksilla, että se merkitsi tosiasiallisesti kuolemantuomiota. Nälän pahetessa alkoi todellinen taistelu elämästä ja kuolemasta. Joulukuussa 1941 alkoi ihmissyönti. Se laajeni laajenemisestaan eikä lopulta näyttänyt olevan mitään rajoja. Ihmiset tappoivat ja söivät lapsiaan, lapset vanhempiaan. Opiskelijat söivät kuolleen toverinsa. Kuolleiden ihmisten ruumiita varastettiin ja ryöstettiin ravinnoksi. Kotirouvat houkuttelivat vieraakseen naapurin tytön , surmasivat ja söivät hänet. Kymmenen naisen ryhmä hyökkäsi ruumiinkuljettajan kimppuun, ryösti ruumiin ja paloitteli sen ruuaksi. Tappaminen suoritettiin yleensä kirveellä, harvemmin vasaralla tai muilla välineillä.

Tuomittuja oli vuoden 1942 puoliväliin asti pari tuhatta jonka jälkeen määrä tuntuvasti väheni. Väestön määrään nähden ilmiö oli kuitenkin massiivinen sillä ilmiöstä todennäköisesti vain osa paljastui.

Äärimmäinen nälkä oli ihmiselle äärimmäinen kokemus. Historiallisesti asiassa ei kuitenkaan ollut mitään uutta. Samaa on koettu myös Suomessa eteenkin suurten nälkäkatastrofien aikana. Mutta joitain uutta Leningradin tapahtumissa oli. Se oli kokonaan moderni länsimaisesti sivistynyt kaupunki, joka äkkiä heitettiin kurjuuden syövereihin. Se oli tietyllä tavalla inhimillisen alennuksen laboratorio, joka näytti mihin sivistynyt länsimainen ihminen, mies, nainen, lapsi pystyy. On sanottu, ettei täysin normaali ihminen tiedä, että kaikki on mahdollista. Eivät leningradilaisetkaan tienneet, ennen kuin näkivät. Monia asioita pidetään itsestäänselvyyksinä, vaikka ne kuuluvatkin vain ja ainoastaan nykyhetken hyvinvoivaan pohjoismaiseen todellisuuteen. Ihmiset usein luulevat, että he mieluummin kuolisivat kuin tekisivät tietynlaisia tekoja. Helpot yleistykset, jotka perustuvat poliittiseen korrektiuteen, hyväuskoisuuteen, tietämättömyyteen tai suoranaiseen typeryyteen, ovat muokanneet puolivirallista ihmiskuvaamme. Naisshovinismin innoittamat tutkijat ovat kehitelleet skenaariota, jossa prosenttiluvuista konstruoitu väkivaltainen ja raaka Mies vainoaa prosenttimaailman Naista, jossa muutoin ruumiillistuvat kaikki ajateltavissa olevat hyveet, mutta ongelmaksi jää niiden liiallisuus, mikä rajoittaa Naisen itsetoteutusta. Koska erinäiset paheet esiintyvät useammin miehissä kuin naisissa, annetaan niille sukupuolikin - niistä tulee ”miehekkäitä”. Mikäli nainen niihin lankeaa, on kyseessä paradoksaalinen ilmiö, joka itse asiassa on käsittämätön ja voidaan viime kädessä selittää joka tapauksessa vastapuolen (=mies) viaksi.

Leningradissa tämä kuva ei pätenyt. Todennäköisesti esim. äidinrakkaus ja suojeluvaisto, joita pidämme naisille tyypillisinä, toimivat sielläkin hyvin pitkälle, tiettyyn rajaan saakka. Normaalitapauksessa ne kestivät kuolemaan saakka ja altruismi oli luultavasti noissa olosuhteissa molemmille sukupuolille tyypillisempää kuin äärimmäinen itsensä toteuttaminen. Piiritetyn Leningradin asukkaiden moraali kestää kokonaisuudessaan kaiken arvostelun. Se oli ihailtavimpia kieltäymysten ja kestämisen osoituksia, mitä historia tuntee.

Mutta mikäli katsotaan nimenomaan ihmissyöntitapauksia, jotka tietenkin olivat sinänsä epänormaalia käytöstä, näyttää suorastaan että ihmissyönnillä oli naisen kasvot. Tilastoja ei tehty sukupuolittain, mutta naistekijät toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen raporttien lyhyissä kuvauksissa. Syöjätär on sinänsä klassisen kirjallisuuden hahmo, joka aiheetta on edistyksellisissä piireissä unohdettu, kun noidat on nostettu uuteen suosioon. Todellisuudessa Leningradin syöjättäret olivat usein nuoria ja sen verran rivakoita, että jaksoivat käyttää kirvestä. Lapset olivat nähtävästi suosituin kohde, niin omat kuin vieraatkin, mutta kaikki muutkin kelpasi. Usein murhia ja kannibalismia oli suorittamassa kokonainen ryhmä, esimerkiksi äiti tyttärineen.

Tällaiset eivät sovi normaaliin ajatteluumme. Ne täytyy tehdä ymmärrettäväksi, selittää. Selitys ei ole venäläisyys tai bolshevismi. Syyn laittaminen suomalaisten tai saksalaisten harteille on halpamaista, vaikka saattaisikin tuoda moraalista tyydytystä niille, jotka haluavat kiemurrella irti ongelmista tuomioita julistamalla. Leningradilaisten suoritus oli uskomaton, he kestivät, vaikka olosuhteet olivat helvetilliset. Nälkä on tietysti suurin yksittäinen tekijä mutta se ei selitä kaikkea. Lisäselitys on ihmisen lajiominaisuus. Kannibalismi on normista poikkeavaa toimintaa. Tietyissä olosuhteissa sitä on kuitenkin aina esiintynyt ja tullee myös tulevaisuudessa esiintymään.

Vai onko jutun moraali sittenkin toisenlainen? Leningradin tapauksesta voisi oppiakin sen, että ihmisen perimmäistä hyvyyttä ei pidä liioitella. Kiusattuna ja kiusaukseen saatettuna ihminen voi ylittää aivan toisenlaisia rajoja kuin luulemmekaan. Mehän pahoittelemme sitä, miten moni tuhlaa elämänsä olemalla liian kiltti ja altruistinen sen sijaan, että toteuttaisi itseään ja etsisi rajojaan. Nykyään ovat kaikkialla tarjolla olevat herkut monelle ylivoimainen kiusaus. Syömistä jatketaan oman terveydenkin hinnalla ja yhteiskunta saa sijoittaa seurausten hoitoon valtavia rahasummia. Silti emme paheksu moista käyttäytymistä, näissä oloissahan pärjätään löysälläkin moraalilla.

Niille jotka etsivät jaloutta ja viisautta alitajunnastaan kertoo Nikita Lomagin Leningradin esimerkki sen että kulttuuri eli ihmisen pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen on opittua ja opetettua käytöstä. Se vaatii menestyäkseen suotuisat olosuhteet. Hedonismin ja itsetoteutuksen ilosanoma toimii vain yltäkylläisyyden vallitessa, edes kohtuullisesti. Täytyy vain toivoa, ettei se päivä koita, jolloin 2000-luvun alun moraalilla varustettu ihminen joutuu äärimmäisten olosuhteiden testiin. Leningrad on vain esimakua siitä, mitä silloin nähtäisiin.

Ihmisluonto ei liene erityisen paha, mutta tuskin se on erityisen hyväkään. Sen pelkkä vapauttaminen ei ehkä ole vastaus mihinkään ongelmaan. Olemme kulttuurin perimmäisten kysymysten äärellä. Projekti on ollut etupäässä emansipaation tarinaa. Luonnollinen ihminen ja hänen yhtä luonnolliset oikeutensa ovat olleet eteenpäin pyrkivän sivilisaatiomme yhtenä orientaatiopisteenä hamasta renessanssista lähtien. Lausumattomana periaatteena kaikessa emansipaatiossa on yleensä ollut, että se, mitä vapautetaan, on luonnollista ja väistämättömästi hyvää. Maksimaalinen vapaus mahdollistaa myös maksimaalisen hyvän, ellei suoranaisesti jo sitä tuota.

U.K. Kekkosen nimi yhdistetään usein termiin suomettuminen. Kekkosen elämän viime vuosilta on olemassa dokumentteja, jotka osoittivat, että Kekkonen saattoi todellakin ajatella Neuvostoliiton olevan ”ikuisen” ja sen merkityksen ja painoarvon jatkossa vain kasvavan. Mutta onko tämä kaikki mitä sanomme Kekkosen suhteesta silloiseen itäiseen naapuriimme? Mitä Kekkonen todella ajatteli Neuvostoliitosta? Tekikö hän todellakin täyskäännöksen vuonna 1943 ajattelussaan vai jäikö taustalle sittenkin näkemys, jota hän visusti varoi paljastamasta? En edes väitä, että seuraava Kekkosen kirjoitus olisi ”koko totuus” ja senhän voi aina tulkita myös pelkäksi opportunismiksi. Mutta eikö samalla logiikalla myös suomettuneisuuden ajan imartelutkin? Lukija saa itse tehdä johtopäätökset. 

Suomen Kuvalehti, syyskuun 9. päivä 1942:

”Tiettynä ajankohtana saattaa kansakunnan kaikkien jäsenten kesken vallita sellainen etujen ja toiveiden yhteisyys, että jos heiltä tiedusteltaisiin, mihin kysymykseen he haluaisivat saada vastauksen, kohdistuisi tuo kysymys kaikkien osalta yhteen ja samaan asiaan.

Me suomalaiset elämme parhaillaan aikaa, jolloin meidän ajatustemme ja toiveittemme samansuuntaisuus on yhtenäisempi kuin ehkä koskaan ennen. Mutta mikä on silloin se kysymys, johon nykypäivän suomalainen haluaisi saada tulevaisuudelta vastauksen? Kysymmekö me: Milloin maailmansota päättyy? Tuskinpa. Yleinen rauha on tosin maamme taloudellisen elpymisen ehto, mutta maailmansota syineen ja tavoitteineen on meille suomalaisille sittenkin niin etäinen asia, että meille suotua (jos se olisi suotu!) ainoaa mahdollisuutta saada raotetuksi tutkimattoman tulevaisuuden esirippua emme tuhlaisi tuohon. Mitenkäs, jos asettaisimme kysymyksen: Milloin sota päättyy Suomen osalta? Siinä lähestyttäisiin jo asian ydintä. Sillä meidän oman kohtalomme tulee toki olla kyseessä, kun yritämme tunkeutua tulevaisten tapahtumien salaisuuksiin. Mutta olisikohan tuokin kysymys liian epämääräinen ja ajallisesti liian kaukainen tämän päivän suomalaiseksi kysymykseksi. Oletamme niin olevan, sillä asianlaitahan on se, että sota meidänkin osaltamme päättyy ainakin muodollisesti vasta maailmansodan jälkeiseen rauhantekoon. Jos sitä vastoin kysymme: Onko vielä ensi talvena Suomea vastassa taistelukykyinen venäläinen rintama, on kysymys meille kaikille niin läheinen ja niin tärkeä, että voimme siihen yhtyä. Vastaus tähän kysymykseen olisi meille sekä yleiseltä että ehkäpä poikkeuksetta jokaisen kansalaisen henkilökohtaiselta kannalta niin tähdellinen, että haluaisimme sen saada tietää.

Me käsitämme, että vastausta tähän kysymykseen kirjoitetaan parasta aikaa tulella ja verellä Stalingradin edustalla, Kaukasuksella, Moskovan liepeillä, Pietarin ympärillä ja kaikkialla pitkin Venäjän rintamaa. Sitä kirjoittavat elämänsä uhalla myös uljaat suomalaiset lentäjät ja omalta osaltaan kaikkikin suomalaiset sotilaat. Siitä, miten perusteellisesti ryssä pannaan nyt matalaksi, riippuu, vieläkö Suomen armeija tulevan talven seisoo sotisovassa. Kun me tämän oivallamme, seuraamme me tapahtumia kaukana Etelä-Venäjällä suorastaan jännittyneellä mielenkiinnolla. Nimenomaan näinä syksyisinä päivinä, jolloin peittelemättömällä kärsimättömyydellä olemme odottaneet tietoa Stalingradin kukistumisesta, olemme joutuneet ajatuksissamme siirtymään omille rajoillemme. Jollei ryssästä tehdä nyt tänä syksynä selvää, mietiskelemme, silloinhan on edessämme vielä yksi sotatalvi.

Sotatapahtumien kulusta etelässä enempää kuin muustakaan emme kykene näkemään, miten Saksan hyökkäys on edistynyt laadittuihin suunnitelmiin verrattuna. Ilmassa liikkuvat 'luotettavalta taholta' saadut numerot hyökkäykselle tehdyn aikataulun alittamisesta taikka ylittämisestä ovat jo ristiriitaisuutensakin takia vailla todistusvoimaa. Mutta yksi kiinnekohta meillä on olemassa: ryssä on menettänyt heinäkuun alusta lähtien maa-alueen, jota se ei kykene millään korvaamaan. Siltä on Saksan voittojen kautta riistetty viljanviljelyseudut, joiden tuotteilla olisi elätetty kymmeniä miljoonia ihmisiä, siltä on valloitettu rikkaita teollisuuden raaka-ainelähteitä ja sen teollisuuslaitoksille on tuotettu raskaat menetykset. Sitä paitsi: ryssältä on tapettu määrättömästi miehiä ja tuhottu sotama­teriaalia. Kaikki nämä merkitsevät enemmän kuin luulemmekaan. Me olemme näet pian vuoden kuluessa ikään kuin tottuneet turmiolliseen ajatustapaan: kyllä ryssältä riittää miehiä ja vetimiä, tuhotaanpa niitä kuinka paljon tahansa. Tällainen ajatustapa ei tietenkään ole oikea, sillä se tulee vetävän käteen Venäjälläkin. Koulutettu sotilasaines kuluu yhtämittaisissa tappioissa loppuun, ja sotamateriaalille aiheutetut valtavat menetykset eivät ole korvattavissa suurien varustelukeskusten jouduttua vihollisen haltuun. Juuri varustusten puute on osoittautuva korvaamattomaksi, sillä ei ryssäkään tyhjin nyrkein pärjää Jumalan ilmaa vastaan.

Mutta merkitsevätkö nämä tosiasiat sitä, että Venäjä luhistuu ennen talvea? Siihen kysymykseen on vastailtava kaikesta edellä esitetystä optimismista huolimatta varovaisesti. On nimittäin olemassa, vieläpä todennäköisenä se mahdollisuus, että Saksan sotilaallisilla toimenpiteillä ei Venäjää pakoteta vielä tänä syksynä polvilleen. Saksa tulee arvattavasti läheisessä tulevaisuudessa lyöneeksi Volgan länsirannalla toimivat venäläiset joukot. Samalla katkaistaan Venäjän sodankäynnille elintärkeä alisen Volgan vesikuljetustie. Mutta kuta kauemmin ryssä pitää Stalingradin luona puoliaan, sitä vaikeampaa saksalaisten on ehtiä ennen talven tuloa pohjoisempana olevien suurten venäläisten armeijoiden tuhoamiseen. Saattaa olla että Saksa ei sitä aiokaan, vaan kohdistaa Stalingradin kukistumisen jälkeen päähuomionsa Kaukasuksen suunnalle, jossa valtavat sotataloudelliset arvot ovat saavutettavissa ja josta käsin voidaan suorittaa usein ennusteltu pihtiliike Lähi-idässä. Ainoa alue pohjoisessa, jonka puhdistamisella on ajankohtainen merkitys, on Leningrad. Sitä olemme rohjenneet ennustaa ja siinä pysymme kiinni. Meille on tämän motin laukeamisesta erinomaisen suuri hyöty tulevaa talvea ajatellen.

Tämä olisi kuva tilanteesta Venäjän rintamilla talven alkaessa. Sotilaallisin toimenpitein siis tuskin ehditään ryssää häätää pois Moskovasta, ja sen mukaan talvisota olisi odotettavissa. Mutta tulevan talven sota on jo kokonaan toista kuin vuosi sitä ennen. Saksa on nyt varustautunut talvisodankäyntiä varten, kun taas ryssästä on kesän kuluessa laskettu niin paljon verta, että sen aika ensi talvena menee haavoja nuollessa.

Joka tapauksessa talvisota on meille suomalaisille pettymys. Saattaahan tosin vieläkin käydä niin, että siitä vältymme, mutta sen ainoa aiheuttaja näyttäisi olevan Venäjän sisäinen luhistuminen. Syy tähän siihen, Herra paratkoon, olisi nyt ja olisi ollut jo ennenkin kaikkien hirvittävien tappioiden jälkeen, mutta tuosta Venäjän sisäisestä luhistumisesta on puhuttu niin paljon, että se saa olla tässä. Mahdollisuutena se voidaan ottaa lukuun, mutta sille ei voi mitään laskea, kun ensi talvea ajatellaan.

Mutta Venäjän jatkuva vastarinta sisältää nimenomaan meille suomalaisille myöskin muita kuin pelkästään murheellisia näköaloja. Hirmustunut lukija haparoi nyt tietenkin kiveä käteensä muistuttaakseen taitamatonta kirjoittajaa kuolevaisuudesta, mutta sillä uhallakin jatkamme. Jotta heti kärkeen ei tulisi uutta erimielisyyttä lukijan kanssa, lienee parasta hyväksyä eräitä seikkoja, joista olemme samaa mieltä. Mutta ensiksi kaiken lähtökohtana: nyt ajattelemme itsekkäästi, niin kuin kansan nykyisissä oloissa on ajateltava, siis me suomalaiset ajattelemme suomalaisesti. Sen jälkeen seuraa: meillä suomalaisilla on Venäjältä käsin aina tulevaisuudessa odotettavissa alituinen vaara. Sitä me emme kansana käsittäneet toisina rauhan vuosina, mutta nyt se on meille selvä. Ja edelleen: kuta heikommaksi siis ryssä nyt tehdään, sitä helpompi meille. Nyt voimme jo kysyä kuten katkismuksessa: Mitä tämä on? Mihin vastaamme: Kuta suuremmat venäläisten ihmismenetykset tässä sodassa ovat, kuta enemmän Venäjänmaalla tuhotaan taloudellisia arvoja, kuta perusteellisemmin Venäjän sotilaalliset varustelut hävitetään, sitä kauemmin ottaa aikaa Venäjän kasvaminen ja kehittyminen meitä uhkaavaksi suurvallaksi. Jokainen tuhottu kaupunki, tehdas, talo, silta, tie jne. on rakennettava rauhan tullen uudelleen, ennen kuin ryssä voi aloittaa sotavarustelut suuressa mittakaavassa. Kuta enemmän tätä rauha­nomaista jälleenrakennustyötä Venäjällä on tehtävänä, sitä kauemmin aikaa saavat naapurit elää rauhassa.

Tämän kaiken pitäisi olla järkipuhetta, johon lukija saattanee yhtyä.

Nyt lähtee Pekka Peitsi sitten omille teilleen, joille lukijan ei tarvitse enää seurata.

Jos Venäjä olisi sisäisesti luhistunut vuosi sitten tai jos se olisi antautunut vaikkapa tänä kesänä tai jos se olisi anonut rauhaa vielä alkusyksystä, kaikki tämä olisi ollut meille suomalaisille pahasta. Alistunut maa, joka säilyttää sotilaansa ja väestönsä, saattaa yllättävän nopeasti toipua, siitä tarjoaa historia kosolti esimerkkejä. Ei tarvitsekaan mennä kauas: Suomi 12.3.40 ja Suomi kesäkuussa -41. Tai toinen tapaus: Ranska luhistumisensa jälkeen ja nyt kaksi vuotta myöhemmin, jolloin se taas on huomioon otettava tekijä eurooppalaisessa politiikassa. Olisipa ryssät pantu millaiseen pakkopaitaan tahansa, heidän elävän voimansa säästyminen ja maan taloudellisen voiman säilyminen olisi merkinnyt sitä, että tuo muodoton jättiläinen olisi voinut milloin tahansa yllättää. Meille suomalaisille on ollut etua siitä, että Venäjän inhimilliset ja materiaaliset voimavarat ovat joutuneet yli vuoden mittaan hävityksen alaisiksi. Ja niin on sanottava siitäkin, kun ryssä nyt epätoivon vimmalla panee kampoihin Etelä-Venäjällä, että ei meillä ole syytä suruun, ryssähän siellä tapetaan. Kuta tehokkaampi on ryssää koskeva hävitys ja tuho, sitä turvallisemmin tuntein voimme ottaa tulevaisuutemme vastaan. Jos jatkuva taistelu vielä aiheuttaa sanokaamme 10 miljoonan venäläisen liian aikaisen poismenon, saattaa se suorastaan merkitä meille vuosikymmenien rauhaa.

Tämä on tietenkin julmaa ja sydämetöntä puhetta, mutta se on kovan todellisuuden mukaista. Emme me täällä Suomessa ole näin ennen ajatelleet, emmekä ajattelisi nytkään, mutta Venäjä on Antin päivänä -39 aloittanut meille oppijakson, jonka tuloksia tässä on kirjoiteltu paperille.

Kenties arvoisa lukija ei ole jaksanut seurata mukana loppupäätelmiin, ehkä niissä tuntuu vähintään hienovaraisuuden puutetta niitä kohtaan, jotka suurilla sotakentillä kantavat päivän helteen. Myönnetään, että esitystavan rajuus saattaa antaa moitteelle sijaa, mutta siitä pidetään lujasti kiinni, että näin asia on. Kuta matalammaksi siellä, sen parempi meille.

Vaikkapa siis talvelle joudumme jatkuvan sodan merkeissä, jaksamme säilyttää voimamme ja hermomme, sillä kaukaisemman tulevaisuuden kannalta näemme Venäjän perusteellisessa tuhoutumisessa erään kansallista olemassaoloamme turvaavan tekijän. Meille koituu hävityksestä siunaus.”

Elämänsä tyhjänpäiväisyydestä kärsivä nuori on epäilemättä ympäristönsä uhri, jopa traaginen olento. Väkivallan ja jopa kuoleman kosiskelu tuo ilmeisesti edes jonkinlaista "oikeaa" vaihtelua bisneksen pyörittämän nuorisokulttuurin tylsämielisyyteen. Nuorisotutkijat kai tiennevät asian?

Mutta oliko tannoisilla ASEM-mellakoilla jokin sanoma? Mitä tarkoitti ASEMin "murskaaminen", johon sanottiin pyrittävän? Yleensä lienee ymmärretty sen tarkoittaneen solidaarisuutta niille, jotka kärsivät globaalitaloudesta. Pentti Linkola sen sijaan arveli sen tarkoittavan rintamahyökkäystä koko kulutususkontoa vastaan. Jotkut puhuivat anarkismista ja termiä käyttivät mellakointikandidaatit itse. Tällöin kohteena olisi ollut valtio sinänsä ja Kiinan valtio erityisesti, eikä globaalikapitalismi, jota kommunismin viikunanlehteä yhä kantava Kiinakin toteuttaa. Yhtä kaikki, jos tarkoituksena oli edesauttaa jollakin tavoin Kiinan työläisten onnellistamista ja heidän työehtojensa parantamista, on kysyttävä, mikä mahtoi olla yleisenä taustaoletuksena. Kuvitellaanko yhä, että raaka valtiokapitalismi on maailmassa  ihmiskuntaa aina vain aineellisesti kurjistamassa ja että rautainen palkkalaki estää työläisten elintason kohottamisen toimeentulo- ja uusintamisminimin yläpuolelle? Tämän ajatusmallin mukaan ainoa ratkaisu ongelmalle on armoton luokkataistelu ja viime kädessä väkivaltainen vallankumous. Kiinassa asiaa on kuitenkin jo kokeiltu eikä ymmärrystä tuota ajatustapaa kohtaan taida siitä maasta enää löytyä. Kultaisen nuorisomme harteilla on raskas taakka, mikäli he haluavat viedä oman ajattelutapansa valitsemaansa kohdemaahan. Mikäli kohteena on rutiköyhät talonpojat, lienee vastakaiku ja toiminnan mielekkyys nollalukemissa. "Paskaduunia" tekevä talonpoikakin tietää pääsevänsä ennemmin tai myöhemmin osalliseksi "tehtaan valoista" ja sen vauraudesta hänkin haluaa omansa. Kiinalaisten tehdastyöläisten palkka kipuaa kuukausi kuukaudelta lähemmäs länsimaista tasoa, ilman tarkoitusta pysähtyä sille. Jos meillä jostakin syystä on syytä olla Kiinasta huolissaan, vois se olla juuri se, että olemme saamassa maailmaamme uuden kulutuksen suurvallan, joka saattaa olla yhtä häikäilemätön kuin USA kuluttaessaan yhteisiä luonnonvarojamme.

USA:aan ja Venäjään verrattuna Kiinalla on kuitenkin runsaasti omia erikoispiirteitä, jotka saattavat antaa toiveita siitä, että asiat siellä hoidetaan paremmin sekä ympäristön että ihmisen kannalta. Kiinalaisten loputon ahkeruus, joka aikoinaan loi Kiinan muurin, muuttaa tänäänkin koko ajan maan elinkeinosuhteita ihmisille suotuisemmaksi. Lähes Saharan veroinen Takla-Makanin autiomaa on kautta aikojen imenyt keväisin satojen vuorijokien vedet. Tällä hetkellä kiinalaiset rakentavat tuhansien kilometrien pengerryksiä, joiden tehtävänä on pitää joet aisoissa ja taata maanviljelysalueille kastelu. Näky on usein imponoiva: karun erämaan jälkeen saavutetaan yhtäkkiä maanviljelysalueelle, jossa kasvaa pinjametsiä ja karja käy laitumella hedelmällisillä pelloilla. Myös viljelijäväestö näyttää yleensä sangen hyvinvoivilta, vaikka kaupungeiss ja kylissä saattaakin tavata slummeja, joissa eletään primitiivisessä luontaistaloudessa muutaman vuohen  tai lampaan seurassa. Mutta kehityksen keskukset kasvavat uskomatonta vauhtia. Kiinan kaukaisen takamaan, Sinkiangin kaupunkien loistokin on suomalaiselle tyrmäävä kokemus: Suomesta tuskin löytyy sen tason hotelleja, joita on tämän autiomaan joka keitaalla. Vaurauden kuvaa täydentävät marmorilla lasketut kävelykadut, joita viiniköynnösten peittämät pergolat kattavat. Turha on mainitakkaan merkkitavaraliikkeistä ja loistoautoista, jollaisiin meillä päin ei juuri ole totuttu.

Loiston selittää osaltaan se öljypumppujen ja kaasukenttien runsaus, joka on nähtävissä ympäri erämaata. On joka tapauksessa sanottava, ettei öljytuloja ole käytetty keskiaikaisen elämäntavan pönkittämiseen ja silkkaan kerskakulutukseen. Edellä mainitut rakennustyöt ovat vain osa sitä määrätietoista toimintaa, jota Sinkiangissa tehdää, jotta tämä karu seutu olisi ihmisille sopivaa aluetta vielä tulevaisuudessakin. Autiomaan rikkauksiin kuuluu myös tuuli, joka puhaltaa tasaisen navakasti kylmiltä vuorilta kuumaan autiomaahan. Vuorten välissä sijaitsee lähellä sijaitsee lähes 4 miljoonan asukkaan Urumqia on luonnon muovaama tuulitunneli, johon on rakennettu neljänsadan tuulivoimalan tuulipuisto. Autiomaassa sen meteli ei häiritse ketään ja näin ilmainen energia kyetään ottamaan talteen ja korvaamaan ja täydentämään fossiilisia energiavaroja, jotka ennen pitkää loppuvat myös Sinkiangista. Merkillepantavaa on myös akkukäyttöisten autojen runsaus. Lähes puolet moottoripyöristä käy sähköllä. Äänettömät ajoneuvot antavat oman miellyttävän leimansa vilkkaalle kaupunkiliikenteelle ja muistuttavat siitä, ettei tämä maa ole Amerikka. Afganistanin ja Pakistanin naapurissa sijaitsevan Kashgarin basaareissa tunnelma on rento ja hilpeä. Kokemusta omaavat sanovat, että se esim. rajan takana Kirgisiassa on sen sijaan ankea ja jopa uhkaava. Eron selityksenä mainitaan Sinkiangin kaupustelijoiden rikkaus: he eivät elä toimeentulon minimin rajalla. Tämä ei ole myöskään sitä uskonnollista fanatismin ja kurjuuden Keski-Aasiaa, jonka talous perustuu ooppiumiin ja rikollisuuteen.

Kiinan hallinnon toiminnalle ei ole esitetty parempia vaihtoehtoja. Vapaat vaalit saattaisivat mahdollistaa islamilaisen tasavallan perustamisen Sinkiangissa. Läheiset yhteydet Pakistaniin ja Afganistaniin voisivat avata aivan uudenlaisia näkymiä tälle alueelle.Valtion kuoleutuessa vallan ottaisi todennäköisesti yksi klaani, joka tuskin kunnostautuisi suvaitsevaisuudellaan. Anarkismin teoreetikot ovat yleensä lähteneet siitä, että valtion roolin voisi ottaa pitkälle kehittynyt kansalaisyhteiskunta. Kysymys kuuluu, mistä sellainen saataisiin esimerkiksi juuri Sinkiangiin? Anarkismin kannattajilta on syytä odottaa vastausta tähän peruskysymykseen. Somalian malli ei vastanne anarkistien utopiaa, vaikka kulutus per capita siellä onkin maailman alhaisimpia.

Uusi ihminen, narsisti, on ollut tunnettu jo ainakin viimeiset kaksi vuosisataa länsimaisessa kulttuurissamme. Kuitenkin vasta nyt hänestä on tullut suvaittu ja sallittu ihanne myös kuluttajana. Ja nyt riittää kaikille mitä kuluttaa. Kunniaan sitoutuneet narsistit olivat kyllä aikoinaan olleet aateliston ydin ja koko säädyn olemassaolo kytkeytyi paljolta sen miehisen jäsenten turhamaisuuteen ja valmiuteen nostaa itselleen kuuluvaksi edellytetty kunnia kaiken muun yläpuolelle. Mutta edes porvarillinen narsismi ei uskaltanut palvoa kulutusta sen itsensä vuoksi. Sitä ainakin peiteltiin vaikkapa kulttuurin kielellä.

Kulutusyhteiskunnassa kunnialla ei ole enää mitään käyttöä, ei liioin ylevällä puheenparrella. Narsisti vaatii nyt itselleen hyödykkeitä, palveluita, yltäkylläisyyttä, lyhyesti sanoen halujen tyydytystä kaikinpuolisesti. Ja yhteiskunta sallii tämän ja jopa tukee sitä voimallisesti. Kysymyshän on siitä, että kulutuksesta tuli nyt koko yhteiskunnan yleinen ja yhtäläinen merkitys. Kieltäytyjästä on tehty taas säälittävä hahmo, johon tuota tunnetta ei tosin ole käytännössä tuhlattu.

Entisen hyveellisen kieltäytyvän tuottajan rinnalla ja itse asiassa koko kulttuurin perimmäisenä tarkoituksena on nyt kaikinpuolin himokas ja kyltymätön kuluttaja. Nuorison vastakulttuuri nyrpeine kiljujineen, joiden äänet muistuttavat kaikkein alkeellisimmista villiheimoista silloin kun nämä sallivat hedelmällisyysriittien tapahtua, sopivat erinomaisesti yhteen tämän kokonaisuuden kanssa. Todelliiset protestit ovat jäänet vähäiseksi marginaali-ilmiöiksi ja normaalisti ne ovat aina tukeneet kulutus- ja nihilismikulttuurin kehittymistä loogiseen täydellisyyteen ja sen siirtymistä entisen korkeakulttuurin tilalle.

Kulutususkonnon kyky korvata oikea uskonto on ollut aika merkittävä, joskin näennäinen. Ihmisten yhteisyys, mystinen unioni tapahtuu arkisesti, mutta todellisesti hypermarketeissa, saippuasarjojen ääressä, villimusiikin tahdittamissa rituaaleissa, jotka keräävät enimmillään kymmeniä tuhansia ja television välityksellä satoja miljoonia yhdeksi huutavaksi massaksi. Ihmisten on yhä helpompi olla osa suurta kokonaisuutta. Se ei vaadi häneltä enää mitään muuta kuin omien kaikkein primitiivisempien vaistojen noudattamista. Häntä ei ajeta ulos yhteisöstä, vaikka hän tekisi mitä tahansa. Kaikki on sallittua.

Alkukantaisuuden näennäisesti ristiriitainen suosio näyttää perustuvan siihen, että siitä etsitään aitoutta, alkuperäisyyttä ja autenttisuutta. Renkaat nenässä rumpuja pärisyttävästä aarniometsien asukkaasta on tullut aikamme tärkeimpiä sankareita. Autenttisuutta viidakoista toki löytyy, mutta spontaani halujen tyydytys on juuri kulttuurin vastakohta siinä mielessä kuin se vielä hiljattain ymmärrettiin. Markkinaviihteen tarkoituksena on kiihoittaa aisteja eri tavoin, se on siis pornografiaa, maksullista kiihotusta. Sisältöinä voivat olla seksi, väkivalta, kauhu ja muut vastaavat elämykset. Kaikkein viisainta onkin virittää tarinat lähes esipuberteetti-ikäisten tasolle, silloin se löytää suurimman mahdollisen ostajalauman. Esim. bestsellereiden sisällöllinen heppoisuus on niille aivan välttämätön. Harry Potter tai Lady Gaga ovat kotonaan yhtä hyvin Tuupovaaran Öllölässä kuin Timbuktussakin.

Länsimaisen kulutussivilisaation vastajulistettu universalismi sai ensi kerran nyrkkiä naamaan sitten New Yorkin kaksoistornien romahtaessa. Jatkoa on seurannut Irakissa ja Afganistanissa, jolloin lopullisesti selvisi että läheskään koko maailma tule nielemään sellaisenaan ajatusta, jonka mukaan kulutussivilisaatio tulee olemaan maailman kulttuurin lopullinen päätepysäkki – happy end.

Kulttuurin rappion sinetti on, kun se menettää itsevarmuutensa, kun se pyytelee anteeksi pikemminkin kuin ylpeilee saavutuksillaan. Konkreettisesti se ilmeni mm. Irakissa, jossa vastakkain olivat kulutusyhteiskunnan piiristä tulleet palkkasotilaat, joiden sivistystaso ja käyttäytymisen törkeys alittivat normaalin ihmisen mielikuvituksen.. Toisella puolella oli fanaatikkoja, joiden sivistystaso on yhtä matala ja uskontunnus kiusallisen tolkuton, yhtä kaukana kulutusyhteiskunnan paratiisista kuin taivas maasta. Sodat Irakissa ja Afganistanissa vahvistivat myös kulttuurin rappion tunnusmerkin erään tuntomerkin: kieltäytyminen kuolemasta kulttuurin puolesta. Missä viipyvät kymmenet miljoonat länsimaiset urhoolliset ja innokkaat nuoret jonottamassa pääsyä Lähi-itään?

Asia on selvä. Kulttuurissa, jossa mielihyvän maksimointi on ainoa ja perimmäinen tarkoitus, ei mikään voi korvata sen menettämistä. Helleenis-kristilliseltä perustalta kasvaneen länsimaisen sivilisaation vastustuskyky ulkoisia kilpailijoitaan vastaan nykyisessä vaiheessaan vaikuttaa siis perin surkealta. Ja kun tiedämme demografisen kehityksen tuovan muutoksen, emme sittenkään ennusta aikamme sankarille, renkaat nenässä rumpuja pärisyttävälle aarniometsän asukkaalle lopullista voittoa.

Historiantutkimuksen ammattilaisten eräs suosituimmista käytetyistä termeistä on ”myytti”. Myös suosittu – erityisesti hameiden etuvartiokaartin keskuudessa – on termi ”trauma”. Hyvin usein näitä termejä käytetään kohahduttamaan yleisöä (ja lisäämään oman julkaistun tutkimuksen myyntiä sekä arvostusta samanhenkisten keskuudessa). Mikäänhän ei myy historiankirjaa niin hyvin kuin se että tutkija ”romuttaa myytin”. Myytti koetaan aina ”virallisen totuuden luoneiden” haluksi harhauttaa kansaa. Ja niinpä ”edistyksellinen” ja ”viileän analyyttinen” historioitsija tulee ja korjaa virheen.

Eräs suosituimmista kohteista joita ”myytinmurtajat” haluavat käsitellä tutkimuksissaan on vuoden 1918 sisällissota. Nyt on vain niin, että ”myytinmurtajat” itse ovat tohinassa tulleet luoneensa jotain sellaista, josta on tullutkin sellainen myytti joka on ilmiselvästi vääristänyt suuren yleisen käsitystä kyseisestä tapahtumasarjasta. Tärkeää osaa vääristymässä näyttelee tosin kirjailija Väinö Linna, joka oikoessaan kiistatta ja oikeellisesti yksipuolista käsitystä tapahtumasarjasta loi tukun uusia. Liian monet tutkijat antoivat Linnan romaanin viedä itseään harhaan. Niitä tutkimme nyt.

Tutkimuksissa harvoin pysähdytään miettimään mm. seuraavia kysymyksiä:

Miksi Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ei koskaan saanut työväestön ylivoimaista enemmistöä taakseen, ei vaaleissa ja vielä heikommin itse kapinayrityksessä?

Miksi punainen osapuoli lähti kapinan tielle tammikuussa 1918 vaikka alun perin suunnitelmat edellyttivät aikaisintaan maaliskuussa 1918 aseellisen toiminnan aloittamista?

Miksi torpparikysymys, vastoin Linnan romaanin luomaa kuvaa ja yleisestä käsitystä, ei ollut alkuunkaan sisällissodan keskeisin kysymys tai edes keskeisimpiä kysymyksiä?

Ja lopuksi – miksi sisällissota ei sittenkään ollut vain sisällissota vaan myös vapaussota?

Lähtökohtana ongelmien purkamiselle käytämme sisällissodan analyysin kannalta äärimmäisen tärkeää vuoden 1917 lokakuun vaalien tulosta.

Tulokset:

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (92) 44,79% 
Suomalainen puolue
Nuorsuomalainen puolue
Kansanpuolue yht (32) 30,17% 
Maalaisliitto (26) 12,38% 
Ruotsalainen kansanpuolue (21) 10,90% 
Kristillinen työväenliitto 1,56% 
Muut 0,20% 

Vaaleista muodostui erittäin vilkkaat ja niissä annettiin peräti 197 553 ääntä enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Vaalit päättyivät ei-sosialistisen leirin selvään voittoon. Näin ollen yleinen yhteiskuntapoliittinen logiikka jonka mukaan lisääntynyt äänestysaktiivisuus koitui yleensä vasemmiston hyödyksi ei toiminut. Lopputulosta ei voi selittää edes sillä, että SDP:n ääneistäjät olisivat jääneet kotiin, lisäsihän puolue äänimääräänsä peräti 68 640 äänellä. Mutta ei-sosialistiset puolueet saivat peräti 128 913 ääntä lisää.

Tuon aikakauden yhteiskunnassa todellisia rikkaita ei ollut kuin muutama prosentti väestöstä ja vaikka venytämme käsitettä ”rikas” tai ”porvari” emme voi päätyä muuhun lopputulokseen kuin että n. 90% väestöstä söi”otsansa hiessä” leipää. Tästä valtaväestöstä, niistä jotka vaivautuivat vaaliuurnille, tuskin siis edes puolet äänesti SDP:tä. Poliittinen ei-vasemmisto sai siis varsinaisen äänivyöryn, lisä-äänet tulivat valtaosaltaan ns. rahvaalta.

Tällä kiistattomalla tosiasialla oli kauaskantoiset vaikutukset myös välittömästi vaalien jälkeen alkaneessa radikalisoitumisprosessissa joka synnytti vastavoiman. Miksi?

Professori Ohto Manninen:

" Punaisten puolelle suomalaisista liittyivät voittopuolisesti ns. työväenluokkaan kuuluvat henkilöt, lähinnä järjestäytynyt työväestö. Punakaartit oli perustettu yleensä jonkin työväenyhdistyksen, ammattiosaston tai muun järjestön puitteissa. Niissä ympäristön mukaansatempaava voima oli tuntuva Kansanvaltuuskunta tehosti liittymishalua toisaalta maksamalla kaartilaisille säännöllisen kuukausipalkan ja toisaalta sulkemalla työmaita ja riistämällä haluttomilta elintarvikeannokset.

Punakaartien johto toteutti omin päin asevelvollisuutta jo maaliskuussa alkupuolelta alkaen. Tuolloin velvoitettiin jo muitakin työmiehiä kuin työväenyhdistyksiin ja ammattiliittoihin järjestäytyneitä punakaartiin. Huhtikuun alussa asevelvollisuus pantiin toimeen koko punaisessa Suomessa. Se ei ehtinyt kaikkialla toteutua, kun punaisten hallussa ollut alue pieneni nopeasti. Näissä yleisissä väenotoissa joukkoon joutui jonkin verran porvarillistakin väestöä.

Valkoisissa joukoissa oli työväestöä kokonaismäärästä (asevelvolliset mukaan lukien) noin kolmannes ja vapaaehtoisesti riveihin tulleista lähes neljännes. Perusselitys työväestön ehkä yllättävän suurelta tuntuvaan määrään on se, että valkoinen armeija ei ollut lähtökohdiltaan luokka-armeija. Se lähti sotaan karkottamaan venäläisiä maasta, "vapaussotaan", ja palauttamaan laillisen järjestyksen, kukistamaan "kapinan". Tämä ei kysynyt puoluekantaa. Asevelvollisuus sitten varmisti maaliskuusta lähtien tämän periaatteen toteutumisen. Vastapuolella taas "luokkasota" ja "vallankumous" keräsivät kannattajikseen vain järjestynyttä työväkeä. Järjestöissä oli totuttu ajattelemaan eri lailla kuin ns. normaalissa yhteiskunnassa ja seuraamaan vallankumouksen punaista lippua. Järjestöjen ulkopuolella oli kuitenkin valtaosa Suomen työväestöstä, varsinkin maaseudulla. "

Entä miksi punaiset lähtivät kapinan tielle juuri tammikuussa 1918? Tästä asiasta mainitsi mm. professori Timo Vihavainen jo vuonna 1991 näin: ”Tilaisuus teki punaisista varkaita”. Mikä oli tuo ”tilaisuus”? Oikeastaan punaisten johdossa nähtiin lokakuun vaalien tuloksen välitön seuraus. Lisäksi heille tuli ilmeinen kiire.

Ohto Manninen:

" Vallankumoushalu johti 27.-28.1. vallankaappaukseen. Kaappaukseen ryhdyttiin pitemmittä valmisteluitta, koska senaatin aseellinen voima oli lisääntymässä. Onnistumismahdollisuuksia olisi saattanut heikentää myös eduskunnan vauhtiin päässyt uudistuspolitiikka, mm. kunnallisessa itsehallinnossa. Punakaartien suunnitelmissa oli vielä vuodenvaihteessa 1917/1918 tähdätty vallanoton aloittamiseen maaliskuussa 1918, kun oma kaarti olisi saatu organisoiduksi ja varustetuksi käyttökelpoiseksi armeijaksi. Nyt oli otettava riski ja luotettava maassa olevien venäläisten joukkojen tukeen."

Jokseenkin varmasti voimme sanoa, että maassa ei olisi käyty sisällissotaa jos senaatilla olisi ollut jo tammikuussa 1918 sellainen aseellinen voima kuin sillä sitten 3-4 kuukautta myöhemmin oli tai toisessa tapauksessa kapina olisi kukistettu välittömästi. Itse kapinan syttymiseen pelkkä senaatin uudistuspolitiikka ei ollut kaikkein ratkaisevin. Tosiasiassa vasta Leninin bolsheviikkien voimakas tuki, voimakas painostus sekä asetäydennys näytteli keskeistä osaa. Lenin yllytti raivoisasti Suomen sosiaalidemokraatteja kapinaan.

Lenin:

"Suomen sosiaalidemokraatit ovat pettureita. He eivät tahdo tehdä vallankumousta, vaikka se on heidän velvollisuutensa."

Tammikuussa 1918 Leninin tavannut kansanvaltuuskunnan johtaja Kullervo Manner antaa ratkaisevan todistuslausunnon:

"Kohtaus Leninin kanssa teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että minussa heräsi rohkeus ja päättäväisyys lähteä vallananastuksen tielle, jolle me sitten tammikuun lopussa lähdimmekin, vaikka, totta kyllä silloinkin vielä epäröiden."

Ts. ilman yllyttäjä-Leninin osuutta kapinaan lähteminen ei olisi todennäköisesti onnistunut. Tapahtumissa mukana ollut K.H. Wiik totesi:

"Bolshevikit pakottavat meidät vallankumoukseen, tahdommepa tai ei."

Tälle lausunnolle oli selvää katetta, sillä esim. maassa olleet venäläiset sotilasneuvostot esittivät seuraavan vaatimuksen:

" Jos te kieltäydytte tukemasta meitä, me toteutamme itse kumouksen täällä. Silloin teidän on pakko ottaa valta käsiinne."

Lenin itse löi pökköä pesään:

"Nouskaa, nouskaa välittömästi ja ottakaa valta järjestäytyneiden työläisten käsiin."

Kansalaisten mieliin on syöpynyt kuva torppari Akseli Koskelasta sisällissodan punaisena ”perustyyppinä”. Torpparikysymys ei ollut kuitenkaan ollenkaan keskeisellä sijalla. Ja mikä Linnan muokkaaman ”totuuden” sisäistäneille yllättävintä – torpparit osallistuivat sisällissotaan muita ryhmiä vähemmän ja heistäkin peräti puolet valkoisella puolella, hyvin monet vieläpä vapaaehtoisina. Miksi näin?

Professori Eino Jutikkala:

"Puhe ratkaisemattomasta maanvuokrakysymyksestä jopa sodan syynä on osoittautunut kytkeytymiseksi harhakuvaan, mutta sen voi kohdata journalismissa vielä neljännesvuosisata sen jälkeen kun torpparien asennoituminen sodassa on historiatieteessä paljastettu. Torppareilla ei edes eturyhmänä ollut aihetta tukea Kansanvaltuuskuntaa, sillä Svinhufvudin hallitus oli tammikuussa antanut eduskunnalle ehdotuksen laiksi, jonka nojalla torpparit saisivat lunastaa tilansa itsenäisiksi. Eräiden Leninin teesien lumoissa elänyt Kansanvaltuuskunta sen sijaan määräsi torpparit maksamaan veronsa yksityisen isännän sijasta toistaiseksi valtiolle ja horjui kahden mahdollisuuden välillä: joko oli vuokrasuhteen valtioon jäätävä pysyväksi tai oli torpat porvarillisen politiikan tapaan itsenäistettävä.

Oli sitten puhe työväestä tai torppareista, valkoista ja punaista armeijaa ei läheskään tiiviisti erottanut toisistaan luokkaraja. Työmiesten panos senaatin joukoissa on liian usein unohdettu. "

Jo sosiaalidemokraattien järjestämässä Tampereen torpparikokouksessa 9.-12.4.1906 torpparit vaativat tilojen lunastusoikeutta, mutta sosialidemokraatit ajoivat läpi ponsilausuman, jonka mukaan kaikki yksityinen maa on saatava VALTIOLLE. Svinhufvudin hallitus antoi tammikuussa 1918 eduskunnalle lakiesityksen torppien ja mäkitupien lunastamiseksi itsenäiseksi. Vasemmistoa taas vallankumous radikalisoi siten, että se ensin vaati korvauksetonta pakkolunastusta, ja lopuksi siten että Kansanvaltuuskunta punakapinan aikana antamallaan julistuksella otti vuokratilat valtiolle jättäen avoimeksi vuokraajien tulevan aseman. JULISTUS OLI YKSITYISKOHTIA MYÖTEN TOISTO LENININ AIEMMIN VENÄJÄLLÄ ANTAMASTA MAADEKREETISTÄ.

Nyt käsitämme ettei torppareilla yhtenäisenä yhteiskuntaluokkana ollut valtavia haluja siirtyä tukemaan punaisia. Punaisten hallitsemilla alueilla he siirtyivät valtaosaltaan punaisten puolelle, jos olivat järjestötoiminnassa, valkoisten hallitsemilla alueilla pääasiassa valkoisten puolelle.

Kuten Jutikkala mainitsi ”työmiesten panos senaatin joukoissa on liian usein unohdettu”. Kysymys kuuluukin mitä osaa ”pakottaminen” näytteli. Miten se näkyi itse taistelussa valkoisella puolella? Ei juuri sanottavammin.

"Se seikka, että komppaniassamme oli aika paljon mielipiteiltään vasemmistolaisia", kertoo muuan mukana ollut, "ei vaikuttanut häiritsevästi..., vaan kaikki tekivät heille määrätyt tehtävät moitteettomasti."

Sisällissodan lopputuloksen kannalta oli hyvin ratkaisevaa se, että vastakkain ei siis ollutkaan työväestö ja muut vaan vain järjestäytynyt työväestö ja sen ulkopuolinen maailma. Lähtökohdat sille, että tuo Järjestö-Suomi olisi voittanut sodan olivat aika heikot. Mutta oliko sota sitten edes jossain määrin vapaussota? Nykyisinhän tuota nimikettä ei usein enää edes käytetä.

Jos arvuutellaan tapahtumatonta, on tässä tapauksessa arvuuteltava, mikä olisi ollut Suomen tulevaisuus, jos punaiset olisivat voittaneet vuonna 1918. Olisiko Suomen itsenäisyyden tunnustanut Neuvostoliitto pidättäytynyt nielaisemasta Suomea, vaikka se muualla entisen Venäjän valtakunnan alueella korjasi heti tilaisuuden tullen takaisin sen, mitä oli menetetty? Eikö Leningradin porttien edessä sijaitsevaa Suomea olisikaan haluttu liittää maailmanvallankumouksen piiriin, jonka muuten kuviteltiin ulottuvan jopa kaukaisemmille saarille Tyynellä Valtamerellä?

Kysymykset ovat luonnollisesti retorisia. Vastausten pitäisi olla itsestään selviä, mutta varmuuden vuoksi lainattakoon bolsevikkien omia kannanottoja. Lokakuussa 1918 pitämässään puheessa Lenin totesi porvarillisen vallan päättyvän niin Suomessa, Ukrainassa kuin Puolassakin. "Lähellä on jo se päivä, jolloin yhdessä tulemme juhlimaan yleismaailmallisen vallankumouksen ensimmäistä päivää", tovereiden toveri huudahti. Toinen toveri, J. V. Stalin, oli samaa mieltä puhuessaan mahdollisuuksista itäisessä Euroopassa 17.11.1918:

"Tarpeetonta sanoakin, että vallankumous ja neuvostohallitukset näillä alueilla ovat hyvinkin läheisen tulevaisuuden asioita. Esimerkiksi Suomessa on vielä hiljaista, mutta miehitysjoukkojen poistuminen sieltä epäilemättä jouduttaa Svinhufvudin rosvokoplan tuhoa."

Tuntuu liioitellulta väittää, että punainen rivimies olisi taistellut sen puolesta, että hänen isänmaastaan olisi tullut osa Neuvostoliittoa. Mutta asiaa ei olisikaan ratkaissut rivimies vaan punaisten oma johto. Ja sen valitsemalla tiellä ei vaihtoehtoa ollut. Johdon mielipide kirjattiin esimerkiksi kesällä 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen perustamisasiakirjaan:

"Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta on vallankumouksellisen köyhälistön ainoa oikea isänmaa, jota kaikkien maiden kommunistien on puolustettava imperialismin rosvoilta, sillä Neuvostotasavalta on koko maailman köyhälistön yhteinen taisteluase kaikkien maiden porvareita ja niiden hirmuhallituksia vastaan."

Turhalta tuntuu kysymys, miten hyvin punaisten suomalaiset johtajat olisivat kyenneet pitämään syntymämaansa puolta Neuvostoliiton puitteissa. Otto Wille Kuusisen lausahdus syksyllä 1921 kertoi, että ainakaan hänellä sellaiseen ei ollut erityisiä haluja:

"Suomi itsessään on tietysti mitätön ja erittäin ohimenevä ilmiö."

Kun joitakin vaatimattomia yrityksiä suomalaisuuden ylläpitämiseksi kuitenkin esiintyi tai oletettiin esiintyvän, Stalin teki niistä verisen lopun 1930-luvulla.

Olkoonkin, että vuoden 1918 vapaussotamme oli myös sisällissota, olkoonkin, että sodan ikävän puolen muistot eivät niin vain unohtuneet, kiistatonta pitäisi siis olla, että ilman valkoisten voittoa vapaata Suomea ei olisi voinut syntyä. Paljon käytetyn sanonnan mukaan vapaudella on hintansa. Suomalaisille hinta oli vuonna 1918 korkea kaikissa suhteissa.

Jari Ehrnrooth on älykkäästi tutkinut punaisen osapuolen psykoloogista maailmankuvaa, ei sanomalehtien vaan lähinnä lentolehtisten tai pien- ja viemärilehtien tyyppisten julkaisujen kautta. Punakaartilaisten ”viemärilehdistä” Ehrnrooth löysi maailman, jolla oli hyvin vähän yhteistä kirkasotsaisten Koskelan poikien kanssa. Siellä kukki hysteerinen murhanhimo, viha ja kuolemankultti. Verenvuodatus ja tappaminen nostettiin suurin piirtein pyhiksi, itsessään hyveellisiksi teoiksi. Kuten tiedämme, tämä juovuttava, kivikauden soturin perusvaistoihin vetoava sanoma löysi vastaanottajansa ja muuttui teoiksi. Sana tuli totisesti lihaksi, eikä ainoastaan lihaksi, vaan myös vereksi ja suolenpätkiksi. Oliko ”Laurila” yleisempi ilmiö kuin ”Koskela”? Vaikea sanoa, mutta ehkä se oli yleisempi kuin halutaan uskoa.

Sisällissodan aikaisen molemminpuolisen verilöylyn ja kostonhalun taustaa vasten on vain niin että Ehrnrooth tutki, ei suinkaan vuosien 1917-18 vaan vuosien 1905 ja 1914 välisenä aikana julkaistuja pienlehtiä, ts. sisällissotaa ja ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen suhteellisen sisäpoliittisen rauhan aikaa, kuitenkin sellaista aikakautta, jonka sielunmaisemaan vuoden 1905 suurlakko oli jo jättänyt jälkensä. Oli kieltämättä merkittävää, että murhanhimo, alkukantainen viha "porvaria" kohtaan ja suorastaan mystinen usko kuolemaan ja verenvuodatukseen oikeutta tuovina voimina oli työväenliikkeen piirissä laajalti olemassa jo vuosia ennen sisällissotaa - ne eivät syntyneet vastauksena sodan tarpeeseen kiihottaa punakaartilaiset väkivaltaan.

Mutta tämä ”Järjestö-Suomi” sai sisällissodassa vastaansa ”Perinne-Suomen”. Jälkimmäinen osoittautui, kuten punaisten taistelutahto tai sen puute siitä kertoi, sittenkin aivan ylivoimaiseksi. Suomen ja suomalaisten tulevaisuuden kannalta se oli kaikessa kaameudessaan sittenkin se parempi vaihtoehto. Ja lopuksi kunniaa itse kirjailijalle, Väinö Linnalle, joka varsin osuvasti kuvasi itse sisällissotaa eräässä tunnetussa lausunnossaan:

”Totuus ei ole punainen eikä valkoinen, se on inhimillinen ja siksi usein niin tuskallinen”.

Meillä Suomessa vallalla oleva monikulttuurinen ajattelu uskoo, ettei slummeja meille synny. Yhtä varmasti voidaan samalla väittää, ettei vapaassa kilpailussa kukaan häviä. Valitettavasti on vain niin, että tietty luuserien ryhmä on aina olemassa, eikä se suinkaan häviä pelkillä perinteisillä hyvinvointivaltion metodeilla. Päinvastoin. Vastikkeeton rahan jakaminen on tyypillinen slummien tukipylväs. Tuskinpa tarvitsee olla kummoinenkaan ennustajaeukko arvatakseen, että suuri osa niistä maahanmuuttajista, joita suomalainen älymystö niin innokkaasti on maahamme haalimassa, tulee muodostamaan tulevien slummien kantaväestön. Ennustetta voi vielä tarkentaa arvioimalla, että slummien asukkaat tuskin merkittävästi valikoituvat Itä-Aasian nousevien talouksien maista muuttaneiden ihmisten joukosta ja että toisaalta islam tulee olemaan slummeissa hyvin edustettu uskonto. Sikhit ja hindut sen sijaan pysyvät niissä aliedustettuina eikä ole täysin varmaa saako Suomi näistä maista maahanmuuttajia kovinkaan suuria määriä muutenkaan. Unohtakaamme tämän märän unen tietotaitosihheistä ja hinduista Espoon Keilaniemessä. Totuus on harmaampi, jos sitäkään.

Mihinkä arvio perustuu? Se perustuu siihen mitä muualla on jo tapahtunut. Meidän ei nimittäin ole syytä uskoa omaan erikoiseen poikkeuksellisuuteemme, mitä mm. intellektuelliemme on ilmeisen vaikea käsittää. Nyt meille siis halutaan runsaasti vieraita kulttuureja edustavia maahanmuuttajia sellaisista maista, joiden kansalaisista on tullut slummien kanta-asukkaita kaikkialla, minne he ovat muuttaneet.

Miksi näin tapahtuu? Maahanmuuttajat tulevat yleensä sellaisista maista, jotka kulttuurisesti ovat vuosisatoja jäljessä eurooppalaisesta maallistumisesta. He tulevat paremman elämän toivossa, MUTTA PAREMPI ELÄMÄ EI HEILLE TARKOITAKULUTUSUSKONNON TUNNUSTAMISTA VAAN PAREMPIA EDELLYTYKSIÄ VANHAN SUKU- JA PERHEKESKEISEN ELÄMÄN JATKAMISELLE. Mikäli hyvinvoinnin sijasta tilalle tuleekin aineellista kurjuutta, saattaa uskonnon merkitys korostua entisestäänkin. Mikäli taas slummien kanta-asukkaat menettävät sekä uskonnon että hyvinvoinnin, ei heille jää mitään elämisen arvoista. Seurauksena on brutaali elämäntapa, joista esimerkkejä on runsaasti ympäri Eurooppaa mm. Ranskasta ja Britanniasta.

Slummeissa maahanmuuttajat kohtaavat kantasuomalaisia, siis länsimaisen ”kulttuurin edistyksellisemmän osan” - ne kelkasta pudonneet kantaväestön edustajat jotka ovat omaksuneet kulutususkonnon, dekadenssin, rappiokulttuurin ja näköalattomuuden maailmankuvan sen täydellisessä ”Seitsemän päivää”- muodossaan. Näin kaksi kulttuuria – keskiaikainen heimokeskeinen kulttuuri ja länsimainen kulutusrappiokulttuuri lyövät veljen kättä keskenään.

Slummien uuden kantaväen, muslimien, on nyt valittava joko perinteinen elämäntapansa tai ”modernisaatio” eli länsimainen kulutususkonto sen kaikkine kulttuurisine rappioilmiöineen. Euroopassa on jo havaittu että vankiloissa istuvat muslimit ovat pääsääntöisesti hylänneet uskontonsa. Jos siis tie modernisaatioon kulkeekin rikollisuuden kautta, on tilanne todella ikävä.

On syytä otaksua, ettei uuden islamilaisen väestön integroituminen länsimaiseen kulttuuriin sanan varsinaisessa merkityksessä tule todennäköisesti koskaan onnistumaan. Luultavampaa on, että nopeasti kasvavat kulttuurienklaavit tulevat eristäytymään ja suhtautumaan vihamielisesti ympäristöönsä. Pariisin mellakat marraskuussa 2005 tuskin olivat mitään poikkeuksia.

Pariisin slummit antavat autenttisen kuvan siitä mitä meille on odotettavissa. Nuo väkivallan ja vandalismin tyyssijat elävät Ranskan valtion rahoituksella ja vallitsevan monikulturalistisen uskonnon nimissä jopa niiden täysin ala-arvoista jengikulttuuria mielistellään yhteiskunnan huipulle saakka. Slummeissa tuhotaan ja saastutetaan kaikki eikä auttajatkaan ole turvassa mennessään alueille tehtäviään suorittamaan. Ranskan veronmaksajien rahoilla elävä slummiväestö on kehittänyt kieroutuneen ajatuksen sisällissodasta, jossa he ovat uhrin asemassa. Jopa poliisikin on valinnut sallivan asenteen, joka tietysti pönkittää slummien valtarakenteita.Nuhteettomat elämäntavat ja ehyt perhe – älymystön niin Ranskassa kuin meilläkin halveksimat poroporvarilliset tunnukset – ovat slummeissa harvinainen ilmiö. Älymystö näyttää erikoisella tavallaan tukevan pahetta ja infantiilia huoltoajattelua.

Ongelmia on taatusti vaikeampi ratkaista kuin hankkia. Kaikenlaisella sallivuudella kilpailu ja huutokauppa erilaisten tukien vastikkeettomaksi tarjoamiseksi on meilläkin suuressa muodissa. Mutta myöskään tukien ankara leikkaus ei auta, kuten Britanniassakin on havaittu. Ongelman vakavuus onkin ehkä siinä, ettei niitä tavanomaisilla metodeilla – rahaa tai ei rahaa – ratkaista. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin kahden täysin vastakkaisen kulttuurin törmäyksestä hyvinkin epämiellyttävissä olosuhteissa – eurooppalaisessa slummissa.

Mikä merkitys ontolla, epärehellisellä ja jossain määrin jopa brutaalilla älymystöllämme tulee olemaan uuden suomalaisen alaluokan kurjistumisessa jääkööt mietittäväksi. Kulttuurin rappio on valtava prosessi joka tulee mullistamaan koko Suomen. Slummeissa se tulee näkymään kärjistetysti. Siellä alkava demografinen muutosprosessi tulee paljastamaan myös ne hedelmät jota toisaalta länsimaisen uskonnottoman hedonistisen kulutuskiimaisen kulttuurin sekä siihen ymmärrettävästi vihamielisesti suhtautuvan keskiaikaisen uskontoon lujasti pureutuvan heimokulttuurin kohtaaminen todellisuudessa merkitsee.

Tie Suomen väestön muuttumiseen toisenlaiseksi ja nykyisen länsimaisen uskonnottoman kulutusrappioyhteiskunnan korvautumisella uudella kulkee siis slummien kautta. Ennuste ei ole erityisen kaunis mutta se on varsin uskottava. Sille löytyy vankat perusteet paitsi historiasta myös nykyisyydestä sekä jo nyt ennakkomerkit muista läntisistä maista. Meillä ei ole mitään syytä otaksua ettemmekö olisi tässäkin asiassa eurokunnossa.

Lähde: Timo Vihavainen, Länsimaiden Tuho

Sukupuolinen ahdistelu (engl. harassment) kuuluu sivilisaatiomme uudempiin keksintöihin. Kuten muuan arvovaltainen lehti taannoin totesi, koko käsitteestä ei vielä parikymmentä vuotta sitten ollut kukaan kuullutkaan.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei epämiellyttäväksi koetulle käytökselle löytynyt nimikkeitä tai että sellainen olisi peräti ollut sallittua ja hyväksyttyä. Vain tämä uusi käsite on puuttunut. Ahdistelusta puhuttiin kyllä ennenkin. Se kuului matalaotsaisen Calibanin toimenkuvaan ja rikoslain piirisistä löytyivät tarpeelliset nimikkeet, jossa raamatullinen haureellisuuden käsite esiintyi. Koko kulttuurimme muututtua peruseetoksensa puolesta haureelliseksi, on sana menettänyt aikoinaan varsin vahvan tehonsa ja ilmeisesti uuden käsitteen tarve on liittynyt tähän seikkaan.

Oireellista ja hullunkurista on, että Suomessa puhutaan seksuaalisen ahdistelun lisäksi rikoksena häirinnästä, mikä on sekä käsitteellisesti tolkutonta että moraalisesta näkökulmasta kestämätöntä. Kyseessä on todellinen kansallinen uutuus, vaikka sen juuret ovatkin Amerikassa.

Ei-haureellinen seksuaalinen häirintä ei aikoinaan ollut yhteen käsitteeseen ahdettu asia, joka vieläpä olisi kytkeytynyt ahdisteluun tai suorastaan toiminut sen synonyyminä. Itse asiassa niitä ei yhdistetty lainkaan toisiinsa.

Toki inhimilliseen käytökseen kuuluu taipumus häiriintyä toisten ihmisten antamista voimakkaista impulsseista, olivatpa nämä sitten ääntä, hajua, kosketusta tai seksuaalisia viestejä. Jos kaunis (tai rumakin) nainen pukeutuu tavalla, joka panee hänen sulonsa vapaasti tarjolle, hän tietenkin väistämättä aiheuttaa seksuaalista häiriötä vastakkaisen sukupuolen edustajissa, olipa sitten asian itse ymmärtänyt tai ei. Mikäli vastakkaisen sukupuolen edustajat puolestaan osoittavat nuo viestit huomanneensa ja niihin vastaavat, lienee suurin osa tästä vastakaiusta joko epätervetullutta tai ainakin jo luonnon pakosta tuomittu jäämään myönteistä vastakaikua vaille. Mikäli tietyt vastausviestit koetaan epämiellyttävinä, ja suorastaan häiritsevinä, on asia tietenkin valitettava, mutta tuskin häirintä edes periaatteessa voi olla erityisen traaginen tai vaikeasti hoidettava asia. Kun toiminta muuttuu rikoslaissa tarkoitetuksi toiminnaksi, ollaan jo aivan toisen asian kanssa tekemisissä. Silloin puhutaan asiasta, jota ennen nimitettiin haureudeksi ja joka on syytä jyrkästi erottaa häirinnästä. Ahdistelun, sikäli kuin sitä voi pitää vakavana ongelmana, täytyy kajota toisen sukupuolen perusoikeuksiin, esimerkiksi  itsemääräämistä koskeviin. On erittäin outoa, jos häirintä ulotetaan kattamaan kaikki ei-toivotut seksulaaliset teot silmäniskusta raiskaukseen. Tulemmeko pian tilanteeseen, jossa esitetään, ettei ole olemassa lievää silmäniskua, vaan kaikki tällaiset teot on rangaistava raskaimman mukaan?

Jospa sentään jätettäisiin häirintä kokonaan pois rikosten luettelosta ja keskityttäisiin torjumaan vain ahdistelua, joka sekin voi olla problemaattinen käsite!

Ahdisteluna ei varmaankaan voi pitää sitä, jos tehdään tarjouksia lähemmästä seksuaalisesta käyttäytymisestä, ellei asia muutu puskemiseksi, jossa toinen (kumpi tahansa) osapuoli ei saa kielteistä viestiä tehoamaan. Eihän liene mahdollista ylipäätään saada lupaa myöskään sallittuun kanssakäymiseen ilman sen pyytämistä tavalla tai toisella.

SEKSUAALINEN HÄIRINTÄ ON MERKILLINEN KUMINAUHAKÄSITE, JOTA VOI VERRATA AIKOINAAN MEILLÄ VILKKAASSA KÄYTÖSSÄ OLLEESEEN "NEUVOSTOVASTAISUUTEEN". Molemmat kuuluvat kärsiväksi oletetun osapuolen suvereeniin määrittelyvaltaan, mikä tarkoittaa sitä, ettei esitettyjä syytteitä ole mahdollista torjua. Henkilön käytöksestä riippumatta voidaan ainakin väittää, että tosiasiassa syylliseksi leimattu ajattelee muuta kuin puhuu ja uhri tuntee loukkaantumista. Nollatoleranssi tällaisiin "rikoksiin" nähden merkitsee tosiasiassa ehdotonta antautumista mielivallan armoille.

Itse itsensä valtuuttanut hameiden etuvartiokaarti, jota voisi ranskalaisittain leikillisesti kutsua nimellä avantgarde des robes, on ottanut vapauden käyttää sukupuolisen häirinnän käsitettä, jossa jatkumo yhdistää katseet, vitsit ja raiskaukset saman rikoksen asteeroiksi. TÄMÄ EI OLE ENEMPÄÄ EIKÄ VÄHEMPÄÄ KUIN MILITANTIN BARBARIAN HYÖKKÄYS SIVILISAATIOTA VASTAAN. Luomalla yhtenäisen asennerikollisuuden käsitteen militantit lanseeraavat simppeliä maailmankuvaa, jossa alfanaaraan mielihyvä asetetaan kaiken mitaksi. "Toivottu" ja "ei-toivottu" ovat tuomioita, joilla erotellaan myös rikolliset sankareista.

Eduskunnan kuuluisa "härintäskandaali" vaikuttaa tavattoman banaalilta. Kun tutkija ensin määrittelee sukupuolisen häirinnän ei-toivotuksi sukupuoliseksi viestiksi ja sitten kysyy, onko sellaista sattunut kohdalle, hän voi toki luonnonlain varmuudella odottaa, että suuri osaedes jollain tavoin seksuaalisesti aktiivisista vastaajista on toivottujen viestien ohella saanut myös ei-toivottuja. Ei-toivotut viestit ovat tulleet uroksilta, joiden eroottista/seksuaalista tasoa on pidetty riittämättömänä, mikä tuksin vastaanottajien kannalta on ns. oheistappioita kummempaa. Avainkäsite on HENKILÖN OMA SEKSUAALINEN VIEHÄTYSVOIMA, jota on säteillyt myös tarkoittamattomiin kohteisiin. Helsingin Sanomien välittämän arvovaltaisena pidettävän tulkinnan mukaan "uhrin" oma käytös (tarkoittaaen tietenkin hänen seksuaalista viehätysvoimaansa) ei voi olla perusteena häirinnän hyväksyttävyydelle.

Historiassa on paljon urhoollisia yrityksiä uhmata luonnonlakeja. Keisari Diocletianuksesta Leonid Brezneviin saakka voimme havaita yrityksiä kieltää kysynnän ja tarjonnan laki, jopa kuolemanrangaistuksen uhalla. Kovat rangaistukset, jotka seksuaalisella alalla ovat nyt korkeassa kurssissa, tuskin nytkään aiheuttavat luonnonmullistuksia.

On luonnon laki, että nuoret naaraat aiheuttavat, käytöksestään riippumatta, ympäristönsä uroksissa seksuaalista häiriötä. Vanhemmat  naaraat sen sijaan ovat tässä suhteessa neutraaleja. Hedelmällisen kauden mentyä luonto muovaa naisen vartaloa viestittääkseen uroksille, ettei tähän kohteeseen enää kannata haaskata ammuksia. Urosten suhteen asia on jossain määrin toisin, kuten tutkimuksetki osoittavat: jopa vanha ja harmaantunut uros, jolla on valtaa, saattaa nuoresta naaraasta olla seksikäs. Pariutumiset vanhojen johtajien ja nuorten kaunottarien välillä tuskin aina perustuvatkaan pelkkään alhaiseen eduntavoitteluun.

Häirintä näyttää jo istuvan "naaraiden" ja "urosten" rinnalla kulttuurimme kaapin päällä kuin mietelause Junttilan tuvan seinällä. Ihannetilana näyttää olevan sovinismin maksimaalinen ja mikäli mahdollista lopullinen hävittäminen, jolloin oikeus toteutuu ja yleinen onnellisuus vallitsee. Sekä häirinnän että sovinismin käyttöönoton taustalla on, paitsi huonoa kielitajua ja sivistymättömyyttä, myös peloittava yksinkertaista ajattelua, joka ilmeisesti heijastaa koko sivilisaatiomme kiihtyvää raaistumista.

Lähde: Timo Vihavainen, Länsimaiden tuho, s.260-262

Barbara Tuchman on mainiossa kirjassaan March of Folly kerännyt historiasta tapahtumakulkuja, joiden turmiollisuus tiedettiin ennakolta, mutta joihin silti mentiin mukaan, koska totuutta ei haluttu katsoa silmiin. March of Folly, hulluuden riemumarssi jatkuu yhä.

Presidenttipalaverissa vuonna 2009 kaksi presidenttiä, nykyinen ja entinen puhuivat maahanmuutosta. Toinen kannatti runsasta työperäistä maahanmuuttoa ja toinen kauhisteli sellaista omaneduntavoittelua, että tärkeimpänä ei pidetty ihmisten hätää tai yleensä oikeutta asettua minne huvittaa, vaan halpoja rahallisia arvoja.

Presidentit eivät ole ainoita, joille näyttää olevan mahdotonta tunnustaa, että edessämme on aivan oikeasti valinta. Meidän ei ole pakko saada maahamme lisää ihmisiä, jotta pystymme hoitamaan omat vanhuksemme ja tekemään ne työt, jotka täällä on tehtävä.

Kuvitelma siitä, että nykyinen elämänmeno voisi ikuisesti jatkua samaan tapaan luo yhtä harhaisen kuvitelman keinoista, joilla tämä voisi olla mahdollista. Näköjään uskotaan, että lineaarinen kehitys on mahdollista, koska sen on kertakaikkisesti oltava mahdollista. Mutta eihän se näin ole. Vaihtoehtoja on aina ja kysymys niiden realistisuudesta liittyy viime kädessä poliittiseen tahtoon.

Ensimmäinen vaihtoehto, joka näyttää lähes väistämättömältä, on yksinkertaisesti tinkiminen saavutetuista eduista. Jos on taloudellisesti kestämätöntä maksaa vanhuksille niin suurta eläkettä kuin jossakin on joskus kirjoitettu, niin mikä estää pienentämästä tuota eläkettä? Jos tietynlainen talouskasvu ei onnistu ilman tiettyä väestönlisäystä, niin se ei onnistu. Mikä pakottaa jatkamaan tuota kasvua? Eihän missään meitä ole tuomittu siihen oravanpyörään, jonka pyöriminen entiseen tapaan edellyttäisi koko väestömme vaihtamista parin sukupolven sisällä ja siinä samalla vanhan kulttuurimme loppua. Jos me tätä haluamme, niin itse olemme itsemme tuominneet. Kysymys ei ole vaihtoehdottomasta kehityksestä, joka tulee kuin manulle illallinen, jollei laskeminen pelkkänä ajopuuna uhkaa muuttaa maatamme paljon perusteellisemmin kuin kommunistinen diktatuuri olisi koskaan voinut tehdä. Kysymys on siitä, haluaako kansa sitä ja jos ei halua, minkä hinnan se on valmis maksamaan mahdollisista vaihtoehdoista. Poliittinen konsensus näyttää lähtevän siitä, että kansan on haluttava ns. lineaarista kasvua. Sen sijaan ei ole kysytty, mikä ”kansa” on.

Joskus maailmassa tehtiin pilaa siitä, että poliitikot ilmoittivat kansan menettäneen heidän luottamuksensa ja sen vuoksi oli valittava uusi kansa. Nyt pila on tullut todeksi. ”Arvojohtajina” toimivat presidenttimmekin ajattelevat juuri niin kaavamaisesti kuin oravanpyörän hoitajilta sopii odottaa. Kansaa ollaan vaihtamassa, jotta sen oletettu onni voitaisiin toteuttaa.

Ilmeisesti ainoa kysymys, joka herättää keskustelua salonkikelpoisissa piireissä on väestönvaihdon nopeus. Kun presidentti Ahtisaari esitti jostakin kuulemansa luvun 20 000 maahanmuuttajaa vuodessa, pani ”lapsinero” Pekka Himanen paremmaksi kertoen oikean määrän olevan 40 000. Vihreässä nuoruudessaan Himanen oli kunnostunut kirjoittamalla kirjan seksuaalisuudesta, johon ei ollut vielä lainkaan ehtinyt edes tutustua. Kirjoittaessaan siirtolaisuuden tarpeesta hän myös puhuu asiasta, jonka todellisia kasvoja emme vielä ole ehtineet nähdä, vaikka ulkomaiset esimerkit osoittavat, ettei nopea väestön vaihto tarkoita vain työvoimapulan helpottamista. Ranskan, Englannin, Hollannin, Tanskan, Ruotsin ja muidenkin maiden esimerkit antavat jo tietoa siitä, mitä tuleman pitää. Japani, joka ei ole suosinut maahanmuuttoa, on demografisessa kriisissä. Mutta se on itse valinnut tiensä ja näyttää kestävän taloudellisen kasvun pysähtymisen.

Suomessa poliittisia piirejä näyttää kiinnostavan vain yksi asia, joka on ennakolta annettu: TALOUSKASVU. Sen taas ajatellaan edellyttävän tiettyä väestönkasvua. Työvoimapula, joka tarkoittaa työvoiman niukkuuden aiheuttamaa palkkakustannusten kasvua, on meillä uhannut korkeasuhdanteiden ylivoittoja jo kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla pula vaihtui nopeasti suurtyöttömyyteen. Työnantajat pitivät kuitenkin tärkeänä valmistautua seuraavaan ylikuumenemisvaiheeseen, joka tietysti saattaa olla edeltäjiään pitempikin.

Työministeriö on tehnyt laskelmia tulevasta työvoiman tarpeesta. Sen perusteella on arvioitu tarvittavien uusien työntekijöiden määrä. Luvut ovat karua kertomaa. Demografinen kuoppa, joka aiheutuu ennen muuta hetkellisestä syntyvyyden kohoamisesta sotien jälkeen, hallitsee kuvaa, jossa työt näyttävät jäävän tekemättä, eläkkeisiin tarvittavat rahat loppuvat ja jopa tarvittavan hoitohenkilökunnan määrä käy riittämättömäksi. Näin siis tapahtuu, jollei ulkoinen voima auta maatamme selviämään pulasta, joka uhkaa elämänmuotomme perusteita. Tässä tapauksessa elämänmuodolla tarkoitetaan maksimaalista panostusta hyödykkeiden määrän kasvuun.

Entä jos ei kuviteltaisikaan, että kasvun on jatkuttava ja että eläkkeiden on kasvettava ajatellun mallin mukaan? Entä jos myös lakattaisiin kuvittelemasta, että tiedämme, millaisia työntekijöiden määriä tulevaisuuden Suomi tarvitsee ja että tämä tarve olisi tyydytettävissä maahanmuutolla?

Tosiasia on, ettemme tunne tulevaisuutta. Meille on ollut sallittua puhua siitä, että maahanmuuttajat ovat tarpeellisia täyttämään palvelualojen vajausta, ikään kuin mikään ihmisryhmä muuttaisi johonkin kohdemaahan suorittamaan tietyn toimialan tehtäviä. Multikulturalistit ovat riemuinneet siitä, että erilaisten ihmisten kohtaaminen synnyttää ajattelun ja toiminnan moninaisuutta ja avoimuutta. Innovaatiot syntyvät parhaiten ilmapiirissä, joka on suvaitsevainen ja jossa eri rodut, sukupuoliset suuntaukset, kielet, uskonnot ja kulttuurit sekoittavat.

Turha sanoakaan, ettei kokemus vielä missään maassa tue ajatusta, että monikulttuurisen yhteiskunnan edut, jos niitä on, saataisiin ilmaiseksi. Suurin hinta, joka siitä maksetaan, on ainakin tietyllä maahanmuuton määrällä koko entisen valtakulttuurin eroosio ja mahdollinen marginalisoituminen omalla vanhalla ydinalueellaan. Olisi syytä selvittää, missä kriittinen raja kulkee, koska kyseessä tosiaankin ovat suuret arvot. On syystä sanottu, että jos Eurooppa luopuu omista arvoistaan ja muuttuu toisten kulttuurien jatkeeksi, ei maailma tee sellaisella Euroopalla mitään.

Suomalaiset eivät usein voi ymmärtää, miksi virolaiset pitävät ongelmana sitä, että heidän maahansa tuli paljon venäläisiä. Helpottaakseen ymmärtämistä muuan virolainen historioitsija esitti vertauksen:

”Ranskalaiset ovat viehättävä ja sivistynyt kansa. Tunnet heistä monia, osaat kieltä ja arvostat maan kulttuuria. Kuitenkin jos maahasi muuttaisi äkkiä kolme miljoonaa ranskalaista, et olisi asiasta innostaisi. Nämä vieraat eivät vaivautuisi opettelemaan kieltäsi, eivät tuntisi kansasi historiaa eivätkä liiemmin edes välittäisi maasi tulevaisuudesta. Heille olisi tärkeää vain oma kulttuuri ja emämaan kunnia ja menestys. Enkä silloin alkaisit väkisinkin ajattelemaan: Miksi he ovat juuri täällä? Eikö heidän pitäisi ainakin osata kantaväestön kieltä ja ajatella sen parasta, mikäli he nyt kerran ovat täällä?”

Joka ainoassa Euroopan maassa, jossa maahanmuuttajien määrä on kasvanut tietyn rajan yli, ovat alkaneet vaikeudet, jotka liittyvät integraation esteisiin ja reviiriongelmiin. Integraatiota ei suinkaan aina edes haluta ja pakottaminen on käytännössä mahdotonta. Kuvitelma siirtolaisista pelkkänä ongelmattomana työvoimareservinä, joka estää talouskasvun notkahtamisen on pelkkää numeroilla leikkimistä, joka perustuu vain sellaiseen piittaamattomuuteen todennäköisistä ongelmista, että sitä ei voi enää pitää hyväuskoisuutena vaan ns. huonona uskontona. Kyseessä on jälleen kerran March of Folly, jota poliittinen järjestelmämme näyttää toteuttavan yhtä sokeasti kuin kyynisestikin.

Lähde: Timo Vihavainen, Länsimaiden tuho

Kulttuurin rappion varmoja merkkejä on kaksi. Ensimmäinen on se, että kulttuuri ei enää ole varma itsestään vaan alkaa toisilta pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Toinen merkki on se, että tuollaisen rappiokulttuurin puolesta ei enää olla valmiita taistelemaan - tarvittaessa jopa siis uhraamaan henkensä. Sodat ovat tietysti poikkeustapauksia mutta ääriluonteensa takia ne ovat myös hyviä mittareita mittaamaan kulttuurin vahvuutta. Siispä viivähdys historiassa.

Vielä vuosikymmeniä sitten tilanne oli länsimaissa ja eteenkin USA:ssa selvä. Länsimaisesta kulttuurista oltiin tietoisesti ylpeitä ja sen puolesta oltiin valmiita uhrautumaan sinänsä järjettömissä ja verisissä sodissa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Amerikkalaisten vilpitön usko oman yhteiskuntansa, ml sen keskeisen elementin, länsimaisen kristillisyyden, oikeellisuudesta oli selviö. Suomessa tilanne oli jos mahdollista vieläkin selkeämpi. Ei ole pelkkä latteus todeta, että viime sodissamme sotilaat todellakin taistelivat kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Jopa silloin kun näennäisesti näytti siltä, ettei kaikkien näiden ihmisten uskonnollisuus ollut erityisen voimakasta. Mutta olennaista olikin, että se ympäröivä yhteiskunta, josta sotilaat ja lotat tulivat sitoutui erittäin vahvasti näihin arvoihin. Ja kun sotilaat tulivat selkeästä arvoyhteiskunnasta, he myös taistelivat kulttuurinsa puolesta aivan uskomattoman vakuuttavasti. Suomi tunnetaan edelleenkin muualla Euroopassa juuri talvisodan aikaisesta saavutuksistaan, joita muualla on pidetty aivan uskomattomina. Jatkosodan käsittämätön valmius esim. hyökkäysvaiheen uhrivalmiuteen ei voi olla ymmärrettävissä muuten kuin voimakkaan kulttuurin ja sen omanarvontunnon perspektiivistä.

Viime sotien jälkeen ja aivan erityisesti 1960-luvulta lähtien alkanut voimakas maallistuminen ja eteenkin kristinuskon täydellinen romahdus ja marginalisoituminen länsimaissa on johtanut siihen, että länsimaiden ihmiset eivät luonnollisesti enää ole varmoja itsestään. He pyytelevät omaa kulttuurista rappiotaan anteeksi ja matelevat muiden sitä vahvempien kulttuurien edessä kuin koirat.

Nykyisin tuntuisi aivan mahdottomalta edes kuvitella, että länsimaat olisivat valmiita uhrautumaan missään sodissa kuten kerran Flanderin ja Sommen rintamilla. Asia on tietysti päivänselvä. Länsimaisilla ihmisillä arvotyhjiön nykyisin täyttää lähinnä konsumerismi, nautinnonhalu sekä oman itsensä toteuttaminen. Sellaiset arvot eivät kuitenkaan ole ”elämää suurempia” eikä niiden puolesta taistella. Kun ihminen on nostettu lännessä kaikkein korkeimmalle jalustalle, ei luonnollisestikaan ole valmiutta ihmisen uhraamiseen eikä uhrautumiseen. Mammonan palvonnan ja hedonismin logiikka vaati muuta.

Tämän mukaisesti lännessä siis eletään. Esimerkkejä riittää. Sen sijaan, että nuoret käyttävät rahaa perheen perustamiseen eli ottamaan vastaan lapsia, sijoitetaan rahat muualle. Voidaan tuskin epäillä sitä, että tekeillä on länsimaisen kulttuurin itsemurha, jota itseaiheutetut kansainvaellukset vauhdittavat. Omaa spesifistä logiikkaansa seuraten kulttuurimme on päätynyt siihen tulokseen, että ainakin sille itselleen olemattomuus on parempaa kuin oleminen.

Läntisen maailman, USA etunenässä, kulttuurinen rappio on varsin yleisesti hyväksytty tosiasia. Kun kulttuuri ei kykene enää puolustamaan itseään, koska se ei edes sitä halua, on tie auki valloittajille. Mikäli länsimaalaiset eivät enää halua olla länsimaalaisia, vaan jotain muuta, ei heille jää enää mitään roolia tulevaisuuden maailmassa. Talouden ja demografian ohella ja jopa niitä tärkeämpinä ilmenee kulttuurin rappio ja sen itsetuhoisuus moraalisissa tekijöissä joita ovat mm. antisosiaalisen käyttäytymisen kehitys, perheiden hajoaminen, sosiaalisen pääoman hiipuminen, työmoraalin heikkeneminen ja yksilön nautiskelun korostaminen sekä vähenevän harrastuksen intellektuaalista työskentelyä varten sekä sen tason lasku.

Länsimainen älykkö ei enää edes halua käyttää sanaa ”barbaarinen” ellei siinä viitata hänen omaan sivilisaatioon. Koko läntinen habitus muuttunut. Suurkaupungit ovat monikansallisia ja monirotuisia maahanmuuttajien ollessa jo useissa miljoonakaupungissa enemmistönä eteenkin nuorissa ikäluokissa. Myös kantakansallisuudet ovat muuttuneet. Ne ovat yhä useammin omaksuneet eksoottisia muoteja nenärenkaista lähtien. Euroopan uskonnotkin ovat omaksuneet puolustuskannan. Niitä ei enää itsestään selvästi suvaita omissa kodeissaan. Uusi laajeneva uskonto, islam, on saanut eksterritoriaalioikeudet samaan tapaan kuin ”sivistyneet” eurooppalaiset vaativat niitä aikanaan vähemmän kehittyneissä maissa.

Länsimaiden ja niiden ihmisten olemuksellinen koiramaisuus on eräs tärkeimpiä aikamme havaintoja. Tuon olemuksen läpimurron on aikaansaanut kulttuurin rappio, jossa keskeistä osaa näyttelee siis uskonnon, tuon kulttuurin todellisen liima-aineen romahdus. Tilalle on tunkenut konsumerismi ja nautinnonhalu. Historiallista tässä on oikeastaan vain kehityksen nopeus.  

Kun ajatellaan nykyihmisen käsitystä Kiinasta, jotkut historiantutkijat saattavat yllättyä kuullessaan, että Kiina oli 1400-luvun alussa maailman ehdottomasti vahvin merimahti. Historiallinen fakta nimittäin on että Ming-dynastian keisarit hallitsivat maailmanhistorian suurimpia ja parhaiten varusteltuja laivastoja.

Kattavin englanninkielinen kuvaus Zheng Hen johtamista tutkimusmatkoista on Louise Levathesin teos When China Ruled The Seas: The Treasure Fleet of the Dragon Throne, 1405-1433. Teos toi tutkijoiden ja lukijoiden tietoisuuteen tämän ainutlaatuisen vaiheen Kiinan historiassa, ja Levanthesin verraton kuvaus Zheng Hen maailmasta riisui epätietoisuuden verhosta Kiinan mahtavan merenkäyntiperinteen.

Kiinan laivastot olisivat näyttäneet tuon ajan eurooppalaisten silmissä jättiläismäisiltä armadoilta, jotka koostuivat uskomattoman suurista ja nerokkaasti rakennetuista aluksista. Portugalilaisten ja espanjalaisten vankkatekoiset karavellit, joilla 1400-luvun lopussa merimatkat tehtiin, olisivat näyttäneet Ming-laivaston ytimen muodostaneiden mahtavien aarrelaivojen rinnalla kääpiöpaateilta ja jääneet myös monien muiden Kiinan laivastoalusten varjoon niin kooltaan kuin ominaisuuksiltaan. Zhen Hen johtama laivasto oli suunniteltu nimenomaan suurten, jopa 37 000 miehisten retkikuntien tarpeisiin. Heillä oli käytössään hevosten kuljetusaluksia, joissa voitiin kuljettaa ratsuja retkikuntien tarpeisiin Kiinasta pois tai takaisin. Oli muona- ja varustealuksia sekä makean veden kuljetusaluksia, jotka oli suunniteltu kuivien maa-alueiden läheisyydessä sijaitseville huonosti tunnetuille merille. Heillä oli komennossaan myös mahtava taistelulaivasto, johon kuului kanuunoilla ja muilla vastahankaisten vastustajien pommittamiseen soveltuvilla aseilla varustettuja ”kelluvia linnakkeita”, huomattavan maa-armeijan joukkojenkuljetusaluksia sekä nopeita pikkualuksia merirosvojen torjumiseen ja tuhoamiseen. Aluksia koordinoitiin monimutkaisella viestijärjestelmällä, jonka välityksellä laivat kommunikoivat keskenään ja saivat tärkeää tietoa navigointi- ja muista vaaroista helposti ja luotettavasti.

Vuoteen 1420 mennessä Ming-dynastialla oli rakennettu Intian valtamerta hallitseva 3800 aluksen armada, jonka laivoista 1350 oli taistelualuksia. Niistä n. 400 kelluvia linnoituksia ja luultavasti jopa 250 jättimäisiä ”aarrelaivoja”. Ming-dynastian laivat oli ylivoimaisesti maailman suurimpia puualuksia sekä harvinaisen merikelpoisia. Ne oli varustettu uusimmalla teknologialla kuten magneettisilla kompasseilla, perävannaksen ohjaimilla, tarkoilla kartoilla ja merikorteilla, vedenpitäviin osastoihin jaetuilla välikansilla sekä lomittaisilla mastoilla, jotka sijoittelunsa ansiosta hyötyivät erityisen paljon tuulesta ja joiden purjeet olivat vahvinta mahdollista kangasta. Jotkin näistä aluksista olivat kooltaan viisi kertaa suurempia kuin Vasco da Gaman Intian-purjehduksen laivat.

Alusten rakentamiseen mobilisoitiin kokonaisia provinsseja. Hankkeeseen sidottiin valtakunnan teknologian huippuosaajien äly ja taidot. Noin 20 000-30 000 eri alojen osaajaa koottiin yhdeksi laivanrakennuksen asiantuntijaryhmäksi.

Vaikka monet länsimaiset historioitsijat väittävät tuulten ja merivirtausten tuntemuksen olleen 1400-luvulla olleen portugalilaisten ja hollantilaisten ansiosta huomattavasti edistyneempää lännessä kuin idässä, väitteeseen täytyy lisätä merkittävä loppukaneetti ”portugalilaisten ja hollantilaisten tuntemilla vesillä”. Intian ja Kaakkois-Aasian säännölliset monsuunikaudet, kiinalaisten vankka kokemus sekä Kiinan satamissa poikkeavat lukemattomat kauppiaat auttoivat tekemään Zheng Hen käyttämistä merikorteista yksinkertaisuuden ja käytännöllisyyden ihmeitä.

Ming-dynastian tutkimusmatkat ajoittuivat eteenkin vuosille 1405-1433. Tutkimusmatkat ulottuivat Kaakkois-Aasiasta aina Afrikan itärannikolle ja Arabiaan asti. Seitsemän merimatkaa vahvensivat Kiinan vaikutusvaltaa Intian valtameren selänteen alueella.

Tutkimusmatkat tulivat yllättävään päätökseensä juuri kun Zhen Hen laivastot näyttivät täyttäneen alkuperäisen tehtävänsä ja Kiinan kulttuuri sai osakseen koko Intian valtameren selänteen hallitsijoiden ja kauppamiesten huomion ja kunnioituksen. Kuten Emily Mahon on todennut, monien historioitsijoiden mielestä kiinalaiset olisivat aarrelaivojen ilmeisen rakennus- ja navigointiteknologian ansiosta voineet tavata Henrik Purjehtijan hänen kotisatamassaan Portugalissa. Sen sijaan he luopuivat tutkimusmatkoista ja palasivat takaisin ”perinteiseen eristyneisyyteensä”. Mutta selitys ei tyydytä? Joku syy menettelylle täytyi olla.

Päätös ei perustunut siihen että ”jokin olisi voinut mennä vikaan” vaan kyseessä oli päinvastoin osoitus Kiinan kulttuurisesta ainutlaatuisuudesta ja heijasteli tiettyjen emotionaalisten tai taloudellisten tekijöiden puuttumista, jotka imperiumin alkuvaiheen ”länsimainen menestys” piti sisällään.

Pääasialliset syyt johtuivat Kiinan poliittisesta tilanteesta hallitsijavaihdosten yhteydessä. Myös paineet dynastian pohjoisrajalla (mongoolit) aikaansaivat yllättävän tutkimusmatkojen lopettamisen. Laivojen rakentamisesta joka tapauksessa luovuttiin ja niinpä 1400-luvun lopulla laivasto oli enää kymmenesosa Ming-dynastian ajan laivastosta. Viitteitä siitä, että kiinalaisilta puuttuivat taloudelliset kiihokkeet ovat myös voineet vaikuttaa suhtautumisen muutokseen.

On jokseenkin varma, että jos Ming-dynastia olisi jatkanut tutkimusmatkoja olisi niillä ollut ennen pitkää kauaskantoisia vaikutuksia, jotka olisivat muovanneet historiamme aivan täysin erilaiseksi kuin miksi se sitten muodostui. On jokseenkin varmaa, että olivatpa Kiinan mahdollisuudet Afrikan länsipuolella mitä tahansa, panostus merenkulkuun ja diplomatiaan Intian valtameren selänteellä olisivat vaikuttaneet maailman kehitykseen merkittävästi ja hyvin eri tavoin kuin eurooppalainen löytöretkien aika, jonka olemme hyväksyneet maailmanhistorian luonnolliseksi kehityskuluksi.

Näitä asioita pohtikaamme myös aikana, jolloin Kiina ja Intia ovat ottamassa itselleen sen keskeisen osan maailman politiikassa mikä niille jo näiden maiden valtavan ”ominaispainon” vuoksi kuuluukin. 

1900-luvun alussa Yhdysvallat oli maailman suurin teollisuusmahti ohitettuaan Englannin, vanhan mantereen teollisen pioneerin, ja sen jälkeen pian myös nousukiitoon päässeen Saksan. Uutena suurvaltana USA ratkaisi tosiasiallisesti ensimmäisen maailmansodan ja vaikka II maailmansodassa kunnia natsismin lyömisestä täytyykin antaa Neuvostoliitolle, vaikutti USA joka tapauksessa ratkaisevasti siihen, että Neuvostoliitto ylipäätänsä kykeni liikuntasotaan ja luomaan tarvittavia strategisia reservejä (tämän tosiasian, eli Lendleasingin ratkaisevan merkityksen tunnusti myös marsalkka Zhukov vuonna 1964 tiedustelupalvelun haastattelussa).

Aina 1900-luvun lopulle saakka maailmanpolitiikka kiertyi toisen supervallan, Neuvostoliiton ympärille, joka määräsi tahdin, mutta tosiasiassa USA pysyi sitä mahtavampana kaiken aikaa. Sodan jälkeen sen kansantuote ylitti jopa 50% koko maailman kansantulosta. Neuvostoliiton sitten myöhemmin kukistuttua USA:ta alettiinkin nimittäin maailman ainoaksi supervallaksi tai jopa hypervallaksi. Mitkään epiteetit eivät tuossa euforiaa muistuttavassa vaiheessa tuntuneet riittävän kuvaamaan maan mahtavuutta. Mutta tosiasia kuitenkin on, että USA:n taloudellinen painoarvo maailmalla on ollut jo pitemmän aikaa vähenemässä.

Ennen vuoden 1929 lamaa Yhdysvaltojen osuus maailman teollisuustuotannosta oli 44,5% Saksan osuuden ollessa 11,6% ja Japanin2,4%. 2000-luvun alussa USA:n teollisuus tuottaa hieman vähemmän kuin Euroopan Unioni ja vain hiukan enemmän kuin Japani. Harha USA:n ylivertaisuudesta johtuukin etupäässä Neuvostoliiton romahduksen aikaansaamasta tilanteesta. Nyt tuon tapahtuman aikaansaama harha alkaa haihtua.

Kunniansa kukkuloilla paistatteleva hypervalta oli myös maailman ylivoimaisesti mahtavin sotilasvalta, ainakin mikäli voimaa mitattiin tulivoimalla eikä mukaan luettu esim. sellaisia tekijöitä kuin kykyä kestää henkilöstötappioita. USA:ta alettiinkin naiiveimmissa piireissä pitää kaikkiavaltiaana maailman johtajana. Vielä niinkin myöhään kuin 2008 Suomen Kuvalehden päätoimittaja julisti, että USA:ssa oltiin valitsemassa "maailman johtajaa".

Itse asiassa USA:n mahdin rajat oli osoitettu jo kauan sitten. Taloudellisesti maa oli uskomattoman velkaantunut ja sotilaallisesti se oli osoittautunut kykenemättömyytensä kukistaa edes pienenpuoleista vuoristovaltiota, jonka sotilailla oli käytössää vain melko primitiivisiä aseita. Aivan kuten jo 1970-luvulla Vietnamissa hampaisiin asti aseistautuneet amerikkalaissotilaat oli käytännössä ahdistettu omiin ghettoihinsa, joista poistuessaan he olivat alituisessa hengenvaarassa. Mistään tilanteen hallinnasta ei ollut puhettakaan sen paremmin Irakissa kuin Afganistanissakaan, vaikka näihin maihin oli kylvetty suurin osa maailmassa valmistetuista hi-tech-aseista ja turhauttavasta sotaväen oleiluista epäystävällisen kansan keskuudessa maksettiin käsittämättömiä summia veronmaksajien rahaa. Irak ja Afganistan opettivat maailmalle kouriintuntuvasti ettei ainakaan mistään historian päättymisestä kannata enää puhua (Francis Fukuyama).

USA:n voimavarojen ehtyminen on vain yksi esimerkki historian valossa. Näyttää todellakin siltä, että valta turmelee ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Supervaltastatus on raskas kantaa ja sillä näyttää olevan taipumus muodostaa kohtalokas harvainvalta valtakunnan poliittisessa ytimessä. USA:ssa sellaiseksi muodostui sodan jälkeen sotilasteollisen eliitin syntyminen jota ei nähtävästi kyetty sitten ajoissa purkamaan kylmän sodan päätyttyä. Osittain sotilasteollisen voimakeskuksen syntyyn vaikutti myös 1930-luvun lama jonka nujertamisessa II maailmansota pikemminkin kuin Rooseveltin New Deal näytteli pääosaa. Tosiasiahan oli että sodan puhjettua maassa oli suurtyöttömyys. Se haihtui savuna ilmaan Pearl Harboria seuranneiden muutaman kuukauden aikana. Niinpä eliitti ihastui suunnattomasti tähän sotilaalliseen keynesiläisyyteen.

Barack Obama ja hänen seuraajansa joutuvat siihen epäkiitolliseen tehtävään jossa maan on irrottauduttava kansainvälisistä "velvoitteistaan". Kuten entinen esseisti kerran kirjoitti: "Kun rahat loppuu alkaa ajattelu".  Korviaan myöten velkaantunut USA toimii tällä hetkellä kuin velkainen juoppo. Sitä rahoitetaan (eteenkin Aasiasta) lähinnä vain siksi, että rahoituksen katkaiseminen saattaisi aikaansaada yhtä dramaattisia seurauksia rahoittajille kuin velallisellekin. Hypervallalla on toki omat nuoleskelijansa, jotka mielellään kiistäisivät tosiasiat ja haluaisivat typerät jälki-imperialistiset sodat nähdä "demokratian tuomisena maailman kansoille". Näiden fundamentalistien pitäisi kuitenkin muistaa miten lopultakin onnellinen asia esim. saksalaisille oli saksalaisen militarismin kesyttäminen ja japanilaisille heidän omansa. En usko, että keskiverto amerikkalainen muodostaisi poikkeuksen. Hyväksykäämme tyynesti se asiantila, jossa Kiinan ja Intian taloudellis-poliittinen painoarvo nousee Euroopan ja USA:n vastaavasti laskiessa. Asiahan on vain niin, että Kiina ja Intia ottavat sen aseman takaisin minkä ne eurooppalaisten invaasion seurauksena menettivät 1700- ja 1800-luvulla.

(ks. USA:n velkakello)

http://www.brillig.com/debt_clock/

Kirjassaan ”Kansakunta rähmällään” (1991) Timo Vihavainen käsittelee ns. suomettumisen aikakautta, siis Suomen sodanjälkeistä aika huippuna 1970-luku. Suomi meni silloin Vihavaisen mukaan rähmälleen paitsi suuren Neuvostoliiton myös kotimaisten johtajiensa edessä. Vihavainen kirjoittaa:

”Suomettuminen merkitsi uudenlaista kansallista tietoisuutta, joka vakiintui maassamme 1970-luvun alussa. Se tarkoitti, että kansallista itseymmärrystämme alkoi hallita kuva ylivertaisesta suuresta naapurista, jonka vaatimuksiin meidän oli kansallinen olemassaolomme sopeutettava. (...)Myös Suomen historia ympättiin osaksi naapurin kansallisia myyttejä ja menneisyyttämme arvioitiin naapurin näkökulmasta. Ulkopoliittinen luottamus, jonka tuli olla valtiollisten suhteittemme pohjana, ulotettiin koskemaan puolueiden ja henkilöiden toimintaa yleensäkin. (...)”Luottamuksen” saavuttamiseksi suomalaisten tuli käyttäytyä naapurin edellyttämällä tavalla. Erityisesti tämä merkitsi, että oli sanouduttava irti ”neuvostovastaisuudesta”, millä voitiin tarkoittaa milteipä mitä tahansa.(...) Useimmat Suomen puolueet tekivät tämän.”

Jukka Nevakivi (1996) oli pitkälti samoilla linjoilla:

” Kekkosen isänmaallisuutta on tuskin syytä epäillä. Kysymys on siitä, pystyikö hän erottamaan isänmaata omista intresseistään. (...) Pettämättä maataan, rikkomatta kirjaimellisesti valtiosääntöä, Kekkonen oli ehtinyt neljännesvuosisadan jatkuneella presidenttikaudellaan tulkita valtaoikeuksiaan niin subjektiivisesti, että hän olisi saattanut joutua vastaamaan Neuvostoliiton suhteistaan, mikäli hän olisi niissä epäonnistunut.”

Suomettumisessa on kiinnostavaa näin jälkikäteen tarkasteltuna se lähtikö se ensisijaisesti juuri yhdestä keskeisestä persoonasta (Kekkonen) ja oliko se historiassamme ainutlaatuinen ilmiö. Lähempi historiantutkinta osoittaa, että se ei ehkä sittenkään ollut niin ainutlaatuinen ilmiö kuin mitä on väitetty.

Fennomaanit

Vuonna 1809 vastaperustettu autonominen Suomi oli käytännössä eikä vain eliittinsä osalta ruotsinkielinen, koko kulttuuriltaan ruotsalainen maa. Se että uskonnollista j juridista materiaalia oli jossain määrin käännetty suomeksi, ei muuta tätä tosiasiaa. Suomi ei ollut kulttuurikieli. Suomea tai sen murteita puhuttiin ainoastaan keittiöissä ja maaseudulla. Jopa pitäjänkokousten pöytäkirjatkin kirjoitettiin täysin suomenkielisissä pitäjissä ruotsiksi. Määrällisesti suomenkieliset olivat enemmistössä, kulttuurisesti vähemmistössä. Vuosisata myöhemmin (1917) oli Suomi voittopuolisesti suomenkielinen ja kulttuuriltaan suomalainen maa. Juuri missään koko Euroopassa Viroa ja Suomea lukuunottamatta ei voida osoittaa samanlaista mullistusta. Irlannissa ja Skotlannissa kansankieli suurin piirtein hävisi, Suomessa se murtautui pääkieleksi.

Miten tämä saattoi olla mahdollista? Sen aiheutti fennomaaninen liike, muttei suinkaan niinkuin se on usein ymmärretty. Kehitystä ei suinkaan sanellut fennomaanien toiminta ensisijaisesti vaan Venäjä. Venäjä suomalaisti Suomen. Aluksi keisarivalta tosin tuki Suomessa aristokratiaa ja korkeaa byrokratiaa, koska se pelkäsi Ranskan vallankumoksen aatteiden leviävän Ruotsin kautta Suomeen ja villitsevän alaluokan. Suomi oli tässä katsannossa alaluokan kieli ja siksi vaarallinen. Vuoden 1850 kielireskripti edusti huipentumaa.

Suuri käänne tapahtui Aleksanteri II:n astuttua valtaan. Muiden valistushallitsijoiden tavoin hänkin tuki valtansa nousevaan keskiluokkaan.

Mikä selittää venäläisen hallitusvallan suopeuden suomen kielelle ja suomalaisuusliikkeen päämäärille? Fennomaanien imartelu ja liehakointi? Sitä todellakin esiintyi ja se muistutti todellakin myöhemmin Suomessa harjoitettua Neuvostoliiton liehakointia. Mutta tsaarin virkavalta osasi lukea fennomaanien mielestelyn merkkikieltä. Selkokielellä se tarkoitti VARAUKSETTOMAMPAA ALTIUTTA YHTEISTYÖHÖN kuin mihin ruotsinmieliset olivat valmiit. Ruotsinmieliset edustivat autonomisen Suomen ylintä virkaporrasta ja korkeinta koulutustasoa ja korostamalla autonomian laajuutta, lujuutta ja laillisuutta aina virkoihin vaadittavia pätevyysvaatimuksia myöten he pyrkivät takaamaan vaikutusvaltansa jatkumisen niin Suomen viroissa kuin muussakin kulttuurielämässä. Suomenmieliset sitä vastoin olivat lähtöisin alemmasta, useimmiten maaseudulla toimivasta virkamiehistöstä ja he ylsivät vaikutusvaltaisiin virkoihin usein vain vahvan poliittisen virkanimityksen kautta. Sen vuoksi he olivat notkeampi ja käyttökelpoisempi työkalu keisarikunnan johdon käsissä kuin itsetietoiset laillisuutta tähdentävät ruotsinkieliset.

Kekkonen, Maalaisliitto ja suomettuminen

U.K. Kekkosta monet pitävät ylivertaisena poliitikkona ja suurmiehenä. Harva vain on tietoinen miten heikoissa kantimissa Kekkosen poliittinen ura oli silloin kun Suomen kohtalonvuodet (1939-44) koettiin. Kiistaton tosiasia nimittäin on se, että Kekkonen itse oli polttanut siltoja sotaa edeltävinä vuosina ja tehnyt myös massiivisia poliittisia virhearvioita sodan aikana. Hänen asemansa oli heikko jopa omassa puolueessaan, Maalaisliitossa. Kuitenkin hän nousi nopeasti heti sodan jälkeen poliittiseen eliittiin ja myöhemmin ylivertaiseksi poliittiseksi johtajaksi. Miksi?

Ruotsalainen tutkija Björn Asker on voinut havaita, että nimityspolitiikassa korkeisiin virkoihin oli 1600-luvun Ruotsissa selkeä ero holhoojahallitusten ja istuvien hallitsijoiden kesken. Holhoojahallitukset nimittivät virkoihin säätyveljiään, hallitsijat sen sijaan suosivat enemmän alhaisaatelistoa ja jopa aatelittomia. Hallitsijat tekivät tämän siksi, että he saivat näistä nimittämistään alhaisaateliston tai aatelittomien edustajista lojaaleja itselleen. Sillä joka sai viran ohi pätevämmän kilpahakijansa ja päälle päätteeksi vielä aateloinnin, oli kaksinkertainen syy osoittaa uskollisuuttaan ja palvelualttiuttaan hallitsijalle.

Jotta ymmärrämme Kekkosen nousun ylivertaiseksi poliittiseksi johtajaksi Suomessa sodan jälkeen meidän on muistettava kaksi tärkeää edellytystä:

1. Tarvitaan rajantakainen suurvalta – muuten ei ole tarjolla sitä voimaa, joka olisi kanavoitavissa sisäpoliittiseksi hallituskuvioita ja sisäistä vallankäyttöä sääteleväksi mahdiksi.

2. Tarvitaan kaksi kilpailevaa sisäistä ryhmittymää. Näistä ennakkoon heikompi saa suurvallan tuen, koska juuri tämä heikompi osapuoli tarjoaa saamansa tuen palkkioksi suurvallalle sen lojaalin sillanpään ja käyttökelpoisen aseen, jonka avulla suurvalta voi hallita ja vallita pientä naapurimaataan. Heikommalle osapuolelle asiantila sopii, sillä muuten se ei pääsisi valtaan ollenkaan saati pystyisi pitämään valtaa hallussaan.

Suurvallalle keskitys on yksinkertaisin ratkaisu. Se takaa että luottamuksen saanut mahtimies varmistaakseen oman asemansa tuhoaa samalla sen opposition, joka suurvaltaa vähiten miellyttää ja joka heikentäisi sen hegemoniaa maassa.

Kyse ei siis ollut siitä että Kekkonen olisi luonut tuon linjan. Hän oli vain ase suuremmassa kädessä. Linjan – suomettumisen – luo viime kädessä suurvallan etu.

Tämä selittää myös sen miksi juuri Kekkonen lankesi pidäkkeettömämmin suurvallan otteeseen kuin esim. Paasikivi. Kekkonen edusti Maalaisliittoa, puoluetta, joka oli ollut enemmän tai vähemmän sivussa vallankäytöstä (Kallion presidenttiyttä ei pidä korostaa liikaa) ja jonka edustus niin ajan sivistyneistön piirissä kuin korkeimmassa virkakunnassakin oli suhteellisen heikko. Tukemalla Kekkosta ja häneen sitoutuneita piirejä Neuvostoliitto tuki selvästi heikompaa osapuolta. Sitä tietä eli juuri Maalaisliiton ja U.K. Kekkosen kautta Neuvostoliiton politiikalla oli edellytykset luoda Suomeen sille luja ja lojaali sillanpää.

Haittaohjelma on yleiskäsite tietokoneohjelmille, jotka tarkoituksellisesti aiheuttavat ei-toivottuja tapahtumia tietokoneessa ja tietojärjestelmässä. Haittaohjelmia voi jaotella sen mukaan, miten ne leviävät, suoritetaan tai mitä ne tekevät.

Uusimman saksalaistutkimuksen (Ralf Benzmuller & Sabrina Berkenkopf G Data Security Labs) mukaan haittaohjelmat näyttävät kylläkin olevan pääsääntöisesti vain erään tietyn tietokoneen käyttöjärjestelmän vitsaus. Jos haluat tietää mikä tuo käyttöjärjestelmä on niin tutustu tähän lähdeaineistoon.

http://www.gdatasoftware.co.uk/uploads/media/GData_MalwareReport_2010_1_6_EN.pdf

Tuosta taulukosta havaitsemme että haittaohjelmia toki tehdään kaikille käyttöjärjestelmille. On kuitenkin merkillepantavaa miten huolimatta siitä, että valtaosa maailman palvelimien käyttöjärjestelmistä on Linux, Unix, BSD, Solaris tms ns. ix-tyyppisiä on näitä varten tehty vain 226 uutta haittaohjelmaa. Mukaan on laskettava myös suppea määrä Mac-järjestelmälle tehtyjä haittaohjelmia. Määrästä voidaan olla montaa mieltä, eikä haittaohjelmien vähäistä määrää kannata väheksyä. 

Selvää on kuitenkin, että kun puhumme tietokoneiden haittaohjelmista, meidän ja eteenkin median edustajien pitäisi uskaltaa puhua asiasta sen oikealla nimellä. Nimittäin yli 99%:sti tietokoneen haittaohjelmat ovat vain ja ainoastaan Windows/Microsoft-haittaohjelmia. Olisiko se paljon vaadittu arvoisat tietotekniikasta kirjoittavat asiantuntijat?

Ei siis aihetta pelkoon - jos asiasta on tehnyt oikeat johtopäätökset. Kuten serveriesimerkkimme osoittaa, haittaohjelmien määrällä ja järjestelmän "suosiolla" ei välttämättä ole täydellistä korrelaatiota keskenään. On olemassa myös tekijä, jota liittyy järjestelmän turvattomuuteen. Myös haittaohjelmien tekijät menevät yleensä sieltä missä aita on matalin.